Nyt tarvitaan neuvoja kalliita. Miten päästä tunnekoukusta irti?
Rakastan edelleen eksääni, vaikka suhde on loppunut jo yli kaksi vuotta sitten. Olen tehnyt kaiken mitä osaan, jotta elämäni olisi helpompaa ja jotta pääsisin irti, mutta olen joutunut hyväksymään sen, että hetken päästä tunteet palaavat taas ja tunnen suurta ikävää. Tämä riuduttaa minua ja olen onneton. Välillä tunnen, että menee paremmin ja unohdan hänet, kunnes taas tulee "totuuden hetki" ja tajuan, että rakkaus on edelleen. Me pidimme molemmat toisiamme toisillemme niinä oikeina, mutta mies ei halunnut ns. katsoa totuutta silmiin, kasvaa ja pakeni helpompaan elämään. Siinä elämässä hän sitkeästi pysyy. Se on hänelle helpompaa. Hän sanoo, ettemme palaa yhteen. Ja uskon, ettemme palaa. Hän ei halua kantaa vastuutaan ja kasvaa henkisesti. Kyse ei siis ole kohdallani turhan toivon elättelemisestä. Minä vain rakastan häntä edelleen.
Miten ihmeessä tästä voi päästä eteenpäin? Ajattelen, että hän oli se oikea. Hän tuntui siltä. Siksipä en enää tiedä, että miltä sen oikean sitten pitäisi tuntua. Tuntuu kuin että tässä tämä elämä sitten parisuhdepuoella oli. En voi tyytyä vähempään kuin mitä hän oli. Miksi tyytyisin? Se olisi itsepetos.
Sisimpäni on tyhjä ja kaipaan häntä.
Osaisiko joku auttaa minua? Olisin kiitollinen.
Rakastan edelleen eksääni, vaikka suhde on loppunut jo yli kaksi vuotta sitten. Olen tehnyt kaiken mitä osaan, jotta elämäni olisi helpompaa ja jotta pääsisin irti, mutta olen joutunut hyväksymään sen, että hetken päästä tunteet palaavat taas ja tunnen suurta ikävää. Tämä riuduttaa minua ja olen onneton. Välillä tunnen, että menee paremmin ja unohdan hänet, kunnes taas tulee "totuuden hetki" ja tajuan, että rakkaus on edelleen. Me pidimme molemmat toisiamme toisillemme niinä oikeina, mutta mies ei halunnut ns. katsoa totuutta silmiin, kasvaa ja pakeni helpompaan elämään. Siinä elämässä hän sitkeästi pysyy. Se on hänelle helpompaa. Hän sanoo, ettemme palaa yhteen. Ja uskon, ettemme palaa. Hän ei halua kantaa vastuutaan ja kasvaa henkisesti. Kyse ei siis ole kohdallani turhan toivon elättelemisestä. Minä vain rakastan häntä edelleen.
Miten ihmeessä tästä voi päästä eteenpäin? Ajattelen, että hän oli se oikea. Hän tuntui siltä. Siksipä en enää tiedä, että miltä sen oikean sitten pitäisi tuntua. Tuntuu kuin että tässä tämä elämä sitten parisuhdepuoella oli. En voi tyytyä vähempään kuin mitä hän oli. Miksi tyytyisin? Se olisi itsepetos.
Sisimpäni on tyhjä ja kaipaan häntä.
Osaisiko joku auttaa minua? Olisin kiitollinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Täytyy olla vähän samalla tapaan kuin eksäsi olisi kuollut, muistoja säilyy mutta koskaan et saa häntä takaisin. Yhteyttä ei todellakaan kannata pitää, kun teillä ei lapsia ole. Se pienen pieni toivokin pitää sinut pysähtyneisyyden tilassa. Pikkuhiljaa sitten voi alkaa katselemaan muitakin vaihtoehtoja, mutta rynnätä mihinkään ei tietysti kannata tai käyttää ketään hyväkseen. Yksikään suhde ei ole samanlainen, joten vertailu on täysin hedelmätöntä, sen sijaan pitää tutkia onnellisuuttaan.
Niinpä kai. Mutta ajattelin sitäkin, että jos hän kuolisi, hän silti säilyisi sydämessäni näin. Siispä kuolemakaan ei olisi ratkaisu. Ajattelen itse, että pitäisi vaan tulla vielä jotain parempaa??
