Haluaisin kysellä miten olette päässeet yli läheisen kuolemasta? Sekä mielipiteitä ja vinkkejä mitä tekisitte tässä tilanteessa?
Eilen tuli 2 ja puoli vuotta täyteen parhaan ystäväni kuolemasta enkä vieläkään ole toipunut, tunnen vieläkin samaa tuskaa kuin 2 ja puoli vuotta sitten. Lääkärin diagnoosi oli 2 vuotta sitten keskivaikea masennus, paniikkihäiriöt ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Tällä hetkellä ei ole mitään apua - jota kuitenkin tunnen tarvitsevani. Ystäväni eivät pysty tätä ymmärtämään, enkä yhtään ihmettele, koska itsekään en pysty ymmärtämään kuinka vieläkin sattuu ja ahdistaa tämä. Elämässä muutenkin kaikki potkinut päähän. Tällä hetkellä todellakin toivoisin saavani vain olla - ilman mitään ja että saisin tämän kamalan puristavan tunteen rinnastani pois. Maanantaina aion soittaa psykiatrian yksikköön jotta saisin uudelleen lääkitykseni kohdalleen ja jos vosiin saada jonkinmoisen tukihenkilön, koska olen tullut siihen tulokseen ettei pelkillä lääkkeillä helpota muuta kuin tämä jatkuva kipu. Tämän hetkinen miesystävänikin on alakuloinen omien murheidensa takia, aikansa minua jaksoi auttaa kunnes sanoi viikko sitten tarvitsevansa omaa tilaa ja aikaa. Ja sitä tunnen nyt tarvitsevani itsekin. En vain tiedä miten tästä eteenpäin suhteemme käy, koska emme nyt pysty näkemäänkään kauhean usein. Itse rakastan ko. miestä ihan hirveästi ja haluaisin nähdä häntä, koska ikävöin ja kaipaan, mutten uskalla ehdottaa sitä koska tilaa sanoi haluavansa. Ja nyt olen alkanut pelkäämään että hän jättää minut - ja sitä en juuri nyt kestäisi.
Mikä siis neuvoksi?
Eilen tuli 2 ja puoli vuotta täyteen parhaan ystäväni kuolemasta enkä vieläkään ole toipunut, tunnen vieläkin samaa tuskaa kuin 2 ja puoli vuotta sitten. Lääkärin diagnoosi oli 2 vuotta sitten keskivaikea masennus, paniikkihäiriöt ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Tällä hetkellä ei ole mitään apua - jota kuitenkin tunnen tarvitsevani. Ystäväni eivät pysty tätä ymmärtämään, enkä yhtään ihmettele, koska itsekään en pysty ymmärtämään kuinka vieläkin sattuu ja ahdistaa tämä. Elämässä muutenkin kaikki potkinut päähän. Tällä hetkellä todellakin toivoisin saavani vain olla - ilman mitään ja että saisin tämän kamalan puristavan tunteen rinnastani pois. Maanantaina aion soittaa psykiatrian yksikköön jotta saisin uudelleen lääkitykseni kohdalleen ja jos vosiin saada jonkinmoisen tukihenkilön, koska olen tullut siihen tulokseen ettei pelkillä lääkkeillä helpota muuta kuin tämä jatkuva kipu. Tämän hetkinen miesystävänikin on alakuloinen omien murheidensa takia, aikansa minua jaksoi auttaa kunnes sanoi viikko sitten tarvitsevansa omaa tilaa ja aikaa. Ja sitä tunnen nyt tarvitsevani itsekin. En vain tiedä miten tästä eteenpäin suhteemme käy, koska emme nyt pysty näkemäänkään kauhean usein. Itse rakastan ko. miestä ihan hirveästi ja haluaisin nähdä häntä, koska ikävöin ja kaipaan, mutten uskalla ehdottaa sitä koska tilaa sanoi haluavansa. Ja nyt olen alkanut pelkäämään että hän jättää minut - ja sitä en juuri nyt kestäisi.
Mikä siis neuvoksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Käy brox lukemassa masennus ja yksinäisyys palstoilta kirjoituksia. Sieltä löytyy asiantuntemustakin.
On varmasti olemassa suru-ryhmiä. Voisit kenties yrittää etsiä sellaisen? Samassa tilanteessa olevien kanssa asioista puhuminen (vertaistuki) voi auttaa.
