Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 2 vuotta ja olemme kumpiki 17-vuotiaita. Suhteemme on ruvennut tuntumaan tylsältä. Emme tee koskaan mitään muuta kuin makaamme sängyllä ja tuijotamme kattoa. Monta kertaa olen yrittänyt saada häntä tekemään jotain muutakin, mutta hän ei oikein ole innostunut mistään. Lisäksi tuntuu, että poikaystäväni pitää minua itsestäänselvyytenä. Minua saa haukkua ja mollata. Hänessä ei tietenkään ole mitään vikaa. Olen monesti puhunut hänen kanssaan tästä, mutta asiat eivät ole muuttuneet. "Mä oon tämmönen, sun pitää vaan hyväksyä se". En kumminkaan tiedä, onko ero oikea ratkaisu. Poikaystäväni osaa olla myös tosi ihana.
Välillä toivon, että poikaystäväni jättäisi minut, eikä minun tarvitsisi rikkoa hänen sydäntään. Itku meinaa aina tulla, kun hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ja minä mietin eroa. Ennenkin on ajoittan tullut tämmöisiä kausia, mutta ne ovat menneet nopeasti ohi ja sen jälkeen on tullut semmoinen "rakastumiskausi". Nyt kumminkin on ero pyörinyt muutaman kuukauden mielessä ja pelkään, että jos jätän hänet niin kadun myöhemmin.
Toisaalta mietin myös, mitä muut sanovat jos eroamme. Tuntuisi jotenkin nololta kertoa kaikille, että erottiin.
Kaiken kukkuraksi olen ehkä hieman kiinnostunut toisesta pojasta. En kumminkaan tunne häntä, enkä ole koskaan edes jutellut hänelle, mutta hän vain jotenkin kiehtoo minua.
Ajatukset on ihan sekaisin. Onko kellään kokemuksia tällaisestä? Miten ratkaisit asian?
Välillä toivon, että poikaystäväni jättäisi minut, eikä minun tarvitsisi rikkoa hänen sydäntään. Itku meinaa aina tulla, kun hän suunnittelee yhteistä tulevaisuutta ja minä mietin eroa. Ennenkin on ajoittan tullut tämmöisiä kausia, mutta ne ovat menneet nopeasti ohi ja sen jälkeen on tullut semmoinen "rakastumiskausi". Nyt kumminkin on ero pyörinyt muutaman kuukauden mielessä ja pelkään, että jos jätän hänet niin kadun myöhemmin.
Toisaalta mietin myös, mitä muut sanovat jos eroamme. Tuntuisi jotenkin nololta kertoa kaikille, että erottiin.
Kaiken kukkuraksi olen ehkä hieman kiinnostunut toisesta pojasta. En kumminkaan tunne häntä, enkä ole koskaan edes jutellut hänelle, mutta hän vain jotenkin kiehtoo minua.
Ajatukset on ihan sekaisin. Onko kellään kokemuksia tällaisestä? Miten ratkaisit asian?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Elän itse vähän samanlaisessa tilanteessa. Itse olen 22 ja samanikäinen on mieskin. Noita "kausia" tulee aina silloin tällöin ja yleensä yritän päästä niistä vaan yli, koska tiedän että ne menee ohi, mutta viime kuukaudet on tuntunut että ei ihan oikeesti enää jaksa. Ei kiinnosta. Äijä tuntuu tylsältä ja jos suhteessa tapahtuu jotain uutta se muutosaika vie sen vähintään 3kk-puoleen vuoteen. Mies ei oikein käsitä mikä muka mättää kun yritän hänelle asiasta puhua, hokee vaan että "niin, joo niihän se on" tai "totta". Syy miksi en halua ehkä kuitenkaan lopullisesti erota on, että sinkkuna oleminen ei välttämättä niin hotsita enää kuten ehkä silloin alle parikymppisenä. Ja toisaalta kun myös tiedän, että katuisin varmasti heti vähän ajan päästä, jos pistäisin poikki. Olisi noloa itkeä jälkeenpäin että yritetään uudestaan sen jälkeen kun on ilmoittanut että ei enää rakasta toista. Rasittavaa tässä juupas-eipäs tilanteessa on sekin, että jos sattuu tapamaan jonkun mutta on pakko sanoa että seurustelee, vaikka ei ole edes varma haluaako jatkaa suhdetta! Ei vaan osaa päättää mitä haluaa!!
