Luulen tämänkaltaisen sikailun olevan ainutlaatuista. Tiedän miehen, joka kantaa kotiinsa urakalla naisia vaimon ollessa poissa. Naiset toki tietävät, että mies on naimisissa, ja heistä on jännää **ssia avioparin sängyssä. Mies saunottaa ja kylvettää pariskunnan yhteisessä talossa jalkavaimojaan. Naiset arvostelevat vaimon vaatteita alushousuja myöten, mies esittelee vaatteita naisille ja kertoo vaimonsa olevan liian lihava hänelle. En vain tiedä mistä syystä ovat saman katon alla.
Onko yleistä?
-kertokaa
14741
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Eiköhän tuosta jää kiinni, naapurit näkevät ja vaimo siivoaa väärän värisiä hiuksia...
Tommosia noi pettäjät ovat, mollaavat vaimojaan ja kehuvat hoitojaan. Tosipaikan tullen se oma vaimo on kuitenkin se kaikkein tärkein, eihän ne muuten siellä vaimon luona olisi.
Juuri noin, aivan tuttua touhua mihin on törmännyt ns. ihanien aviomiehien osalta.... HYVIN USEIN. Ja nuo miehet saavat myös vielä lisäkiksejä siitä, kun vaimo huomaa merkkejä pettämisestä, mutta uskoo miehen selitykset omituisille merkeille (hiukset, häpykarvat, läikät, vieraat alusvaatteet, kaksi viinilasia, ymym.) kuin tyhmä saapas. Valitettavaa, mutta hyvin totta ja arkipäiväistä.
siks ulos huushollista!
Vai oikein arkipäiväistä. Onpa outoa. Lisäkiksejä taidat saada itse, horo ja rosvo.
Kaikki sen tietää.
on juuri sitä oikeaa pettämistä. Ihan sama, jos kumppani paneskelee toisia silloin tällöin. Aivan eri, jos hän tuo kotiin panojaan ja kaikenkukkuraksi haukkuu puolisoaan. Silloin hän todella osoittaa olevansa hypertyhmä. Itseäni ei kovasti muutenkaan viehättäisi mennä jonkun toisen parisuhdekotiin paneskelemaan, vaikka seksistä tykkäänkin ylitse kaiken.
mies ei pärjää ilman äitiään.
ikävä kyllä.
Olen miettinyt ja yrittänyt hahmottaa, mitä tällaisen miehen mielessä liikkuu. Minkälainen ihminen likaa oman pesänsä?
Olen kuunnellut näitäkin tarinoita jonkun verran. Samoin sinkkuaikoina oli kaksikin tilannetta, että mies vei minut kotiinsa. Vaikka he väittivät että olivat eronneet tai toinen juuri eroamassa, näin hyvin pian että näin ei ollut. Korjasin luuni pois kiiruusti.
Miksi siis mies nauttii puolisonsa nöyryyttämisestä noin paljon? Onko siellä taustalla armoton valtataistelu ja kun mies tuntee olevansa alakynnessä, hän puukottaa selkään vaimoaan? Vai onko se jotain vihaa, jota hän tuntee, koska on niin riippuvainen puolisostaan (hm… kuin äidistään?) ja se on epätoivonen kapina itsenäistyä? Vai yleistä halveksuntaa toista sukupuolta kohtaan?
En tiedä, mutta jotenkin tuntuu, ettei tällaisella miehellä ole elämä ihan kohdillaan. Kuinka voi nauttia siitä, että samassa sängyssä missä vaimo nukkuu, on pelehtinyt salaa toisen kanssa ja jota paikkaa vaimo luulee omakseen kodikseen, tietää sen tuovan tuskaa toiselle, jos tietäsi?
Miltei sadistinen luonne joka nauttii toisen pahasta olosta? Vallan tunne, kun tietää millä pystyy tiukanpaikan tullen lyömään toisen maahan?
Toinen puoli on se että näin mies manipuloi naisia. Hän asettaa heidät vastakkain ja saa kilpailutilanteen, joskin yksipuolisen. Tähän syöttiin tuntuu tarttuvan moni nainen. Saahan se aikaan tunteen siitä, että on jotenkin parempi ja ylempänä kuin miehen puoliso. Se taas saa tämän naisen ilmeisesti yrittämään olla vieläkin viehättävämpi ja olemaan miehelle yhä miellyttävämpi. Kuka hyötyy – no mies! Hän saa täyden palvelun molemmilta.
Harvan miehen rohkeus riittää siihen että laittaa avoimesti naiset kilpailemaan. Silloin on vaarana että hän jää jalkoihin ja lopulta nuolemaa näppejään. Näin tosin saattaa käydä ihan vahingossa, kun tämä tuntematon nainen julistaa kilpailun avoimeksi, eli kertoo vaimolle.