Lienee se viimeinen ja vaikein vaihe erossa, etenkin jos suhde on ollut onnellinen. Teidän kohdalla näin mitä ilmeisemmin oli suuressa määrin. Suruprosessi on aina niin henkilökohtainen asia ettei siinä ole suoraa kaavaa, mutta lähtisin näitä asioita mielessäni miettimään. Miten saat itsesi vakuuttuneeksi että tulevaisuus voi tuoda paljon hyvää, jos pystyt päästämään menneestä. Enkä tällä tarkoita, että pitäisi olla kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan.
Olen samassa tilanteessa eli eronnut kuten sinäkin - tosin minulla ei ole tunteita exää kohtaan vaan välit ovat ihan neutraalit-meillä on yksi yhteinen lapsi(tyttö) hän asuu luonani.Lapsen takia olen kaveri exää kohtaan.
Meillä koko erotilanne oli siten että kasvoimme erilleen ja pitkän pohdinnan jälkeen päätimme yhdessä hakea eroa koska kumpikin väsyi ainaiseen riitelyyn ja tyytymättömyyteen.
Kumpikin meistä jatkaa nyt elämää miten itse haluaa. Olimme yhdessä 12-vuotta. Nytkeväällä olisi tullut 13 vuotta,mutta nyt astuu ero sitten voimaan. Toki minullakin välillä tuleehetkiä kun muistelen meidän yhteisiä harrastuksia ja matkoja,mutta ne on muistoja ja pysyvät hyvinä muistoina yhteisestä ajasta.Neuvoksi sinulle sinun pitäisi kyetä erittelemään tunteesi ja tekemään ns.suruaika.Minä tein sitä erittelyä jo silloin kun elin vielä suhteessa. Ehkä me kumpikin omalla tavallaan ex-miehen kanssa teimme eroa pitkän aikaa- sen takia varsinainen eropäätös oli helpompaa ja ositukset yms on vain enää muodollisuus kokonaisuudelle.
Ohjeesi sinulleettä älä jää roikkumaan,minä tein sen virheen että roikuin suhteessa vaikka tieisn että siitä ei tule mitään-ajattelin lasta,mutta kyllä se hyvinvointi lähtee itsestä ja sen jälkeen jaksaa olla lapsellekin tasapainoinen vanhempi.
Salli itsellesi pieni seikkailu elämän aallokossa ja unohda entinen.Kokemus puhuu että se hra oikea tulee vastaan jos se on tarkoitettu.
Niin minäkin aattelin että en koskaan löydä ketään exän jälkeen- täytyy vilpittömästi perua ajatus:-)
Tsemppiä!
Tunnekoukkuun tarvitaan kaksi, siis vähintään vaikka yksi joka kaipaa ja toinen joka edes teorian tasolla on saatavilla. Näin on ilmeisesti sinun tilanteessasi, vaikka sanotkin ettet usko että palaisitte yhteen. Se ei ole mahdollista, koska kuitenkin olet tunnekoukussa. Jossain syvällä sisälläsi sinä et ole luopunut tuosta toiveikkaasta mahdollisuudesta. Eli mielestäni sinä et ole luopunut toivosta ja irrottanut menneestä.
Hiukan samaan viittaa tuo, että kerrot teidän olleen toisillenne ne oikeat ja se että edelleen pidät exääsi tuolla jalustalla. Oliko hän oikeasti niin täydellinen, että hän ansaitsee vieläkin, sinut hylättyään ja siirryttyään helpompaan elämään, pois henkisen kasvun tieltä, tuon jalustan? Oliko hän täydellinen sinulle, jos hän ei suostu henkiseen kasvuun yhteisen rakkauden vuoksi? Tietääkö hän välttämättä edes mitä rakkaus on? Ei mielestäni. Mutta sinulle hän ilmeisesti edelleen on se ihana mies ja niinpä et anna kenellekään toiselle edes mahdollisuutta osoittaa olevansa ihana.
Mielestäni sinä itse pidät alitajuisesti exästäsi kiinni ja vertaat kaikkia kohtaamiasi miehiä häneen, vaikka olet asettanut exäsi saavuttamattomalle jalustalle etkä luultavasti edes tunne kohtaamiasi miehiä riittävän hyvin voidaksesi arvioida heitä, saatikka verrata heitä exääsi. En tosin tiedä, kohtaatko miehiä elämässäsi siten, että heillä olisi mahdollisuus päästä arvioitaviksesi romanttisessa mielessä. Mutta tuo vertailu on mielestäni se itsepetos jonka teet, ei se ettet tyytyisi vähempään kuin X. Se on vain laadullinen vaatimus.
