Reilu kaksi vuotta sitten tapasin netin kautta miehen, joka loksahti mukavasti ja vaivattomasti elämääni. Rauhallinen, hiljainen, tasainen tarkkailija. Puoli vuotta ja asuime yhdessä, suunnittelimme rakentamista, kihlautumista ja myöhemmin avioitumista. Kaikki tuntui jotenkin luonnolliselta.
Ensimmäinen erikoinen tilanne oli muutto isompaan, jolloin rahoituksen järjestely jäi minulle kuin myös yhdessä päätettyjen muuttoapujen ja hankintojen kustannusten maksaminen. Hän maksoi muutaman satasen kuukausittain, jolla korvasi kaikki kotiin liittyvät kulut ( ruoka yms. myös lapsensa osalta ). Minä tietysti ruusunpunaisin linssein maksoin huomaatta kaiken. Elämä jatkui ja minä maksoin. Otin yhteisen lainan meille, jotta selvisimme tiukimmasta ajasta. Olinhan hyvätuloinen kuten hänkin.
Vähitellen paljastui erikoisia piirteitä ja vaatimuksia, joihin pyrin sopeutumaan lasteni kyseenalaistaessa tapoja sekä hänen kömpelöä, itsekästä käytöstään. Hoidin hänen lapsensa sekä suunnittelin innoissani tulevaisuutta. Seksi, läheisyys väheni. Pakko myöntää, että osaltani oli vaikea mennä hänen lähelleen, koska hänen hienhajunsa oli niin valtava. Pesukehoitusten mennessä kuuroille korville oli helpoin kääntää selkä sekä jättää yökölle haisevan hengityksen saattelemat suukottelut väliin. Ok, minun valinta.
Kulujen osalta kuulin, että raha pitää riittää ja sitä, tätä pitää hankkia. Yhdessä hankitaan. Minä maksoin, jopa hänen lupaaamat lahjat lapsilleni.
Hänen työpaikallaan alkoi yt-neuvottelut ja työviikkoa lyhennettiin, joka näkyi hänen palkassaan. Minä sain bonuksia ja palkankorotuksen häenn manatessaan pomojaan sekä työnantajaansa. Oli kuulema ottanut jo liittoonkin yhteyttä. Kuukaudet kuluivat kunnes kuukausittaista rahaa ei tullutkaan. Sitä kysyessä hän sanoi, ettei sitä ollut sovittu ja hänen osuutensa kuluista tulee olla suhteessa hänen käytössään oleviin neliöihin. Ihmettelin mokomaa, koska puoli vuotta aiemmin olin jakamassa omaisuuttani hänen kanssaan sekä em. kirjoittamani suunnitelmat olivat kadonneet. Hänen sanojensa mukaan mitään sellaista ei ollut keskusteltukaan, saati sovittu. Keskustelun jälkeen kaikki muuttui eräänlaisesta parisuhteesta alivuokralaissuhteeksi. En vaan pystynyt sopeutumaan hänen asettamiin ehtoihin ja rajoihin. Voin pahoin.
Kestin kesän, hänen työttömyyden, kestin hetken syksyäkin kunnes työmatkalta tullessani katsoin häntä ja totesin, että tässä se sitten on. Aloitin keskustelun kysyäkseni missä vika, jolloin kommentit olivat ; olet lihava ja lihoat vaan, et huolehdi itsestäsi eikä silloin tee seksiä kanssasi mieli, maksan kuluni se riittää enhän tästä mitään omistakaan, kuvittelet kaikkea omassa päässäsi ja keksit asioita. Kuuntelin tarinointia ja totesin, että puoli vuotta sitten tuo meni vielä läpi, mutta ei enää. Jatkoin elämääni häntä seuraten ja omaani rakentaen. Ei kelvanneet ystäväni vaikka kekkereille hänet aina mukaan otinkin. Hän ei minua mukaansa ottanut, ei kuulunut tapoihin. Maksut, ruoka, siivous, pyykin pesu...mitä sain ; haisevan, itsekkään miehen, joka eli kotonani läppis sylissä ja olut tai drinksu kädessään. Voi hyvä ihme! olinko seonnut. Miten alistuin tuohon.