Vähän vaikea antaa sulle mitään vinkkejä, kun ei omaa tilannettakaan osaa ratkaista. Tosin sä oot vielä nuori, joten jos sydämmesi sanoo että et halua olla enää yhdessä poikaystäväsi kanssa niin tuskin sitä kukaan kovin pahalla katsoo :)
Ehkä sun kannattaisi puhua poikakaverisi kanssa ja sanoa suoraan mitä ajattelet tai miltä susta tuntuu. En osaa parempaa neuvoa antaa. Olette kuitenkin olleet yhdessä sen 2v joten olisi varmasti ihan reilua poikakaveriasikin kohtaan, että olisitte samalla aaltopituudella toistenne ajatuksista. Tai sitten ottaa hetkeksi etäisyyttä ja miettiä rauhassa mitä haluat. Itsellä on tavallaan tuo vaihe menossa, koska ei ukon kanssa nähdä nyt muista olosuhteista johtuen nähdä muutamaan viikkoon. En kyllä mitään muuta ratkaisua ole saanut aikaiseksi kuin muuttaa yksiöön jonne hän ei tule avainta saamaan.
Huoh, en tiiä... on tää elämä välillä vaan niin tympiää...
Mieti, mitä elämältä lähitulevaisuudessa toivot? Sisältyykö poikaystäväsi näihin toiveisiin?
Jotain kommentteja:
- tylsyys: mitä haluaisit tehdä itse? Tee se, hänen kanssaan tai yksin. Jos ei mitään yhteistä tekemistä löydy, ota se puheeksi jos se tuntuu ongelmalta. Ja vietä aikaa muidenkin ihmisten seurassa...
- haukkuminen ja mollaaminen: älä hyväksy sitä, ja tee se selväksi
- suhteissa on nousu- ja laskukausia
- älä muiden mielipiteistä välitä
- ennen kuin ryntäät uuteen suhteeseen, olisi parempi olla hetki yksin ja toipua surusta (muuten kostautuu helposti myöhemmin)
Miten ratkaista: yritä tunnistaa tunteesi, ja mistä ne johtuvat... ei kukaan muu voi sanoa, mikä on oikea ratkaisu, vain sinä itse.
Nyt alan olla jo melko varma, että tämä suhde oli tässä. Olemme erkaantuneet toisistamme ja poikaystäväni välttelee minua. Meillä on myös aivan erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat. Enkä ole siis edes harkitsemassa uutta suhdetta vähään aikaan.
Ihan terve ajatus sinulla tuo suhteen lopettaminen. Asiat harvoin paranevat, koska ihmistä on vaikea muuttaa, ellei hän itse tuota muutosta halua. Ja jos ei kerran edes ymmärrä, että jokin asia tuntuu sinulle elämää suuremmalta, niin miten hän lakkaisi sinua aliarvioimasta ja ryhtyisi järjestämään jonkinlaisia "tunteiden palautusiltoja", olisihan hänellä ollut siihen aikaa.
Itse olen huomattavasti sinua vanhempi, mutta me 5-kymppisetkin seurustelemme ja rakastumme.. Ja nyt olen törmännyt hiukan samantyyppiseen asiaan. Jos miehelle ihan suoraan sanoo jonkin asian olevan nyt hiukan pielessä ja ettei tämä näin voi jatkua, hän kuittaa myös: mutta kun mä nyt olen vaan tämmönen. Kyse ei ole mistään mollaamisesta, mutta tällä iällä koen jo olevani oikeutettu sanomaan, milloin jokin ei toimi.
Olenkin jotenkin alkanut toivoa, että hänen suunnittelemansa avioliitto (onneksi hän ei ole vielä kosinut, suunnitellut vain häävalsseja ja kirkonkin miettinyt jo valmiiksi) ei koskaan toteutuisi. Minulla on kuitenkin oma talo ja oma rauha. Miksi vaihtaisin sen yhteisasumiseen ja piian paikkaan. Nyt saan olla kuitenkin viikot omissa oloissani ja nautin siitä. Mitäpä, jos yhtäkkiä pitäisi jälleen olla kokkaamassa ruokaa ja tekemässä sitä ja tätä vain sen takia, että jonkun toisen mielestä minä olen sellaisten asioiden huoltovelvollinen, koska satun olemaan nainen. Minulla on tuo varsinainen pesänrakennusvietti ollut aina vähän heikko ja omat lapseni jo olen saanut aikuisiksi.