Vaikka sanat ovatkin kovia, en tarkoita niitä pahalla. Koitan vain hiukan herätellä, availla silmiä. Mielestäni kannattaisi harkita myös kunnallista ammattiapua lyhyessä muodossa, se voisi auttaa näkemään asiat uudessa valossa ja siten helpottaa irti päästämistä.
Rakkaus ei mihinkään kuole, se jää, mutta ollessaan tervettä se osaa myös irrottaa ja antaa toisen olla sellainen kuin on,vaikkei tuo toinen tuottanutkaan toivottuja tunteita.
"Rakkaus ei mihinkään kuole, se jää, mutta ollessaan tervettä se osaa myös irrottaa ja antaa toisen olla sellainen kuin on,vaikkei tuo toinen tuottanutkaan toivottuja tunteita."
Olipa upeasti sanottu!
Valitettavasti en voi ottaa ajatuksesta kunniaa itselleni kuin ehkä esitystavan osalta. Mutta koitan kyllä tarmokkaasti oppia elämään sen mukaisesti :)
Hyvä että "patistelit" minua kasvamaan kirjoituksesi kautta. :)
"Oliko hän täydellinen sinulle, jos hän ei suostu henkiseen kasvuun yhteisen rakkauden vuoksi?" Tämä herätti minut. Minä rakastin häntä suunnattomasti, mutta hän ei minua, hän ei halunnut kasvaa kanssani. Mikä on sellainen "rakkaus", joka ei seiso sanojensa takana, ei kasva saavuttaakseen yhteisen tarkoituksen? Epäkypsä rakkaus? Se oli hänellä minulle tarjota.
Minua loukkaa se, että hän oli valmis vaihtamaan kaiken pois, jotta voi jatkaa helpommin. Helpompi tarkoittaa sitä, ettei hänen tarvitse tutustua oman itsensä kurjiin puoliin. Hän saa pitää illusion itsestään, sillä tietyt kokemukset olisivat olleet kasvattavia, jos hän olisi siihen suostunut.
Tiedän, ettet tarkoita "kovilla" sanoillasi muuta kuin herättää minua. Se ehkä toimii.. Kiitän sua. :)
Aika moni onkin tuonut esille sen mitä ja miten puolisolta vaaditaan, vaikkapa nyt sitä kasvua johonkin. Vaadimme, vaikka tiedämme ettei toiselta voi vaatia juuri tuollaista asiaa, kasvua joksikin, muuttumista toisenlaiseksi, minun mieleisekseni. Se vain on niin, että puolisosi ei kai halunnut kasvaa sinun osoittamaasi suuntaan sinun kanssasi. Hän haluaa nyt jotain muuta, kasvaa johonkin toiseen suuntaan tai olla kasvamatta. Ehkä hän ei edes tiedä mitä haluaa, mutta joka tapauksessa periaatteessa teki oikean ratkaisun erotessaan, jos unelmat ja niiden vaatima kasvu eivät osuneet hänen mielestään yksiin sinun kanssasi, juuri nyt. Tätä mieltä olen exänikin osalta, vaikka vaikea sitä onkin vielä hyväksyä.
Mitä tuohon oman vajavaisuuden näkemiseen kasvuun pyrkimisen kautta tulee, niin sitä ei voi vaatia keneltäkään, vain itseltään. Ketään ei voi pakottaa kurkistamaan oman mielensä pimeään nurkkaan, sinne kurkistetaan kun tarve siihen itsessä syntyy. Olennaisempaa onkin nähdä oman itsensä vajavuudet ja pyrkiä korjaamaan niitä, parisuhdemielessä yhtenä tärkeimpänä voisi olla parempien valintojen tekeminen kumppaninsa osalta, omien illuusioiden läpi katsominen ihastuessaan. Oletko ajatellut, että ehkä myös kumppanisi näki sinussa vajavuuksia, joiden osalta hän olisi toivonut sinun kasvavan joksikin, muttei halunnutkaan vaatia sinulta kasvua joksikin oman mielikuvansa mukaiseksi?
