Muutama vuosi sitten tapasin työasioiden merkeissä naisen, joka ei ensinäkemältä herättänyt mitään suoraa mielenkiintoa. Vain mustikuvan, että taisipa olla nätti. Seuraavalla tapaamisella en olisi häntä edes tunnistanut, jos hän ei olisi tunnistanut minua (seisoin hoomoilasena hänen työpaikkansa edessä häntä odotellessa). Sillä toisella kerralla hän kuitenkin teki jotain (mitä lie), joka avasi tulvaportit. Onhan sitä tullut ihastuttua ennenkin, mutta jostain syystä tämä iski kunnolla. Ei heti, vaan pikkuhiljaa, alati pahenevana addiktiona. Luulen (toivon), että se ei voi olla pelkkää ulkokuoreen ihastumista, sillä edellinen, joka sai aikaan vastaavia fiboja ei ollut mikään kaunotar. Sillä kertaa addiktio jäi tulematta. Luultavasti, koska alusta asti oli selvää, että hän oli naimissa ja lapsia oli kolme. Toisaalta olen nähnyt (ehkä) kauniimpiakin naisia, jotka ovat toki viehättäneet ulkonäkönsä vuoksi, mutta eivät ole herättäneet sen suurempia tunteita.
Tätä nykyisen tuskani tuojaa tapasin siis melkein kolme vuotta säännöllisten mutta harvojen (kuukauden tai kahden välein) työasioiden merkeissä. Niiden lomassa pyysin häntä myös muutaman kerran ulos, mutta eipä tuo lähtenyt, joka ei sinänsä yllättänyt, sillä en ole mikään casanova (ulkonäöllieseti enkä puhetaidollisesti). Kohta vuosi sitten työyhteydenpito loppui, mutta hieman koomisesti, samoihin aikoihin hän ilmeisesti muutti ja tulee nyt säännöllisen epäsäännöllisesti kadulla vastaan töistä kotiin kävellessämme. Olen yrittänyt jututtaa häntä useampaankin kertaan, mutta laihoin tuloksin. En kuitenkaan liian usein, jotta en alkaisi olla rasittava häirikkö. Olen yrittänyt keksiä jotain fiksua, jonka perusteella voisin pysäyttää hänet tyrkyttämättä itseäni.
Joulun alla sitten näinä hänet jonkun miehen kanssa, jonka oletin olevan hänen poikaystävänsä (kävelivät käsikynkkää). Kun seuraavana päivänä näin hänet, pyysin häntä ahdistuksissani ulos. Vastaus tuli nopeasti, mutta pieneksi yllätyksekseni, hän ei millään tavoin antanut ilmi, että olisi varattu. Pienen joululahjan hän kyllä otti vastaan (tarjosin sitä kieltäytymisen jälkeen). Sitä hän ei kuitenkaan ole lunastanut (nettilahja, jonka käyttöönoton, mutta en käyttötapaa, voin selvittää). Ehkei hän ole netti-ihmisiä. Tai se oli muuten vain huono lahja. Tai hän otti sen vastaan vain kohteliaisuuttaan (veikkaisin tätä).
Tiedän, että poikaystävän olemassaolo pitäisi pistää viimeistään stoppi touhulle, mutta hullu kun on, niin addiktio ei anna periksi. Ahdistaa vain pirusti kovempaa. Valitettavasti meillä on vielä yhteinen harrastus, jota olemme onnistuneet harrastamaan niin, että emme ole törmännet toisiimme kuin kerran yhdessä tapahtumassa. Kuukauden päästä on vuorossa taas yksi, johon hän ehkä osallistuu. Siellä hänellä luultavasti on poikaystävä mukana ja ahdistus lisääntyy vielä entisestään.
Tietoisuus siitä, että tämä toivoton tapaus olisi pitänyt dumpata jo kauan sitten, ei helpota yhtään. Pari vuotta sitten onnistuinkin välttelemään häntä kuukausia, jonka lopuksi en enää ajatellut häntä kuin korkeintaan kerran viikossa. Normaalisti kun ajatukset pyörähtävät hänessä ainakin kerran päivässä. Mutta kun näin hänet seuraavan kerran, niin kaikki tunteet tulivat taas esiin, ja sitten sitä taas mentiin. Hullua vietiin kuin litran mittaa. Ahdistaa, mutta en osaa lopettaa. Tänään ahdistaa vielä erityisen paljon, koska käytin viimeisenkin keksimäni tekosyyn pysäyttää hänet kadulla. Typerä sydän. Antaisi jo olla, mutta kun ei. Pitäisi vissiin hakeutua hoitoon.