Kunnes sain vihdoinkin sanottua ajatukseni ja toiveeni erosta. Hän hyväksyi tilanteen ja sovimme erosta.Asunnon etsiminen ottikin tiukoille hänen ollessa työtön ja rahaton sekä muutoinkin aloitekyvytön. Hän maksoikin edelleen kuukausittaista korvausta käyttöneliöistään ja asui kaikessa rauhassa asunnossani edelleen. Kysyessäni milloin hän muuttaa, kommentti olikin, että ensin pitää saada hänen raha-asiansta kuntoon. Onneksi tuli veronpalautukset ja toisaalta en kestänyt nurkissa kyhjöttävää, haisevaa miestä. Lähetin hänelle löytämäni asunnon tiedot...Hän muutti vihdoinkin tammikuun puolivälissä minun hurratessa sisäisesti itsekseni. Mikä tunne!!! Ihana vapaus!!
Nyt ottaakin sitten aikansa, että hän saa haettua kaikki tavaransa...Se ei haittaa, onhan tuossa pihaa ulkona.
Olen onnellinen. Kuluneen vuoden unettomuus on takana ja ystävänikin ihmettelivät hulvatonta iloani. Olen vaan niin onnellinen ettei oikein sanotuksi saa. Hävettääkin vähän moisen suhteen jälkeen, mutta tätä onnea ei voi kätkeä. Maksan omat kuluni, teen suunnitelmani, elän, hengitän...tapaan ystäviäni.
Ettehän tekään, jotka liitossanne voitte pahoin, sitä turhaan kestä. Rakentaa elämä, jossa olette hyväksyttyjä, haluttuja ja tyytyväisiä. Ihmisinä olemme mukavuuden haluisia ja odotamme rakkautta. Kun sitä annamme saamme sitä itsekin. Olettehan jo huomanneet, miten ihanaa elämä on. Voi elää ja asua yksin olematta yksinäinen. Onnea kaikille uuden aloittaneille!
Ensimmäinen erikoinen tilanne oli muutto isompaan, jolloin rahoituksen järjestely jäi minulle kuin myös yhdessä päätettyjen muuttoapujen ja hankintojen kustannusten maksaminen. Hän maksoi muutaman satasen kuukausittain, jolla korvasi kaikki kotiin liittyvät kulut ( ruoka yms. myös lapsensa osalta ). Minä tietysti ruusunpunaisin linssein maksoin huomaatta kaiken. Elämä jatkui ja minä maksoin. Otin yhteisen lainan meille, jotta selvisimme tiukimmasta ajasta. Olinhan hyvätuloinen kuten hänkin.
Vähitellen paljastui erikoisia piirteitä ja vaatimuksia, joihin pyrin sopeutumaan lasteni kyseenalaistaessa tapoja sekä hänen kömpelöä, itsekästä käytöstään. Hoidin hänen lapsensa sekä suunnittelin innoissani tulevaisuutta. Seksi, läheisyys väheni. Pakko myöntää, että osaltani oli vaikea mennä hänen lähelleen, koska hänen hienhajunsa oli niin valtava. Pesukehoitusten mennessä kuuroille korville oli helpoin kääntää selkä sekä jättää yökölle haisevan hengityksen saattelemat suukottelut väliin. Ok, minun valinta.
Kulujen osalta kuulin, että raha pitää riittää ja sitä, tätä pitää hankkia. Yhdessä hankitaan. Minä maksoin, jopa hänen lupaaamat lahjat lapsilleni.
Hänen työpaikallaan alkoi yt-neuvottelut ja työviikkoa lyhennettiin, joka näkyi hänen palkassaan. Minä sain bonuksia ja palkankorotuksen häenn manatessaan pomojaan sekä työnantajaansa. Oli kuulema ottanut jo liittoonkin yhteyttä. Kuukaudet kuluivat kunnes kuukausittaista rahaa ei tullutkaan. Sitä kysyessä hän sanoi, ettei sitä ollut sovittu ja hänen osuutensa kuluista tulee olla suhteessa hänen käytössään oleviin neliöihin. Ihmettelin mokomaa, koska puoli vuotta aiemmin olin jakamassa omaisuuttani hänen kanssaan sekä em. kirjoittamani suunnitelmat olivat kadonneet. Hänen sanojensa mukaan mitään sellaista ei ollut keskusteltukaan, saati sovittu. Keskustelun jälkeen kaikki muuttui eräänlaisesta parisuhteesta alivuokralaissuhteeksi. En vaan pystynyt sopeutumaan hänen asettamiin ehtoihin ja rajoihin. Voin pahoin.