Mitä tuohon rakastumiseen tulee, niin poikkeuksetta ihmiset rakastuvat itse luomaansa ihanteellistuneeseen mielikuvaan, joka siirretään siihen johonkuhun. Toki siihen kuuluu usein myös ymmärrys siitä, että juuri nyt kaikki on vain ihanaa, mutta kuherruskuukausi päättyy ja jotkin asiat tulevat sitten ärsyttämään toisessa. Se on juuri sitä, että ymmärtää rakentaneensa illuusion, kuinka jossain kohtaa itsen rakentama illuusio alkaa murentumaan ja objektiivisempi todellisuus tulee esille. Ja se todellisuus ei ole aina helppo asia nieltäväksi, kyse on kuitenkin itse tehdystä valinnasta, joka ei ehkä ollutkaan niin hyvä kuin miltä aluksi vaikutti. Kuitenkin silloin punnitaan rakkaus, tietoinen valinta tahtoa toista elämäänsä sellaisena kuin toinen oikeasti on, sekä se, oliko illuusiosta huolimatta riittävän selvillä todellisuudesta, ettei tullut tehneeksi liian vääränlaista valintaa kumppaniksi. Tätä voisi verrata vaikka renttuihin rakastumiseen. No kuitenkin ne odotukset kumppanin suhteen, myös kumppanin kasvun suhteen, pohjautuvat useinkin tuolle illuusiolle ja siksikin eroja tulee, ne itse asetetut odotukset eivät olleet juuri sille kumppanille realistisia, vaan vain projisoituja haaveita.
Noh, tässä nyt vähän ajatuksia taas, hyvinkin pitkälti kyllä oman eron tuottamia pohdintoja, mutta ehkäpä niistä on jotain iloa muillekin. Itselleni on selvää, nyt, etten tehnyt valintaani viimeksi riittävän realistisesti. Niinpä sitten suhteen ongelmatkin näkyivät väärässä valossa, jolloin niiden korjaaminen oli todella vaikeaa. Kumppanini osalta en voi kuin arvailla hänen näkemyksiään asiasta :)
Hei toljake! :)
En vaatinut häntä koskaan osoittamaani suuntaan. Toivoin toki niin käyvän. Mutta halusin hänen rakkautensa minuun olevan vapaasta tahdostaan. Näin ei käynyt. Totuus on juuri se mitä sanoit, ettei hän halunnut kasvaa yhteiseen elämään. Se on ok, mutta se koskee minuun koska itse toivoin että olisimme jatkaneet yhdessä. Siinä mielessä ratkaisu on toki oikea, mutta se ei tarkoita etteikö se voisi koskea. Kolme kertaa hän palasi ja katosi yhtä lailla viestiä jättämättä. Ero tapahtui tekstiviestillä, ilmeisesti koska ei uskaltanut kohdata minua silmästä silmään. Koin teon raukkamaiseksi. Silti, jäin koukkuun häneen omien tunteideni vuoksi. Itse olin katsonut häntä rehellisesti sellaisena viallisena kuin me jokainen täällä olemme.
Häntä en pakottanut muottiin. Katsoin vain mitä elämä antaa meille, ja näin kävi nyt. =/
Hän näki minussa paljon vajaavaisuuksia. Hän oli vaatimassa minulta muutosta suuntaan ja toiseen. Mutta suru siitä että minä pidin häntä täydellisenä kaikkine puutteineen, on minulla olemassa. Minä uskoin, että mikään vajaavaisuus ei olisi ollut liian suuri este jos olisi halunnut tulla tietoiseksi. Minusta tuntuu että hän loi minusta illusion joka sitten ajan myötä romahti. Minä itse katsoin asioita aika realistisestikin. Olin valmis antamaan vehtailut anteeksi, mutta se olisi tarvinnut hänen kyvyn kohdata itsensä ja siihen hän ei mielestäni pystynyt.
Hei vaan, she lost her heart :)
Kun olet hiukan enemmän avannut tuota juttuasi, niin alkaa kuulostamaan kovin paljon omaltani, tietyiltä osiltaan ainakin.
Minulta ei suoraan *vaadittu* muutosta, vain vihjailtiin tyytymättömyydestä eri asioihin. Sittemmin on käynyt ilmi, että ne tyytymättömyyden kohteet on poimittu omasta itsestä, mikä tuntui todella hämmentävältä, vaikkakin se on aika normaalia oman pahan olon purkamisena. Itse eksyin siinä kohdassa, jossa olisi pitänyt havaita että puhuttiin henkilön, ei suhteen, puutteista. Oikeastaan olen nyttemmin ymmärtänyt, että asiat ovat pahasti vinossa, jos vaaditaan muutosta henkilössä, ei suhteessa. Silloin ero on luultavasti parempi vaihtoehto.
Aiemmasta viestistäsi:
"Mikä on sellainen "rakkaus", joka ei seiso sanojensa takana, ei kasva saavuttaakseen yhteisen tarkoituksen? Epäkypsä rakkaus? Se oli hänellä minulle tarjota.
