Olen nuori nainen, ja seurustellut poikaystäväni kanssa muutaman vuoden, josta nyt noin vuoden yhdessä asuttu. Olen kuitenkin niin nuori etten vielä haluaisi lopullisesti päättää että onko tämä nyt se oikea?
En haluaisi vielä asettua, mutta mies on suunnitellut jo suunnilleen kiikkutuoliin asti koko elämän,
ja kyllä todellakin välitän hänestä vielä ei ole siitä kiinni..
Ahdistaa ajatella että eläisin loppu elämäni saman miehen kanssa, olen vasta 19 vuotias.
Mieheni on kaikin puolin mahtava, kiltti luotettava ja hellä mutta silti.
Miten pystyisi päästämään kerralla irti?
Muutamaan kertaan ollaan meinattu erota mutta sitten jotenkin aina käännetty kelkka takas ja sovittu..
Enkä kaipaa mitään angst viestejä 40v yh äideiltä jotka pitävät mua horona kun en tätä ns täydellistä miestä halua!
Mutta jos jollain on sama tilanne tai ollut kertokaa kiltit, miten päästä
mahdollisemman kivuttomasti molemmille osapuolille pois suhteesta
joka ei enään lämmitä sinänsä? :(
En haluaisi vielä asettua, mutta mies on suunnitellut jo suunnilleen kiikkutuoliin asti koko elämän,
ja kyllä todellakin välitän hänestä vielä ei ole siitä kiinni..
Ahdistaa ajatella että eläisin loppu elämäni saman miehen kanssa, olen vasta 19 vuotias.
Mieheni on kaikin puolin mahtava, kiltti luotettava ja hellä mutta silti.
Miten pystyisi päästämään kerralla irti?
Muutamaan kertaan ollaan meinattu erota mutta sitten jotenkin aina käännetty kelkka takas ja sovittu..
Enkä kaipaa mitään angst viestejä 40v yh äideiltä jotka pitävät mua horona kun en tätä ns täydellistä miestä halua!
Mutta jos jollain on sama tilanne tai ollut kertokaa kiltit, miten päästä
mahdollisemman kivuttomasti molemmille osapuolille pois suhteesta
joka ei enään lämmitä sinänsä? :(
Vastaukset 19
Vanhimmat
me kaikki samassa vedessä kellutaan.
Mul on tasan sama tilanne. Ahdistaa hirveenä..
Mies haluais lapsia vasta 30 vuotiaana, eikä hän halua muuttaa tältä paikkakunnalta koskaan pois. Kaikki mun toiveet haaveet ja omat tulevaisuuden suunnitelmat on menny ihan vituiksi.
En oo onnellinen sehän on selvä :/
Olen nuori ja mul on viel monta monta vuotta aikaa tehä kaikkea ja saada se unelmien mies.
Kuitenki ku nään tän nii menee taas pasmat sekasi. yksin ollessa haluisin pois koko jutusta, mut mua pelottaa, koska meillä menee ns "hyvin"
apua :'
Aivan sama homma, mieheni on paljas jalkanen tämän kaupungin ukko,eik
koskaan halua täältä pois...
Ja pelottaa lähtee omille teille jos en sitte saakkaa koskaa ketää parempaa?
entä jos en pärjää yksin jne...
pareempia rovoja.
Mutta jos ei ollukkaa rovo: Elämä ei ole aina auvoista. Joskus se satuttaa=Parempi aikaisin kuin myöhään.
Kerro asiastasi miehellesi. vaikka sitten niin että alat nyt pikkuhiljaa purnaamaan onnetonta oloasi, muutut ehkä vähän alakuloiseksi jotta mies todella huomaa ettei kaikki ole hyvin. Tee tämä jotta koko asia ei tulisi miehellesi yllätyksenä. Älä pudota pommia. Se ei ole reilua toista kohtaan, varsinkaan jos haluat satuttaa häntä mahd vähän. Sinulla on täysi oikeus vielä "elää" mutta kerro se hänelle.
Juuri törmäsin tilanteeseen jossa 30v naimisissa lapset -pariskunta erosi niin, että eräänä päivänä mies ilmoitti olevansa onneton ja haluavansa oman elämän. Muutti pois suunnilleen samoin tein ja jätti vaimon lapsineen. Tilanne oli kamala ja vaimo miettii päivä kerrallaan miten selvitä hengissä tilanteesta..
puhukaa hyvät ihmiset!!