Tätä nykyisen tuskani tuojaa tapasin siis melkein kolme vuotta säännöllisten mutta harvojen (kuukauden tai kahden välein) työasioiden merkeissä. Niiden lomassa pyysin häntä myös muutaman kerran ulos, mutta eipä tuo lähtenyt, joka ei sinänsä yllättänyt, sillä en ole mikään casanova (ulkonäöllieseti enkä puhetaidollisesti). Kohta vuosi sitten työyhteydenpito loppui, mutta hieman koomisesti, samoihin aikoihin hän ilmeisesti muutti ja tulee nyt säännöllisen epäsäännöllisesti kadulla vastaan töistä kotiin kävellessämme. Olen yrittänyt jututtaa häntä useampaankin kertaan, mutta laihoin tuloksin. En kuitenkaan liian usein, jotta en alkaisi olla rasittava häirikkö. Olen yrittänyt keksiä jotain fiksua, jonka perusteella voisin pysäyttää hänet tyrkyttämättä itseäni.
Joulun alla sitten näinä hänet jonkun miehen kanssa, jonka oletin olevan hänen poikaystävänsä (kävelivät käsikynkkää). Kun seuraavana päivänä näin hänet, pyysin häntä ahdistuksissani ulos. Vastaus tuli nopeasti, mutta pieneksi yllätyksekseni, hän ei millään tavoin antanut ilmi, että olisi varattu. Pienen joululahjan hän kyllä otti vastaan (tarjosin sitä kieltäytymisen jälkeen). Sitä hän ei kuitenkaan ole lunastanut (nettilahja, jonka käyttöönoton, mutta en käyttötapaa, voin selvittää). Ehkei hän ole netti-ihmisiä. Tai se oli muuten vain huono lahja. Tai hän otti sen vastaan vain kohteliaisuuttaan (veikkaisin tätä).
Tiedän, että poikaystävän olemassaolo pitäisi pistää viimeistään stoppi touhulle, mutta hullu kun on, niin addiktio ei anna periksi. Ahdistaa vain pirusti kovempaa. Valitettavasti meillä on vielä yhteinen harrastus, jota olemme onnistuneet harrastamaan niin, että emme ole törmännet toisiimme kuin kerran yhdessä tapahtumassa. Kuukauden päästä on vuorossa taas yksi, johon hän ehkä osallistuu. Siellä hänellä luultavasti on poikaystävä mukana ja ahdistus lisääntyy vielä entisestään.
Tietoisuus siitä, että tämä toivoton tapaus olisi pitänyt dumpata jo kauan sitten, ei helpota yhtään. Pari vuotta sitten onnistuinkin välttelemään häntä kuukausia, jonka lopuksi en enää ajatellut häntä kuin korkeintaan kerran viikossa. Normaalisti kun ajatukset pyörähtävät hänessä ainakin kerran päivässä. Mutta kun näin hänet seuraavan kerran, niin kaikki tunteet tulivat taas esiin, ja sitten sitä taas mentiin. Hullua vietiin kuin litran mittaa. Ahdistaa, mutta en osaa lopettaa. Tänään ahdistaa vielä erityisen paljon, koska käytin viimeisenkin keksimäni tekosyyn pysäyttää hänet kadulla. Typerä sydän. Antaisi jo olla, mutta kun ei. Pitäisi vissiin hakeutua hoitoon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lopeta hyvissä ajoin, ennen kuin alat saamaan uhkauksia.
Uhkauksia? Keneltä? Poikakaveri tuskin tietää minun olemassaolostani ja Hänen kanssaan olemme ns. eronneet aina hymyillen, joten siltäkään suunnalta ole uhkailuja tulossa. Kuten kirjoitin, olen tarkoituksella juuri pitänyt välillä vähän etäisyyttä, jotta en muodostuisi ahdistavaksi. Esimerkiksi moikannut vain tai pari kertaa olin muka ajatuksissani, enkä huomannut lainkaan. Ja vaikka tilanne sinänsä houkuttaisi kyttääjämeininkiin, että saisi selville missä hän pyörii vapaa-aikanaan, jotta kohtaamiset eivät rajoittuisi niihin satunnaisiin tapaamisiin kadulla, niin siihen ei innostaisi lähteä. En sentään NIIN hullu ole. Hullu kuitenkin, kun en osaa lopettaa, vaikka hyvin tiedän, että toivoa ei ole ja lisää sydänsurua siitä vain tulee.