Minua loukkaa se, että hän oli valmis vaihtamaan kaiken pois, jotta voi jatkaa helpommin. Helpompi tarkoittaa sitä, ettei hänen tarvitse tutustua oman itsensä kurjiin puoliin."
En oikein voi sanoa muuta kuin että kumppanin rakkaus loppui tai sitä ei alkujaankaan ollut, kun ei ollut halua kasvaa yksilönä tässä suhteessa ja tälle suhteelle. Tai ehkä se oli epäkypsä, raakile joka tarvitsee vielä lisää aikaa kypsyäkseen täydeksi. Tuo helpompi vaihtoehto on suhteellista, usein ne kasvuntarpeet eivät mene mihinkään, niitä voi vain tovin väistellä ja silti ne löytävät sinut jossain vaiheessa. Loukkaavaahan se silti on, että vaihdetaan kaikki pois sen sijaan että kokeiltaisiin kaikki keinot. Mutta jos ei ole halua yrittää, niin ei ole, silloin ei ole rakkautta jonka tähden ylittäisi itsensä vaikealla hetkellä.
Minä tässä mietin sellaista, että koska sanot edelleen rakastavasi exääsi, kahden vuoden jälkeenkin, niin voisitko mielessäsi kääntää asian niin, että hän oli täydellinen sinulle, sinun näkökulmastasi, muttei itse kyennyt olemaan se joka olisi halunnut olla siinä suhteessa ja siksi hänen oli erottava. Se todellakin oli ainakin lyhytjänteisesti hänelle helpompi vaihtoehto, mutta hän mahdollisesti koki sen myös niin, että se oli sinulle helpompi vaihtoehto kuin se, että olisitte jatkaneet ja exäsi olisi edelleen vehdannut ja ollut kasvamatta. Hän siis tavallaan vapautti sinut löytämään onnesi ja siinä oli hänen osoituksensa rakkaudesta, tavallaan, enempään hän ei kyennyt. Että hän antoi kaikkensa ja se riitti vain tähän, sinun vapauttamiseesi. Jotta sinä voisit löytää sen mitä haluat ja ansaitset. Asiat kun voi nähdä niin monella tavalla.
Ajan takaa sitä, että exäsi oli jotain ja teki jotain, luultavasti sen hetkisen parhaansa. Se sattui, mutta se on nyt mennyttä. Sen ei pitäisi sattua enää, historia ei satuta tai kahlitse, ellei sitä itse jostain syystä halua, anna sille lupaa tehdä niin. Sinä suostut olemaan kiikissä, satutettu. Minuakin suututtaa minun exäni surkea esitys eron yhteydessä, hänen kyvyttömyytensä kohdata asiat suhteessa, mutta jos hän ei halunnut, niin sitten ei halunnut. En aio jäädä siihen kiinni, hyväksyn hänen vajavuutensa ja parhaan yrityksensä. Hän ehkä meni siitä missä aita on matalin, käytöksestä päätellen näin on, mutta se on hän joka joutuu elämään sen asian kanssa, en minä, minä voin jättää sen taakseni, jättää sen hänelle. Aivan sama asia kuin vaikka opinnoissa, jos lintsaat, se on itseltäsi pois, ei opettajalta tai muilta oppilailta.
Tulipa jupinaa taas :) Parempaa huomista, slhh!
Exäsi mielestä sinä et ollut hänelle se oikea, kun kuitenkin jätti sinut. Mitä tarkoitat sillä, että hän pakeni helpompaan elämään? Kaikilla meillä on vain yksi elämä, joten älä sinä tuhlaa omaasi haikailemalla menneitä. Uskalla rohkeasti tutustua uusiin ihmisiin vähän syvemmin niin pikkuhiljaa exäsi unohtuu. Tee se ihan itsesi takia.
Helpompi elämä tarkoitti sitä, ettei hänen tarvinnut kohdata totutta itsestään vaan hän jatkoi sitä elämää joka piti yllä ihannekuvaa itsestä. Jos hän olisi jatkanut kanssani, hän olisi joutunut tutustumaan itsensä kurjiin puoliin myös. Hänelle oli helpompi kieltää oma rikkonaisuus ja sälyttää se rikkonaisuus minun päälle (syyllistää minut vioistaan), kuin katsoa peiliin.