Muutatte vain erillenne ei kai siinä sen kummempaa, käytännön asiat osaatte varmaan itse hoitaa ja sopia parhaiten. Olet nyky-yhteiskunnassa tosiaan turhan nuori vakiintumaan loppuiäksesi, jos sydämessä ei siltä tunnu, joten ei kai kun kävelemään. Kukaan ihminen ei ole saari ja kun yhteiskunnassamme löytyy paljon vielä kolmekymppisiä itseään etsiviä sinkkuja niin vaikea on 19-vuotiaan pitää päänsä että me ainakin olemme loppuikämme yhdessä jos niin ei kuitenkaan itsestä 100% varmasti tunnu. Helpompi se ero varmaan nyt on molemmille, kuin 10 vuoden päästä.
Miksi suomalaiset aina hyokkäävät asumaan yhteen ja liimautumaan yhteen ainoaan ihmiseen nuorena?
Muualla maailmassa nuoret tutkivat maailmaa ystävien kanssa, yksin ja erikseen. Siinä prosessissa aivan rauhassa itsenäistytään ja kuunnellen eri tyylisiä maailmankatsomuksia, muovataan omaa sellaiseksi jollaisena se itse haluaisi kokea.
Sitten vuosien päästä kun suunnilleen tietää mitä haluaa ja mitä ARVOSTAA, on valmis elämää yhden ja saman henkilon kanssa joka jakaa samat arvot, moraalit ja periaatteet.
Tuo liimaantuminen ja leikkiä kotia on todellakin täydellisen tarpeetonta ja vammauttavaa. Tavallisesti siinä leikissä toinen kasvaa aikuiseksi ja ulos, jätten toisen polkemaan paikoilleen. Toisen joka uskoi että kumpikin oli kasvanut ja valmis loppuelämää sitovaan yhteiseloon ja suunnitellut tulevaisuuden sen mukaan.
Repiä kaikki se hajalle tuottaa hänelle todella pahaa jälkeä. Ja niiiiin täydellisen tarpeettomasti!
Mulla on mieheni kanssa ihan sama tilanne.Suurin ongelma on ehkä se,että minä haluaisin vielä opiskella,ja mieheni kun on sitä mieltä että jos tässä kaupungissa on syntynyt niin täällä myös kuollaan.Valitettavasti tässä kaupungissa ei ole mitää alaa, joka minua kiinnostaisi, ja mieheni panikoi jo, kun kuulee sanankin opiskelu.
Välillä tuntuu, että kohta on pakko vaan päästää irti, ja itse lähteä,mutta minä rakastan miestäni,enkä voi tehdä niin. Mieheni kanssa tästä aiheestä ei pysty edes keskustelemaan,hän on niin vahvasti sitä mieltä,että kohta kihloihin,sitten naimisin, parit muksut ja omakotitalo.Ja sit kiikutaan loppuelämä naamat vastakkain keinutuoleissa tai sitten istutaan paikallisessa räkälässä ja itketään tuoppiin, kun on niin paljon asioita mitä ei ehtinyt nuoruudessa tekemään ja kaduttaa. Ahdistaa mielettömästi tuo pelkkä ajatuskin.
Joo ihan sama juttu itellä...Seurustelen 6v vanhemman miehen kanssa. itse olen 20 . Parin vuoden suhde on muuttunut "tylsäksi" ( ainakin minun mielestäni) ja tuntuu siltä että vielä haluaisi nähdä ja kokea kaikenlaista, kun toinen taas haluaisi vain asettua jo aloillee...
menkää ja iskekää. Naikaa aivonne pihalle jonkun muun kanssa ja sit katsokaa onko hän se oikea hih
Kukaan varmaa naimisista puhunut, jos nyt sattuu haluamaan vähän omaa tilaa ;D
Minä ratkaisin aikoinani tilanteen niin, että pakkasiin tavarani kassiin, nappaisin lapsen kainaloon ja lähdin. Enkä ole koskaan katunut, vaikka niin pelkäsinkin. Tajusin silloin, että minä selviän mistä vaan ja minusta on vaikka mihin.
Lähdin opiskelemaan. Siinä kohtaa mies olisi ollut valmis muuttamaan kanssani vaikka maailman ääriin. Mutta se oli jo liian myöhäistä, olin jo vapaa.
Meillä oli niin erilaiset ajatukset siitä mitä haluttiin. Mies on edelleen jämähtäneenä sinne kotikulmilleen, nykyään käy vuosittain Pattayalla huorissa ja juo liikaa. Lapsia sillä on jokaisesta mun jälkeisestäkin suhteestaan. Hitto, mulla kävi tuuri :D
Olen saanut elää niin kuin halusin, ja olen ollut onnellinen. En ikimaailmassa vaihtaisi tätä elämääni mihinkään!
Olkaa rohkeita ja tehkää niin kuin hyvältä tuntuu!
