Pettynyt "ystävyyteen"

Et sinä ole viallinen tai itsekäs vaan olet tullut keski-ikään ja huomannut, että sinun ei tarvitse yrittää miellyttää kaikkia. Näin kävi ainakin mulle. Hyvät käytöstavat pitää tietysti säilyttää.
Yleensä minäkin olen kelvannut vain hätävaraksi ja töiden tekijäksi jos ei ole ollut muita saatavilla ja siihen olen ennen alistunut. Mutta en enää, sillä huomasin, ettei se ole vaivan arvoista, ei mulle eikä näille ystäville. Tuntuu, että nykyään maailma on kummallinen tai ehkä se on ollut aina, en tiedä... mutta tuntuu, että ollakseen hyvä ystävä pitäisi olla hauska ja sosiaalinen, ns. hyvä tyyppi. Tuntuu, ettei sillä ole nykyään väliä jos yrittää olla luotettava ystävä, joka ei juoruile ja pitää lupauksensa, kunhan on äänessä koko ajan ja osaa kehua itseään ja olla hauska seuraihminen ja lupailla ummet ja lammet vaikka ei lupauksia edes yrittäisi pitää kun nehän ovat sitä kivaa small talkkia.
Ehkei "ystäviin" silti aivan kokonaan tarvitse kypsyä, pitää vaan oppia sanomaan "ei" kun siltä tuntuu. Oikeat ystävät kestävät sen, muut menkööt menojaan.

Itse olen päälle 30v nainen ja tuntuu että aina on elämässä mennyt niin, että olen ollut se hyvä kuuntelija ja auttaja. Sitten on kun muuta ns. parempaa tekemistä/ystäviä/kumppani ilmaantunut näiden ystävieni elämään olen jäänyt yksin. Tällä hetkellä minulla on yksi hyvä ystävä, mutta valitettavasti hänkin asuu kaukana ja elämäntilanteemme ovat muutenkin tosi erilaiset niin harvoin tulee enää nähtyä edes.
Olen kyllä miettinyt monesti mikä "vika" minussa on...Ehkä minulle ei sitten ole sattunut ja tapahtunut niin paljoa että minua pidetään tylsänä tms. Tykkään kyllä tehdä kaikkea kivaa ja käydä juhlimassakin. Nykyään tulee sitten oltua itsekseen tosi paljon kun ei puhelin pirise eikä tule kutsuja kylään tms.
Itsekseen sitten harrastelen liikuntaa ja joskus käyn elokuvissa.
Parasta oli kun uuden vuoden aattona eräs "ystävä" pyysi hänen luokseen kun ei hänellä ollut muutakaan. Tältä ystävältä olin jo aiemmin kysellyt että mitä hän tekee ja ehdottanut että voitasiinko juhlia uutta vuotta yhdessä. Päätin että parempi sitten olla yksin sekin juhlapäivä kuin olla jollekin taas hätävara seuraa.
Olen kuitenkin toiveikas ja uskon että minäkin tutustun elämässä vielä ihmisiin, joista saan todellisia ystäviä ja jotka arvostavat minua tälläisena kuin olen.

Siis kuula se, että en ole ainut hätävara. Taitaa olla jokseenkin normaalia, että jotkut ihmiset ajautuvat tähän tilanteeseen. En osaa sanoa, olenko itse parempi ystävä kenellekään, ainakaan parempi ihminen en ole, koska mehän olemme vain erilaisia. Siksi ajattelinkin että otan vähän aikalisää tästä maailmasta ja paneudun minulle muutenkin niin rakkaiden harrastusten pariin ja olen vain välttämättömän määrän muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Toivottavasti muilla parempi onni elämässä.

fiilistä myös minulla. Joudun itse olemaan aina se osapuoli joka soittaa/tekstaa muille, mutta melkein koskaan kukaan ei vaivaudu vastaamaan. Mesessä on muutama kaveri lisättynä, jotka olen tavannut wowissa(pelailin joskus, en enää kun nyk. koneeni ei ole riittävän tehokas), ja asuvat muissa maissa. Näillä melkeen sama juttu, vaikka ovat aina online mesessä niin juuri koskaan kukaan ei puhu eikä pukahda. Jos aloittavat keskustelun, liittyy se aina wowiin, jos itse aloitan jostain muusta aiheesta, vastaavat he yleensä "._. Great"ja sitten alkaa taas wowi puheet, joka ei sinällään haittaa mutta olisi kiva keskustella joskus jostain vähän vakavammastakin aiheesta tms.