Kiitos viestistäsi :)
mies joka nai sulta aivot pihalle, johan unohtuu ! Hyväksi koettu temppu ja jos ei heti ekalla niin uudestaan uudestaan !!! Muakin tarvi naida viiskertaa niin sit tajusin että elämää on muuallakin ja parempaa !!!
On minua tässä eron jälkeen naitukin, ihan hyvinkin ottein. Mutta ehkäpä se on niin, että koska olen ollut kiinni entisessä, en ole antanut todellista mahdollisuutta kelleen?
Luulen, että tarvitsen miehen, joka tahtoo minut vaikka mitä tapahtuisi. En vaan voi olla enää yhdentekevä! :)
Sanot että hän oli se oikea, mutta silti hänen olisi pitänyt muuttua ja olla toisenlainen? Ehkä ajattelit että hänellä oli vain potentiaalia olla oikea. Kunhan hän vain kasvaisi ja oppisi tavoille. Mutta hän ei sitten halunnutkaan kasvaa ja kypsyä samaan tahtiin kuin sinä. Luehan tekstisi tarkemmin niin huomaat että vaadit häneltä jotain ja ilmeisesti hän ei halunnut olla sellainen kuin vaadit. Ehkä hän huomasi että sinä et ollutkaan hänelle se oikea, koska hän ei saanut olla rauhassa oma itsensä.
Hyvä kirjoitus! Kiitos että haastatte.
Hän oli siis oikeantuntuinen minulle. Mutta piti muita naisia. Mutta ei sitä silti poista se, etteikö se olisi tuntunut minulle oikealta.
Hän ei voinut olla minun parisuhdekäsityksessäni oma itsensä, koska pyörittää muita naisia, sillä minun käsitykseeni se ei mahdu. Silti, hän tuntui minulle muuten täydelliseltä, lukuunottamatta tätä kohtaa, että minun olisi pitänyt jakaa hänet kymmenen muun kanssa.. :(
Miten voin päästä irti?? Minulle hän tuntui täydelliseltä, lukuunottamatta sitä että hänellä oli netissä muita naisia kymmeniä. Onko se normaalia? Tekeekö naistansa rakastava mies tuollaista? Nykyään kun tuntuu kaikki tällainen olevan hyväksyttyä? Mutta mä en vaan pysty sulattamaan... Luottamus ja rehellisyys on kaiken perusta ja se tässä meidän suhteessa rikottiin. Ja siihen liittyen mies ei pystynyt kasvamaan vaan valitsi sen muun. Uuden tyttöystävän ja muut naiset. Koska minä en niitä muita hyväksynyt.. :(
Minulla meneillään samanlainen tilanne. Miehen olisi pitänyt kasvaa ja osoittaa olevansa luottamuksen ja rakastamisen arvoinen... mutta ei hän valitsi petturin tien ja tiemme erosivat. Nyt koitan kasata rikkonaisen sydämeni ja jatkaa elämää ilman häntä. Ehkä jonain päivänä joku oikea osuu myös kohdalleni.
Tsemppiä sinulle! Kevät ja aurngonpaiste tulevat pian ja se helpottaa edes vähän!
Kiitos tsempistä! Mun on vaan pakko uskoa, että mulle on tarkoitettu vielä jotain parempaa. Oikeastaan nyt ihan viime päivinä olen huomannut, että mulla on tullut kuvotuksen tunteita miestä kohtaan, sen suhteen miten hän minua kohteli. Se on kai ihan hyvä juttu..?
Tässä vinkkiä siitä,miten voi saada toinen pois mielestä edes silloin tällöin: Mieti missä tilanteissa, unohdat hänet? Oletko vaikka jonkin harrastuksesi parissa, töissä, onko sinulla juuri haasteellinen tehtävä työn alla, vai mikä? Kun olet tämän selvittänyt, lisää juuri näitä tilanteita elämässäsi , mene sellaisiin paikkoihin jne.
Minulla on vähän samanlainen juttu meneillään juuri nyt. Mies ei halua jatkaa suhdetta, mutta itse tunnen haikeutta ja surua ja ikävöin häntä, erityisesti tunteet nousevat esiin tietyissä tilanteissa. Muttas kun olen harrastamassa jossain joukossa, tai kaupungilla istumassa iltaa tai teen jotain mielenkiintoista ja vaativaa tehtävää töissä, ei mies kummittele mielessäni. Siksi pidän itseni nyt kiireisenä. Kuntokin kasvaa ja se vaikuttaa taas itsetuntoon. Salilla on sitä paitsi kivan näköisiä miehiä.