Hyvä, että aikomuksenasi on ottaa yhteyttä psykiatrian yksikköön. Tukihenkilöitä voi kysellä mielenterveysyhdistyksistä tai esimerkiksi tukinet verkkopalvelusta (tukinet.net).
Ymmärrän sua tosi hyvin. Vaikka oman parhaan ystäväni menettämisestä onkin vasta pari kuukautta... Jos otan kaverini puheeksi muiden kavereideni kuullen, he eivät oikein osaa suhtautua siihen mitenkään. Kyllä sen huomaa, etteivät he välttämättä ymmärrä miten rankka isku se on ja kuinka tekisi koko ajan jollekkin mieli puhua kuolleesta ystävästä. Tuntuu vain siltä, että heillä menee hermo ja että he alkavat pitää hulluna. En oo ikinä löytäny niin samanhenkistä ihmistä, kuin mitä tämä ihminen oli. Satuttaa joka päivä kun miettii häntä ja hän tulee niiin monesta asiasta mieleen. Tää on ihan sairasta. En ikinä ois kuvitellu, että näin kävisi jo 18 vuotiaana!! On sitä joskus yhdessä mietitty, että mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, ja olis hirveetä kuolla nyt jo. Mietittii kans, et se on kyllä perheille ja kaikille kova paikka. Nyt tuo ystävä tietää, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen...
Sun pitää saada apua ja kuuntelioita, tukijoita lisää jostain. Muista että elämä jatkuu ja vaikka iso pala sydämestä on lähteny, siellä on vielä monille paikkoja. En mä koskaan unohda sitä, se pysyy lujasti muistoissa loppuelämääni asti. Onki ollu outoo, ku ennen oltiin tekemisissä joka päivä, mut nyt ois erossa oltava koko loppuelämä. Perseestä se on, mut sille ei voi mitään. Elämässä on myös paljon hyvää ja koitan sua tsempata, koska jotenkii se helpottaa myös omaaki oloani.
Kun se on totta, että tosi läheinen ystävä kuolee niin ei sitä tahdo uskoa todeksi.
Kädet tärisee ja kävelet levottomana edestakaisin ja mielessäsi ajattelet, että ei oo totta..
Puolison vointi, lapset?
onkin mystinen kokemus läheisen kuollessa. Sekä sielullinen tila poismenon yhteydessä, että fyysinen läsnäolo on poistunut, ei paitsi sinun, vaan myös kaikkien muiden lähimmäisten keskuudesta. Se luo kai julmastikin ajateltuna autuutta... Joidenkin mielestä taas autiutta. Yleensä haluaa kuoleman kohdatessa vielä jakaa itseään läheisille, eikä pysty sillä tavalla päästämään irti tai edes irtautumaan muustakaan arjesta. Ikäänkuin haluaisi koko ajan pitää kädestä kiinni. Tämä on rasittavaa ja raivostuttavaa...
Sun sanat tuntuu tosi julmilta ja kylmiltä. Kukaan ei tahdo, että läheinen kuolee, mutta niinkun käy, käy läpi monia tunteita ja kaikkein pahin niistä on, että tietää ettei ikinä enää tule näkemään rakasta ystäväänsä. Nuo ovat normaaleja tunteita ja tapoja, mitä käy kun todella läheinen ihminen on kuollut. Mitä tuon tekstisi perusteella ymmärsin, oletat, että pitäisi pitää suru omanaan. Tässä tilanteessa puhuminen helpottaa niiden ihmisten kanssa, ketkä ovat menettäneet saman ihmisen. Sen takia en hirveästi täällä tykkää avautua. Jostain syystä tuo tekstisi pisti silti pahasti vihaksi. Itse olen sellainen ihminen, että ainakin autan, kuuntelen ja tuen muita niin paljon kuin jaksan, niin onpa vaikeaa lukea noin itsekkäästä käyttäytymisestä. Ymmärrän kyllä, jos joku ystäväsi on koko ajan äänessä kuolleestaan, niin kyllä se käy ärsyttämään. Mutta mietippä, miten vaikeaa sellaista ihmistä on unohtaa. Hän oli minulle varmasti tärkeimpiä, ellei tärkein ihminen. Ei se ihan hetkessä unohdu. Ei se unohdu ikinä! Kaikille, ketkä ovat menettäneet jonkun, voin vain yrittää sanoa, että tsemppiä ja jaksamista. :/