Kukaan ei oo väittäny että pettäisin kys. miestä, enkä koskaan
pystyiskään tekemään näin.
Vaikeaa ...
ps.vieläkin samassa suhteessa
teitä kumpaakin kohtaan olla suhteessa josta haluut eroon, ei säälistä ja tottumuksesta saa olla kenenkään kanssa, ota asia puheekksi ja sano suoraan että haluut erota ja että olet vielä liian nuori jämähtämään tähän parisuhteeseen. Reiluinta on sanoa asia suoraan ja erota samantien,sitte molemmat pääsee jatkaa omaa elämäänsä.
Joo, kyllähän se on niin että nykypäivänä tosi harva 19 vuotias haluaa sitoutua loppuelämäkseen. Maailma on muuttunut paljon, nykyään niitä lapsiakin aletaan tekemään vasta tuolla lähempänä 30 ikävuotta, eikä avioon mennä välttämättä koskaan.
Itse tunnen kolme nuortaparia, jotka ovat kaikki menneet naimisiin melko nuorina 18-21 vuotiaina ja vain yksi noista liitoista on kestänyt yli 5 vuotta. Ensimmäinen pari meni naimisiin koska heille oli jo lapsi tulossa, mutta suhde ei kestänyt edes 2 vuotta. Toinen pari meni naimisiin hyvin lyhyen seurustelun jälkeen (olivat tunteneet n. 1 vuoden ajan), mutta siinä taustalla oli molempien uskonnollinen tausta, vanhemmat eivät katsoneet hyvällä opiskelijapariskunnan yhdessä asumista yms. "syntiä". No tuo suhde kesti melkein 4 vuotta, eli suunnilleen siihen opintojen loppuun. Ero tuli luontavasti siinä kun molemmat muuttivat eri paikkakunnille työn perässä. Kolmas pariskunta on vielä 6 vuodenkin jälkeen yhdessä, mutta kyllä siinä on ainakin mies minulle todennut että jos eivät olisi niin nuorena naimisiin menneet, niin suhde olisi päättynyt jo ajat sitten. Naimisiin he olivat kuulemma menneet koska olivat olleet niin nuoria ja rakastuneita, mutta tunteet olivat laimenneet melko nopeasti. Yhdessä vielä ovat, mutta molemmat ovat jo kasvaneet toisistaan erilleen, enkä yhtään ihmettele jos ja kun tuo liitto päättyy.
Syitä mennä naimisiin on varmasti yhtä monta kuin on avioliittoakin, mutta oma mielipiteeni on se että ei sitä kannata mennä nuorena naimisiin. Ihmiset kasvavat ja muuttuvat melko paljon koko elämänsä ajan, mutta suurimmillaan tuo muutos on juuri tuossa 18-25 vuoden iässä kun hankitaan lisää koulutusta ja elämän arki tulee jokaiselle. Jos menee 18v naimisiin vuoden tai pari tuntemansa puolisin kanssa, niin voi helposti parin vuoden kuluttua huomata elävänsä täysin erillaisen ihmisen kanssa. Toki tätä voi sattua myöhemmälläkin iällä...
Minäkin odotin suhteessa 8v vuotta ensin että mies kihlaa..sen jälkeen kun mentiin kihloihin olettipa tuo että musta tulee sille vain ns.piika :(..noo viime vuosi meni siis kihloissa ollessa ja yhä sitä ollessa..mies ei tosin tuota mulle minkäänlaista mielihyvää enä..oon huomannut sen miten seksi tuntuu lähinnä pakottavalta muodollisuudelta..nyt kun hän on viikon poissa kotoa ja on työmatkalla on minulle yhä enemmä muodostunut tunne että en tarvitse häntä elämääni..ahdistaa sekin että sen porukat asuu taloa toisessa pääss --> se siit omasta rauhasta!se ahditus siitä ettei rakastakaan enä toista saa mun itkeen itseni uneen monena iltana..en tunne olevani enää onnellinen ja itsenäinen nuori 27v nainen..
paskinta oli kun hän soitti juuri ja sanoi "arvasin ettet oo kotona ollu lainkaa vaan oot vanhempies luona"..mikä helvetin koti se on missä toisen vanhemmat asuu toises pääs ja kyttää sua.oon kokoajan miettinyt että kirjoitanko sille vaan kirjeen jossa ilmoitan et "good bye"..ja jätän sormuksen pöydälle..