Tuntuu niin hullulta miten tunteet heittelevät rakkaudesta, ikävään, vihaan ja inhoon. Mutta kai nuo kaksi jälkimmäistä ovat ne oikeat tunteet mitä pitäisi tuntea kaiken sen pahan jälkeen mitä hän teki ja sai aikaiseksi...
Olen samassa tilanteessa. Erona vain se, että erosta ei ole vielä vuottakaan.
Itse olen koettanut ajatella järjellä tätä asiaa. Olen etsimällä etsinyt exästäni huonoja puolia. Olen ajatellut, että jos exäni olisi pettänyt minua niin minulla olisi helpompaa. Kun exäni ei seurustelumme aikana ikinä minua pettänyt, minulla ei ole hänestä kovin montakaan huonoa puolta.
Sinä voit kuitenkin ajatella, että parempi mies on tuolla jossain!! Miehesi ei kuulosta kyllä kovin kummoiselta jos on vehdannut muiden naisten kanssa.
Ymmärrän kyllä sinua kun sanoit että: Ajattelen, että hän oli se oikea. Hän tuntui siltä. En voi tyytyä vähempään kuin mitä hän oli." Itselläni on juurikin noita samoja ajautuksia. Paria miestä olen tapaillut, mutta vertailen heitä exääni. Jos on seurustellut komean, pitkän, älykkään, lahjakkaan, huomaavaisen ja kaikin puolin hyvän miehen kanssa, on vaikea löytää parempaa.
Sinulla on kuitenkin toivoa, koska miehesi ei ollut uskollinen!!
Mutta itse mietin myös, että miten tästä haikailusta ja rakkaudesta pääsee eroon? Ja siitä että ei usko että parempaa voi tulla??
Hei!
Toit jälleen uuden näkökulman aiheeseen. Se oli tarpeen, sillä tänää aamuna jälleen heräsin ikävään. Itketti ja oli paha olla. En käsitä, miten joku voi saada sellaisen tunneotteen. Mutta voin siis löytää miehen, joka ei olisi uskoton... Niin. Uskottomuus on ymmärrettävää mutta ei sitä oikein voi hyväksyä. Vai voiko?
Ehkä tässä vaikuttaa sekin, että olisin voinut jollain tasolla sietää uskottomuuden, jos mies olisi halunnut siinä tilanteessa kasvaa, olla vastavuoroinen. Ymmärsin hänen tuskaansa kyllä, sillä olin masentunut jossain vaiheessa suhdettamme ja kohdistin kaiken voimani vain minuun ja paranemiseeni. Siinä tilanteessa toinen ei voi kokea kuin ulkopuolisuutta. Halusin ymmärtää tätä kipua ja siksi "katsoin sormieni läpi". Mutta mies hylkäsi. En ole enää varma, miksi hän petti. Ja miksi hän hylkäsi. Siksikö että haki hyväksyntää vai siksi että on "sellainen mies"?
Asia tuskin minulle koskaan selviää. Mies ei halunnut puhua. Totuus on kuitenkin se, että hän hylkäsi. Se kai riittää. Sillä rakasta ihmistä ei hylätä vaan kivuista kasvetaan yhdessä. Totuus on ainut tie. Siihen ei hän pystynyt.
jokainen määrittelee sen itse. Minulle uskottomuus on selkärangatonta petollista paskamaisuutta, joka tehdään tietoisesti. Kukaan ei joudu uskottomuuteen, se on valinta. On myös valinta lähteekö pettämään muka masentuneisuuden varjolla vai hoitaako masentumistaan.
Ei sinun ole olennaista tietää, miksi hän teki kuten teki ja mikä oli syy. Jokatapauksessa sinun pitää tietää, miten sinua kohdellaan. On asioita, joita ei selitellä jälkeenpäin. Sinulla on omat rajasi, joita ei tallota syillä eikä tekosyillä. Ja sinä pidät itse siitä rajoistasi huolen. Kukaan ei tule sinua tukemaan, jos et halua ymmärtää uskotonta miestäsi, kun moraalisi ei sitä hyväksy. Olennaisempaa on, onko sinulla omaa mielipidettä asiasta ja seisotko itse oman moraalisi ja rajojesi takana tosielämässä. Et vaikuta, että tekisit niin.
suoraan sanottuna pelkään, että seuraavassakin suhteessa olet lattiamatto, jota saa tallata ja joka kyllä ymmärtää. Sinä et ole yhtään sen parempi ihminen, jos mielistelet sellaista, joka toimii noin suhteissaan.