Muistan lukeneeni eräästä teoksesta, että moni toinen nainen haluaa julistaa kilpailun avoimeksi pienin keinoin. Hän siis pyrkii aina jättämään jälkiä, joista mies jäisi kiinni. Kilpailun avulla hän tavallaan testaa omaa naiseuttaan miehen kautta verrattuna muihin naisiin. Ne joilla ei ole tätä kilpailun tarvetta, eivät myöskään koe tarvetta jättää jälkiä omasta olemassaolostaan. Ehkä he eivät myöskään suostu tulemaan miehen kotiin?
Kysymys kuuluu, kuka on valmis kohtamaan tilanteen että kodissanne on käynyt vieraita ja koko teidän yksityinen elämänne vaatekaappia myöten leviää juoruina ympäriinsä? Kuinka moni mies on valmis kohtaamaan tällaisen tilanteen?
jotka suostuvat moiseen ja rivosti kajoavat vaimon yksityisyyteen.Vaikea uskoa todeksi!
Kyllä niitä löytyy, jotka käyttäytyvät noin. Uskomatonta, mutta totta. Vaikeaa tietysti löytää siihen yhtä yksittäistä syytä, mutta uskomattoman lapsellista käytöstähän se on aikuisilta ihmisiltä. Vai ovatko he oikeasti aikuisiksi kasvaneetkaan ? Niin, hyvä kysymys. Monet virallisesti aikuisten iässä olevat nimittäin tuntuvat jämähtäneen henkisesti jonnekin teini-ikään. Nykyään tuntuu olevan muotia olla nuori, huoleton ja vastuuton. Aikuisuus ei ole suosittua, koska aikuisuus merkitsee samaa kuin olla "vanha" eikä nykyaikana monetkaan halua olla vanhoja. Ja tämä tietynlainen röyhkeä käytös ikäänkuin todistaa itselle, että olen nuorekas ja vapaa sovinnaisista säännöistä. Eli toisin sanoen teen mitä minua huvittaa enkä välitä miltä se muista tuntuu. Minuahan ei vanhoillisilla moraalisäännöillä kahlehdita. Tällainen käytös olisi sinänsä ymmärrettävää teini-ikäiseltä, joka vielä etsii itseään, mutta ei enää aikuiselta ihmiseltä.
Kuulin kerran bussissa, kun Tallinnasta saapunut miesporukka kehuskeli, miten olivat ryypänneet ja iskeneet naisia ja yksi leuhki sillä että oli joutunut putkaankin. Sen olisi jotenkin ymmärtänyt, jos kyseiset kaverit olisivat olleet 20-25-vuotiaita, niin sen olisi voinut pistää nuoruuden tiliin, mutta kun nämä kaverit näyttivät suunnilleen 35-40-vuotiailta ja silti leuhkivat kuin parikymppiset. Toisin sanoen tuntuu siltä, että monet keski-iän kynnyksellä olevat pyrkivät käyttäytymään epäsovinnaisesti vain todistaakseen, etteivät ole vanhoja ja paikoilleen jämähtäneitä. Nykyään kun vanheneminen ja kypsyminen tuntuu joillekkin olevan sangen vastenmielinen ilmiö, jota pyritään mahdollisimman pitkään välttämään.
ymmärretty väärin.
Olet tehnyt tuon saman havainnon että ”Nykyään tuntuu olevan muotia olla nuori, huoleton ja vastuuton. Aikuisuus ei ole suosittua, koska aikuisuus merkitsee samaa kuin olla "vanha" eikä nykyaikana monetkaan halua olla vanhoja.”
Mielenkiintoista on se että miksi aikuisuutta pidetään niin inhottavana asiana? Onko se todella tuota nuoruuden ja huimuuden yletöntä ihannointia? Mikä oikeastaan tuossa nuoruudessa on niin ihannoitavaa?
Olen itse kapinoinut ikäni ”aikuisuutta” vastaan, siis sitä käsitettä. Kuulin usein että kun tulet aikuiseksi niin sitten et enää saa tehdä jotain. Minusta se oli kummallista, sillä odotin aikuisuutta juuri siksi että saan tehdä sitä mikä nuorena en voinut.
Sitten pohdin vapautta ja sitä mitä se oikeastaan on. Huomasin että ihmiset oikeastaan pelkäävät todellista vapautta. Siksi että vapauden myötä tulee vastuu. On helpompaa tehdä niin kuin muutkin tai niin kuin tapana on, silloin ei tarvinnut ottaa vastuuta omista päätöksistään tai tekemisistään. Kun otti valmiin mallin ”aikuisuudesta”, ei tarvinnut kasvaa mitenkään ihmisenä.