Kestin kesän, hänen työttömyyden, kestin hetken syksyäkin kunnes työmatkalta tullessani katsoin häntä ja totesin, että tässä se sitten on. Aloitin keskustelun kysyäkseni missä vika, jolloin kommentit olivat ; olet lihava ja lihoat vaan, et huolehdi itsestäsi eikä silloin tee seksiä kanssasi mieli, maksan kuluni se riittää enhän tästä mitään omistakaan, kuvittelet kaikkea omassa päässäsi ja keksit asioita. Kuuntelin tarinointia ja totesin, että puoli vuotta sitten tuo meni vielä läpi, mutta ei enää. Jatkoin elämääni häntä seuraten ja omaani rakentaen. Ei kelvanneet ystäväni vaikka kekkereille hänet aina mukaan otinkin. Hän ei minua mukaansa ottanut, ei kuulunut tapoihin. Maksut, ruoka, siivous, pyykin pesu...mitä sain ; haisevan, itsekkään miehen, joka eli kotonani läppis sylissä ja olut tai drinksu kädessään. Voi hyvä ihme! olinko seonnut. Miten alistuin tuohon.
Kunnes sain vihdoinkin sanottua ajatukseni ja toiveeni erosta. Hän hyväksyi tilanteen ja sovimme erosta.Asunnon etsiminen ottikin tiukoille hänen ollessa työtön ja rahaton sekä muutoinkin aloitekyvytön. Hän maksoikin edelleen kuukausittaista korvausta käyttöneliöistään ja asui kaikessa rauhassa asunnossani edelleen. Kysyessäni milloin hän muuttaa, kommentti olikin, että ensin pitää saada hänen raha-asiansta kuntoon. Onneksi tuli veronpalautukset ja toisaalta en kestänyt nurkissa kyhjöttävää, haisevaa miestä. Lähetin hänelle löytämäni asunnon tiedot...Hän muutti vihdoinkin tammikuun puolivälissä minun hurratessa sisäisesti itsekseni. Mikä tunne!!! Ihana vapaus!!
Nyt ottaakin sitten aikansa, että hän saa haettua kaikki tavaransa...Se ei haittaa, onhan tuossa pihaa ulkona.
Olen onnellinen. Kuluneen vuoden unettomuus on takana ja ystävänikin ihmettelivät hulvatonta iloani. Olen vaan niin onnellinen ettei oikein sanotuksi saa. Hävettääkin vähän moisen suhteen jälkeen, mutta tätä onnea ei voi kätkeä. Maksan omat kuluni, teen suunnitelmani, elän, hengitän...tapaan ystäviäni.
Ettehän tekään, jotka liitossanne voitte pahoin, sitä turhaan kestä. Rakentaa elämä, jossa olette hyväksyttyjä, haluttuja ja tyytyväisiä. Ihmisinä olemme mukavuuden haluisia ja odotamme rakkautta. Kun sitä annamme saamme sitä itsekin. Olettehan jo huomanneet, miten ihanaa elämä on. Voi elää ja asua yksin olematta yksinäinen. Onnea kaikille uuden aloittaneille!
Vastaukset 10
Vanhimmat
juuri tällaisia ajatuksia myös minun päässä pyörii tosin erosin neljä kuukautta sitten ja liitto kesti 24 vuotta tasan niin kauan ko minäkin sitten loppui halu viedä suhdetta väkisin eteen päin
nyt kun viimein sain itseni kiskaistua irti onnettomasta suhteesta joka päivä on kuin uusi lahja
joskus miettii olenko juuri minä tässä omana itsenä ja oman elämän "herrana" enkä päivääkään ole katunut
jotenkin tuo sinun kirjoitus on kuin itse olisin sen kirjoittanut ajatukset ihan samoja
yksin mutta ei yksinäinen
nautitaan elämästä:)
Olen onnellinen puolestasi. Olen kokenu jotain samantapaista, minäkin elin kahden elämää suunnitellen
sitä yksin. Nyt olen yksin ja vielä siinä vaiheessa, että ei uutta nousua näköpiirissä, mutta sun sanat
sai jotenkin uskomaan , että näinhän se on.. eteenpäin elävän mieli ja mistä tietää mitä huominen
tuo tullessaan...