Kaksi "oikean elämän" kaveria on säilynyt lapsuudesta asti ja noh.. Toisesta ei ole kuulunut mitään yli vuoteen, toisen kanssa tekstasin uutena vuotena sen verran että toivotettiin hyvät alkavat vuodet. Muutamia vuosia sitten, asuessani vielä vanhempieni luona nämä kaksi kaveria tulivat joskus yökylään. Kun tulivat yksin(aka vain toinen) niin hommat oli ihan ok, mutta kun tulivat molemmat, tuntui koko ajan että en kuulu siihen heidän maailmaansa. Baarissa yms käynti ei kiinnosta. Olen 24v ja jos ei lasketa laivaristeilyjen "baareja"(esim silja europan se joes club tms..), niin olen käynyt yökerhossa vaan 3 kertaa, joka kerralla näiden kahden kanssa.

Yhden kaverin sain kun olin opiskelemassa(tai no, muutaman, mutta vain tähän on yhteys pysynyt), ja hänelle laitan silloin tällöon spostia, mutta useimmiten ei vastaa(no joo, seurustelee ja käy töissä niin kai sitten ei ole aikaa).

Et todellakaan ole itsekäs. Minustakin ystävyys on ennenkaikkea vuorovaikuttamista ja toisen seurassa viihtymistä.

Tuo vuorovaikutteisuus onkin se hankalampi juttu! Kaikki eivät tuo itseään esille kovin kovaäänisesti ja avoimesti. Hyvä ystävä kuitenkin oppii tuntemaan toisen siten, että osaa tulkita häntä muunkin kuin puheen ja sanojen perusteella, hän ikään kuin oppii tulkitsemaan mielialoja. Hyvä ystävä ymmärtää jo puolesta sanasta ja osaa huomioida. Hyvän ystävän seurassa voi vaan olla ilman sen erityisempää syytä, kuin terapointisessio ym. Toki välillä sellaisiakin tarvitaan, mutta ei sellaisesta mitään tule, että toista tarvitaan vaan terapeutiksi.

Ja ymmärrän hyvin tunteen kun täytyy toimia terapeuttina jollekulle sellaiselle, joka ei kuitenkaan kuuntele itseäni. Se on empatiantunteen hyväksikäyttöä, että toinen tarvitaan pelkästään kuuntelemaan huolia.

Olen miettinyt ihan samaa jo pitemmän aikaa. Minulla on pari ystävää joiden kanssa tuntuu että olen tasavertainen ystävä ja yhteydenpito on molemminpuolista. Sekin ymmärretään jos ei vähään aikaan kuulu mutta ei se vaikuta ystävyyteen. Mutta kaikki muut kaverit sitten ovat aivan päinvastaisia. Päätin että en ota yhteyttä enää sellaisiin enkä suostu olemaan aina se joka käy kylässä vaan aloin vaatimaan vastavierailuja. Vaikka kutsuin kylään niin ei se kelvannut. Sain huomata että pari kaveria alkoi ottamaan enempi yhteyttä mutta osa jäi kokonaan. Eräs jopa suuttui kun huomasi etten juokse aina hänen pillinsä mukaan ja totesinkin että sen kaveruuden päättyminen oli lopulta suuri helpotus. Tunsin olevani todellinen kaatopaikka jonne kaadettiin kaikki. Oli järkytys huomata ettei hän koskaan kysellyt mitään minun elämästäni. Kaikki tapaamiset olivat hänen vuodatustaan kaikesta. Olen ollut pitkään aivan liian kiltti ja siksi olen yleensä aina suostunut olemaan se joka käy ja soittaa etten tuntisi huonoa omatuntoa. Lopetin sen ja olen paljon onnellisempi vaikka sosiaalinen elämä vähenikin huomattavasti. On paljon kivempi keskittyä omiin touhuihin ja sitten kun joskus näkee näitä oikeita ystäviä niin se on yhtä juhlaa ja arvostan sitä todella. Ja olen oppinut nauttimaan tylsyydestä ja yksinäisyydestä vaikka ajattelin että se ei sovi minulle. Oikeastaan elämäni muuttui hurjan paljon paremmaksi ja tuntuu että nyt en ole mikään ovimatto. Hassua.