On suuri ero sillä että on vapaa jostakin ja on vapaa johonkin. Tämä myöhäisteini-ikä on siis vapautta jostakin – siitä itse itselleen luodusta maailmasta, pakkopaidasta, jota kuvittelee itseltään vaadittavan. Kun oikeasti hoksaa, että on todella vapaus tehdä jotakin, hoksaa että siitä kantaa myös vastuun.
Pieni esimerkki. En ole koskaan halunnut pukeutua niin kuin olisi pitänyt. Siitä huomauteltiin ja pidettiin aikuiselle naiselle sopimattomana. Se vain paheni, kun ikää tuli lisää. Sitten oli pakko antaa vähän myöten, kun työelämässä siitä huomauteltiin. En vain ymmärrä miten se liittyy siihen että otan ehkä enemmänkin vastuuta elämästäni kuin moni muu? Sama on ollut musiikkimaku, tai mielipiteet.
Vastuu tarkoittaa, ettei odota enää muiden tekevän minun puolestani jotain tai hoitavan asioitani. Minä päätän itse siitä mitä minä milloinkin teen, maailmankatsomukseni ja sen mitä pidän arvokkaana elämässä. Päätän ja jos teen virheitä, otan niistä vastuun. Otan vastuun siitä kuinka lapseni kasvatan. Otan vastuun siitä että hoidan itseäni, opettelen niitä asioita joita tarvitsen elämässäni ja siitä kuinka elän muiden kanssa.
Minulla ei siis ole ketään kenen selän taakse juosta. Siksi en myöskään voi olla itsekäs. Jos en osaa kunnioittaa muiden vapautta vaikka onnellisuuteen, en voi vaatia sitä muiltakaan itseäni kohtaan. Jos olen uskollinen, voin odottaa että minullekin ollaan. Ellei olla, on minun vapauteni että edelleen olen uskollinen ja ehkä luovun sellaisesta suhteesta. Saan siis toteuttaa omia arvojani riippumatta toisista.
Hauskaa on tuo vanhuuden pelko. Me vanhenemme vääjäämättä, halusimme tai emme. Mitä enemmän olemme halveksineet vanhuutta, sitä rankempana se meille tulee. Ikuista elämää ei edelleenkään ole. Se että ymmärtää kuoleman todellisuuden ja sen että olemme vain vierailijoita täällä, sitä onnellisemman elämän voi elää.
No, aikuisen elämä voi olla rikas ja erilainen. Kun osaamme luopua, osaamme nauttia enemmän juuri tästä hetkestä. Silloin ei edes tee mieli käydä kapinaa, joka kuitenkin sattuu eniten siihen omaan nilkkaan.
Olipa vuodatus… taitaa olla jo väsy.
tää oli ihan loistava kirjoitus. Allekirjoitan kaiken sanomasi ja itse liputan terveen aikuisuuden ja vastuunkantamisen puolesta myös. Mielestäni aikuisuus on rikkaus ja niin on myös vanheneminenkin. Mutta se pitää sisäistää ja ymmärtää oikein.
Pohdin hetken miten aikuisen voi varmasti erottaa nuoresta. Enkä keksinyt oikein mitään. Aikuisella on tietysti enemmän vastuuta kuin alaikäisellä nuorella, mutta loppupeleissä jokainen nuorikin on vastuussa itsestään, omasta toiminnastaan ja käyttäytymisestään. Edes hänen vanhempansa eivät ole niistä vastuussa. Jo hyvin pieni lapsi voi jossain tapauksissa ottaa täyden vastuun omista tunteistaan ja jopa eritellä tunteitaan tai ainakin selitellä, mutta monet aikuiset eivät osaa ottaa vastuuta omista tunteistaan.