Ja keksin juuri millä voin loogisesti jatkaa tämänpäiväistä keskustelua. Vaikka siitä(kään) ei kuitenkaan tule mitään, niin ehkä tuolla tekosyyllä nyt ahdistus vähän laimenee ja yöllä saa nukuttua kunnolla.
niinkuin sinua niin se nainen olisi aktiivisempi sua kohtaan idari.
Mieti, mitä asiaa nyt ruokit mielessäsi ja miksi. Mielikuvillammehan ei ole kattoa. Niin kauan kuin askartelet ajatuksissasi naiseen liittyvien asioiden kanssa, et pääse irti hänestä, tai et päästä irti. Vahvistat koko ajan tätä olemassa olevaa ja kipeää mielikuvaa. Vasta kun uskaltaudut unohtamaan hetkeksi hänet, annat mahdollisuuden muillekin ihmissuhteille. Tee nyt jotain itseäsikin ällistyttävää, sellaista, joka pakostakin vie ajatukset muualle, sellaista, joka aiheuttaa vaikka päänvaivaa tai tuottaa mieletöntä iloa. Pakota itsesi vaikka nousemaan lentokoneeseen ja menemään matkalle, tai Lappiin hiihtämään tms. Kun joudut sitomaan energiaa muuhun kohteeseen, sitä ei jää niin paljon pyörittämää illuusiota tästä yhdestä naisesta. Päästä irti, vapauta itsesi. Hanki vaikka muita ongelmia.
Kyse on siitä, että täytät jotain tarvettasi pyörittämällä ajatuksissasi tätä naisasiaasi. Sinun täytyisi löytää joku toinen asia tai ihminen, joka täyttää tämän saman tarpeen. Ne eivät kävele vastaan, vaan sinun on nähtävä vähän vaivaa ja antaa uusien ihmissuhteiden huomata sinut.
Lohduttavaa on se, että aika kuitenkin lääkitsee mieltä ja häivyttää kaipuuta ja ikävää. Mutta itse voisit vähän töniä itseäsi pois tästä kaipuunkehästä.
Koska on ensin ollut jollakin tavalla kiinnostunut hänen pitäisi suhtautua sinuun sen verran kylmästi että sun kuvitelmat haihtuisivat. Hän varmaan salaa ruokkii itsetuntoaan kun sinä pysäyttelet ja pyytelet ulos ym, hän antaa ehkä ihan hiukan perää ja pitää sinut koukussa. Eli mä ainakin olen sen verran rehellinen tms, jos en ole kiinnostunut jostain sanoin sen suoraan ja käyttäydyn sillätavalla ettei minulta saa mitään myötätuntoa tms. Ja kerron kyllä jos seurustelen jonkun kanssa enkä pidä kahta miestä tai toista vaan sen vuoksi että tuntuu kivalta kun joku palvoo vaikka en itse välitä tyypistä ollenkaan.
Mun mielestä sun ehkä kannattaisi jutella hänen kanssaan ihan suoraan tai siis kysy vaikka miksi et ole minusta kiinnostunut, ja toivottavasti hän vastaa jotain josta loukkaannut ja suutut hänelle. Miksi aluksi olit kiinnostunut, miksi alunperin?Mutta et enää, nautitko siitä kun ihailen sinua, nautitko siitä että sait minut ihastumaan itseesi ja sitten että voit aina torjua minut?
Sulla on pakkomielle, se on kuin Jonnan laulussa. Pakko saada aina se jota en kuitenkaan saa....!!!! Pakkomielle suuri tarve sille, jota en milloinkaan saa!!!! ( plus lisäys pakkomielle sille etten ymmärrä etten saa milloinkaan, pakkomielle sille että joskus onnistaa )
Ja sulla on myös toinen ongelma, et kohtaa tunteitaisi sellaisia "hän ei huoli mua" "hän sanoi ei "olen surullinen minua itkettää, olen hänelle katkera. Kätket nämä tunteet koska jos tuntisit ne surun/katkeruuden/vihan et pystyisi enää jahtaamaan häntä tiedät silloin et ainakaan saa häntä jos olet hänelle katkera/vihainen, koska sun kuuluu olla kiltti ja niellä kaikki, niellä ja miellyttää, ja ostella lahjoja ja toivoa jospa kuitenkin.