ahistaa sekin ettei se oo tukenut mua siin yhtään,että muutettas muualle..kun tää missä nyt asun ei oo mitää toivoakaan et sais jotain töitä..se että kaikki menee yhä enemmä ja enemmä vaan siihen että tapellaan ja tehää paska fiilis toiselle tappelun merkeissä niin saa mun vaan tunteen vihaa sitä kohtaan..tuntuu siltä että sen perhekin pitää mua pilkkanaan kun siellä asun ja olen..kerrankin kun tein ruokaa koko sakille tuumas anoppi "ei oikein oo nälkä" ja otti vain ihan vähä mun tekemää ruokaa..ei mennyt aikaa sitten kun kuulin et toi tekee itelle omaa sotkua..kylläpä sen enemminki oon huomanut ettei mun tekemä ruoka sille lehmälle kelpaa..sit vittuillaan jos tekee justin määrän ruokaa :( mikää ei tunnu niin väärältä kuin se että vuosi sitten menin heidän pojan kanssaa kihloihin..pian sen jälkeen huomaisin että juttu ei tuu toimiin..nii pahalta se tuntuuki tunnustaa mut kyllä tunsin olevani onnellisempi kun mulla oli toinen mies kesällä jonkin aikaa.sen kanssa oli erilainen olo,se sai mun puhkeemaan uudelleen siihen kukkaan mitä olin ollut viimeks joskus teininä alkaessa seurustelun narsistin kanssan..
hiljalleen se on mennyt siihen että alistun vaan yhä enemmä ja enempi enkä arvosta itseäni..mielenkiinto kaikkeen on kuin kuollut, enkä voi sanoa sille koksaa et rakastan..sanon etten tiiä tms..
sanokaa mulle rakkaat kanssasisaret/veljet miten tää ratkeaa niin ettei mun tarvii kokea huonoa fiilistä..ja syyttää itseäni kaikesta..onko ansaittua että toinen on tuollanen mua kohtaa? pitääkö mun kantaa morkkista teoistani? :'(
Desperate ja muut,minäkin vielä samassa suhteessa.. Asian olen kyllä ottanut puheeksi, mutta mieheni ei todellakaan aio luovuttaa ja päästää minusta irti.Puhuin hänelle edelleen opiskeluhaaveistani ym. kunnes hän sitten vasta idean keksi,haetaan yhdessä samaan kouluun!Voi helvetti sanon minä,se tästä nyt enää puuttuisikin.En todellakaan tiedä mitä enää teen, koska tiedän, kuinka paljon mieheni minua rakastaa.Ja kuinka kamalaa on ajatella,että joutuisi itse päästämään irti jonkusta jota rakastaa; todella pahalta.
Suossa ollaan ja syvällä sittenkin.
Hei tilanteeni oli aika lailla samanlainen kuin ainakin aloittajilla, ja otin riskin ja erosin. (mietin eroa 2 vuotta oltiin yhdessä 6 vuotta) Ja huomasin että pärjään ja nautin elämästä enemmän kuin koskaan. nyt elämä on vienyt siihen suuntaan kuin haaveilinkin ehkä nopeammin kuin kuvittelinkin. En kadu päätöstäni lähteä suhteesta joka ei tuntunut hyvältä jossa minun unelmillani ei ollut sijaa.
Alussa olin hukassa ja henkisesti romuna Mutta aika paransi, löysin uuden kumppanin jonka kanssa haaveet olivat aika lailla samanlaiset kumpikin joustanut asioissa että saadaan rakennettua yhteinen elämä yhteisillä pelisäännöillä. =) Rogkeutta vaan kaikissa valinnoissa ja näyttäkää että TE PÄRJÄÄTTE!! Minä ainakin uskon että pärjäätte =)
Ajattele vielä kerran, jos eroatkin hänestä ja löydät uuden kaverin joka paljastuukin piruksi .Näitä tapauksia on sattunut aivan liian paljon.Yhdessä eläessä on sopeuduttava siihen ,että on aktiivisia ja neutraalisia-aikoja.Ei yksikään yhteiselämä ole jatkuvaa rakkauden huumaa.Kokeilkaa yhteisiä harrasteita ja tutustukaa toisiinne uudestaan niin eiköhän sieltä uusia rakastettavia piirteitä toinen toisistaan löydä.Olen ollut jo kaksikymmentä vuotta saman kaverin kanssa ja rakastan häntä vieläkin.
> Enkä kaipaa mitään angst viestejä 40v yh äideiltä
Sinulla on väärä asenne toisia ihmisiä kohtaan.
Miehellesi on parempi päästä sinusta eroon ja löytää todellinen päivien piristäjä.
Mikä johtaa siihen, että todennäköisesti sinä olet reilun 20 vuoden kuluttua
"angst viestejä lähettelevä 40v yh äiti"....