Itse tunsin jo varhain vastuuta vanhemmistani - ja näin heidän olevan aivan avuttomia "kasvatukseni" kanssa. Pikemminkin minä kasvatin heitä. Olin n. 10 vuotias kun kuulin radiosta Maaritin biisin "lainaa vain". Mielestäni siinä on perusteellisen selkeä kuvaus siitä, että lapsen ainoa tehtävä on kasvaa omaksi itsekseen. Vanhemmat eivät ole vastuussa lopputuloksesta, koska lapsi kasvaa sellaiseksi kuin hän on ja mitä hän itse haluaa, eikä se ole välttämättä ollenkaan sellaista miksi vanhemmat hänen haluaisivat kasvavan. Vanhemmat monesti yrittävätkin kasvattaa lasta enemmän "aikuiseksi" eikä omaksi itsekseen. Tällaiset vanhemmat ovat hyvin usein itsekin samoin kasvatettuja "aikuisia", joille on opetettu miten aikuisena pitää käyttäytyä, mikä on tavoittelemisen arvoista, mikä ei, mitä moraalisääntöjä ja arvoja pitää kunnioittaa. Ennen tämä oli ok, koska lapsia piti hallita aivan eritavoin kuin nykyisin. Maailma on muuttunut ja lapsia pitää yhä enemmän ja nuorempina opettaa ajattelemaan itse ja tekemään valintoja - ei vanhempien sääntöjen mukaan vaan ihan omia.
"Sä maailmaani katsot
kummallista niin
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten
Oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen
Lainaa vain lainaa vain
oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain
Harhaan sua mä ohjaan
teet itse valinnan
En tahdo tietäs kaventaa kun
nään sun kasvavan
Sulta opin paljon
ja riittää kun muistan sen,
oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen
Lainaa vain lainaa vain
oi pienokainen oot lainaa mulle hetken vain
Toiveesi kannat maailmaan,
ne murtuu kun törmäät ihmisiin
Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan
Mä muistan kun synnyit
Tulit ja huusi niin
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin
Mä toivon että pärjäät
yli yön huomiseen
oi pienokainen oot lainaa mulle hetkisen
Lainaa vain...."
Vanhuudenpelko iskee varmasti, jos ympärillä on paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla olla oma itsensä. Mitä vanhempia nuo pelkäävät ihmiset ovat, sitä pahemmin vanhuudenpelko iskee.
No, eihän todellisessa maailmassa voi tehdä varmoja eroja, tietenkään. Aikuisuuteen liu’utaan hiljalleen monen vuoden aikana. Tie lapsuudesta murrosikään ja murrosiästä kohti nuorta aikuisuutta on myös yksilöllinen prosessi. Me jatkamme kehittymistä myös siitä edelleen.
Meillä taitaa olla nyt hyvin erilainen käsitys kasvatuksesta. Kasvatus noin pääsääntöisesti on niiden tietoja ja taitojen opettamista, mitä lapsi tarvitsee aikuisena pärjätäkseen. Arvot ja moraali sekä muut säännöt ovat siellä arkipäivässä läsnä ja vaikuttavat kaikkeen. Niitä ei välttämättä ”kasvateta” edes tietoisesti. Aikuinen on siis vastuussa siitä millaiseen maailmaan lasta kasvattaa. Näiden pohjalta lapsi alkaa luoda myös oman maailmankuvansa ja käsityksensä.
Kuvaat hyvin sitä, miten kaksinaisesti nykyään kasvatetaan. Toisaalta lapsilta ei vaadita vastuuta, ei edes pienissä asioissa, lasten ei tarvitse kohdata tekojensa seurauksia. Toisaalta lapsi jätetään henkisesti yksin, eli kasvattamaan itse itseään. Laitetaan lapsi siis aikuistumaan liian varhain.
Tuo tuntemus että pitää ottaa vastuuta vanhemmistaan, kertoo juuri tästä tilanteesta. Alkoholistien lapset kokevat tätä usein ja kantavat suurta taakkaa lopunikäänsä. Lapsi alkaa huolehtia omista vanhemmistaan ja heidän hyvinvoinnista ja lapsuus loppuu lyhyeen. Toinen on ulkoinen aikuistuminen, eli pyritään Näyttämään aikuisilta, myös negatiivisilta osilta.
Jos joutuu tekemään liian paljon ja liian isoja valintoja ennen kuin on siihen kypsä, eli on riittävästi taitoja ja tietoja, se voi jopa estää kasvamisen. Tässä kohtaa väitän, että se on myös yksi syy, miksi nuoret masentuvat. Taakka on liian suuri.
Vastuuta annetaan sitä mukaa kun nuori sitä jaksaa kantaa. Mielestäni noin 15 on ikä, jonka jälkeen meidän on hitaasti opeteltava päästämään lapsi kokeilemaan siipiään maailmalla. Olaan kuitenkin turvallisen matkan päässä ja autetaan eteenpäin, jos tilanne näyttää liian pahalta. Tuo laulu kertoo omasta mielestäni juuri tästä. Lapset ovat lainaa ja lähtevät rakentamaan sitä omaa maailmaansa – kuten elämä yleensäkin.
Kovat kolhut joita elämäkoulussa tulee, jaksetaan ja niistä selviää sen avulla, millaiset eväät on kasvattajilta saanut.