Minäkin yritän selvitä omista kuluistani tämän suhteen jälkeen, tiukkaa tekee, mutta onhan sitä
selvitty ennenkin.
Olen jo vähän alkanut tavata vanhoja ystäviä, joita suhteemme aikan ei tavattu jostain syystä.
Siitä olen onnellinen, että on vielä kaikki ne samat jäljellä vaikka toista vuotta olin jossain muualla.
Ystävät kai on oikeita ystäviä. Ja mikä parasta, kukaan ei kommentoi mitenkään tätä mun hairahdus
aikaa...
Ja olen sen jo niinkin ajatellut, että jos ei löydä sellaista liittoa, jossa on onnellinen ja hyväksytty
on parempi olla yksin. ja niiden ystävien kanssa jotka on olleet elämässä jo kohta 30 vuotta.
Lainaus edellisen kirjoittajan tekstistä"Ja mikä parasta, kukaan ei kommentoi mitenkään tätä mun hairahdusaikaa..."
Etkö pysty myöntämään tekemiäsi virheitä? Aika oudosti mietitty,saa kai kaveris oman mielipiteensä ilmaista jos haluavat? Mitä sitten jos joku toteais et teit tyhmästi,ai niin hän ei olisi "oikea ystävä".
kommenttisi on typerä.
Mikä se sellainen ystävä on, joka pilaa toisen ilon alkamalla kommentoida jotain tuosta "hairahduksesta"??
Jos ystävä on selvästi iloisempi erottuaan, eikä halua itse puhua aiheesta. Mikä on ymmärrettävää jos erosta vasta vähän aikaa... ja vaikka olisi kauankin.. ei kaikki halua puhua ja ruotia eroaan! siitä tulee vain paskempi olo, jos kokoajan vatvoo asiaa.
Minulle ainakin erottuani sellaiset ystävät, jotka saavat ajatukset ihan muualle erosta ja exästä ovat olleen kultaakin kalliimpia tässä vaiheessa! Omasta erosta n. 3kk, ja ero on ollut todella kova paikka minulle.
Eroa ja exää kun saa yksikseen miettiä ja surra ihan tarpeeksi, niin ei todellakaan jaksaisi sellaista, että ystävätkin alkavat kommentoida ja kyselemään.. "että etkö voi myöntää omia virheitäsi" ??!
Mikä ystävä se tuollainen on.
Jos eronnut itse haluaa ottaa asian puheeksi, toki sitten voi ja pitääkin kuunnella, mutta turhat neuvot ja kommentit saisi jättää.
Eivätkö ihmiset osaa olla hienotunteisia?
Joskus olen seurannut miesporukoita, joissa mielestäni tällaiset asiat osataan hoitaa paljon paremmin kuin naiset osaavat! miehet eivät turhia kysele ja "neuvo", vaan eronnut kaveri otetaan mukaan kuten ennenkin, yiritetään piristää, ja jos eronnut haluaa puhua aiheesta, kuunnellaan, mutta ei aleta mitään "viisaita neuvoja" jakelemaan.
Naiset vois ottaa oppia.
Itse erosin vuosi sitten pitkästä parisuhteesta, jossa olin voinut jo kauan aikaa huonosti. Erosta puhuttiin monia, monia kertoja, aina päätyen siihen, että ongelmat voitetaan ja yhdessä jatketaan. Eihän ne ongelmat mihinkään kadonneet, kasautuivat vaan. Lopulta hankin itselleni asunnon ja muutin pois.
Muistan vieläkin sen ensimmäisen aamun, kun heräsin uudessa kodissa. Istuin tupakalla takapihalla ja mietin, miten minulla on näin outo olo. Sitten sen tajusin. Minua ei enää ahdistanut olla kotona. Löysin uudestaan ilon ja onnen. Enää en hukuttanut pahaa oloani nukkumiseen ja tiuskimiseen. Minulla oli ja on edelleen hyvä olo olla kotona :).
Onnea meille kaikille upeille naisille, jotka olemme uskaltaneet tehdä ratkaisuja hyvän olon eteemme. Valoisaa talven jatkoa!