Eikä sua kukaan tule tuosta mielistelystä kiittämään koskaan. Tulet todennäköisetsi vain kärsimään lisää, jos et ryhdistäydy ja ala itse ajatella. Olet oikeassa, että totuus on ainut tie. Mutta älä nyt herran tähden ala pettämään itseäsi, jos muut niin koettavat tehdä.
Juokse ja lujaa. Ja ole onnellinen, että pääset tuollaisista kauas ja sinun ei tarvitse olla sellaisissa suhteissa. Ansaitset paremaa, mutta lopeta tuo typerä kiltteys ensin.
Haluaisin nostaa tämän täältä ylös, koska tuo Toljakkeen juttu on HYVÄ.
Hyvä muistutus kaikille särkyneille sydämmille.
Hmmm
Toljake16.1.2010 10:43
Hei! Minun oli ihan pakko kirjoittaa kun luin tarinasi. Oletan, että olet nuori ja tämä suuri rakkaus ehkä ensimmäisiä seurustelusuhteitasi? Itse aloin seurustella 19-vuotiaana ihanan, nuoren, komean miehen kanssa. Me menimme kihloihin ja vietimme yhdessä seitsemän vuotta; parhain nuoruusaika, josta jäi valtavasti ihania muistoja. Itse olin melko kypsymätön ja oikukas luonne ja oikeastaan aiheutin käytökselläni eromme. Hän löysi nopeasti uuden tytön ja minä yritin epätoivoisesti saada häntä itselleni takaisin (en oikein tiedä itkeäkö vai nauraa, kun mietin mitä kaikkea yritin ;) ) Yritykseni olivat tuhoon tuomittuja ja menetin tämän uljaan prinssini toiselle tytölle. He menivät naimisiin ja perustivat perheen. Minä muserruin täysin; kävin kaikki shokki/vihavaiheet läpi ja tunteeni vain roihusivat! Rakastin vain häntä! Itsemurhaa myös mietin; kirjoitin viimeiset viestit ja kaikki, mutta en kuitenkaan ihan vakavissani tainnut olla; sattui vain niin kovin ja en löytänyt mistään apua. Olin neljä pitkää vuotta ilman seurustelusuhdetta (jotain sähellyksiä tietysti oli). Solmin uuden suhteen; joka ei kuitenkaan mitenkään pärjännyt vertailussa tähän jumalaiseen menneeseen suhteeseen. Ihan ok suhde tämäkin oli ja taisi kestää kahdeksan vuotta. Sekin ero oli rankka, mutta mitään tunnekaipuuta siitä ei jäänyt; ystävyys kylläkin. Tämä suuri prinssini on ollut ajatuksissani siis jo neljätoista vuotta! Viime syksynä sitten yllättäen törmäsin tähän mieheen ravintolassa; se oli käsinkosketeltava hetki; kohtaaminen neljäntoista vuoden jälkeen! Ja kyllä hän oli edelleenkin sykähdyttävä ja komea. Tanssimme koko illan ja kävimme läpi perheidemme ja tuttaviemme tilanteet ja muistelimme vanhoja yhteisiä juttuja. Ilta oli oikein mukava ja lämminhenkinen. Ja mikä ihaninta; minä sain vapautuksen...vapauduin siitä kahlehtivasta rakkauden kaipuusta mikä mieltäni oli vaivannut: näin tämän miehen ihan tavallisena miehenä enkä satujen prinssinä. Siinä hän oli; kiva kuulla miten hänen elämänsä oli mennyt, mutta ei tehnyt kipeää toivottaa hyvää jatkoa ja ehkä vielä joskus nähdään! Hän on edelleen muistoissani merkittävänä henkilönä, mutta enää hän ei kummittele tai piinaa minua vaan on omassa lokerossaan jossain sydämeni sopukassa. Ehkäpä elämä olisi helpompaa, kun osaisi irrottaa rakkaistaan ajoissa. Näin iän karttuessa se tosiasia, että kaikista rakkaistaan joutuu kuitenkin luopumaan, on antanut ihan uutta perspektiiviä. Nautitaan yhteisestä ajasta ja toivotetaan hyvää matkaa kun sen aika on. Suru on luonnollista ja sen läpi pitää useasti kulkea, mutta jossain vaiheessa on irroitettava ja katsottava taas eteenpäin. Hyvää jatkoa kaikille särkyneiden sydänten omistajille. Toivottavasti minun tarinastani oli jollekin apua!