Hienoa lukea täältä kokemuksia näinkin päin. Turhan usein täällä itketään toisen perään tai haukutaan toista. Näinhän se on, että tarvitaan omia tekoja, jotta päästään eteenpäin. Turha on inistä, jos ei tee mitään. Ei kukaan toisen puolesta asioita hoida kuntoon.
Eron jälkeen oppii tuntemaan itsestään uusia puolia, jotka muodostuvat vahvuudeksi. Minulle se oli yksin eläminen. Yksinkin voi elää kuten aloittaja kirjoittaa olematta yksinäinen, mutta täytyy myös oppia sietämään ne hetkelliset yksinäisyyden tunteet ja jatkettava eteenpäin.
Kotiinhan voi aina piiloutua, mutta jos seuraa kaipaa löytyy erilaisia tapoja hakea uusia ystävyyksiä. Minä aloitin yhden kurssin kansalaisopistossa sekä lisäsin lenkkeilyä. Shoppailun jätin lähes kokonaan pois ja olen nyt tasapainossa elämässäni. Se otti aikaa, mutta pääsin tähän.
Onnea meille kaikille uuden sivun kääntäjille. Joskus se voi olla sivu, koko luku tai jopa kirja, mutta eteenpäin mennään.
Ja tavallaan jakaa yhteistä onnistumisen ja onnellisuuden tunnetta.
Me eronneet, jotka olemme uskaltaneet ottaa askelen oman onnemme
suuntaan, olemme oivaltaneet jotakin suurta. Ei onni asu toisessa ihmisessä.
Onni on meissä itsessämme!
Erosin yli puoli vuotta sitten pitkästä avoliitosta,
muutin lasteni kanssa omaan ihanaan kotiin ja
olen nauttinut lähes joka ikisestä päivästä.
Ei ahdista, eikä tunnu pahalta. Minulla ei ole tarvetta
löytää vielä tässä vaiheessa uutta kaksilahkeista arkeani
jakamaan. Tällä hetkellä on kieltämättä kutkuttavan
itsekäs olo, ettei ihan heti edes tee mieli sotkea
omaa hyvää oloani uudella ihmissuhteella.
Ei arkeni juhlaa ole, mutta pienistä asioista se onni
todella koostuu. Se on se rauhallinen kahvihetki,
hyvä elokuva tai ystävän seura. Tai siisti puhtaalta
tuoksuva koti. Tai lenkkeily koirien kera. Tai
murkkujen kanssa nahistelu. Tai...
On niin monia asioita, joista voi nauttia, vaikka
taloudellisesti on niukempaa.
Eläköön rohkeus olla oman elämänsä tulkki
Itse olen mies ja aloittanut itsenäisen elämän.Se ei ole minulle uutta mutta hyvältä tuntuu.Erosin lasteni äidistä kahdeksan vuotta sitten ja asuin yksin koko sen ajan.Kunnes tapasin naisen johon rakastuin,kihlauksen jälkeen muutin hänen luokse ja koko yhteinen eliniän kestävä suunnitelma oli valmiina.Kunnes naisesta alkoi ilmetä aivan omituisia piirteitä;kamalia raivokohtauksia,aivan pikkuasioista suuttumista,väkivaltaa,mököttömistä,minun lapsilla kiristämistä ja käyttämistä pelinappulana,ihmisten manipuloimista.Olen mies mikä ei makaa sohvalla olutpullon kanssa vaan tykkään tehdä kaikkea niin ulkona kuin sisälläkin,ja lasteni kanssa touhuan kaikenlaista.Hoidin kaikki asiat niin että koti oli siisti,piha aina hoidettu,naisella oli todella hyvä ja turvallista olla.Mutta mikään ei riittänyt,elin todellisen pirttihirmun kanssa.Naisen käytös muuttui totaalisesti yhteen muuton jälkeen.Alussa kaikki oli niin herttaista ja ruusuista,sain naiselta lahjoja ja hän oli todella ihana.Mutta myöhemmin hänen käytöksestä tuli todella sairasta!!Nyt on hyvä olla ja asua yksin.Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä joihin tutustua ja saa tehdä ihan mitä itse haluaa.Elämä on lyhyt ja ainutkertainen!
On niin paljon edessä.