Elämme viikonloppusuhteessa, välimatkaa 200km. Minulla juuri murrosikään tulossa oleva lapsi. Miehen mielestä me ilman muuta muuttaisimme hänen luokseen toiseen kaupunkiin, jossa minulla ja lapsellani ei ole mitään verkostoa ystävistä ja sukulaisista. Jättäisin huippuhyvän työpaikkani ja kaikki ystävät, myös mummut. Tämä kaukosuhde aiheuttaa omat paineensa, mutta vielä enemmän ahdistaa ajatus tempaista lapsi pois tutuista kuvioista ja hyvistä ystävistä. Onko kukaan samassa tilanteessa? Suhteemme on erittäin hyvin toimiva ja olemme rakastuneita. Minusta kummankin täytyy tehdä kompromisseja, jottei toinen joudu luopumaan aivan kaikesta. Niin, ja hänen luokseen muuttaessamme muodostaisimme uusperheen jossa useampi lapsi, tämäkin jo tosi iso juttu.
Muutto miehen perässä toiseen kaupunkiin
nhjeut
2609
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ensimmäiseksi heräsi kysymys: Miksi juuri Sinun pitää muuttaa? Miksei MIES muuta sinun luoksesi?
Miksi me naiset luovumme niin helposti omasta elämästämme miehen vaatimuksesta?
Tilanne on tuttu. Olemme olleet samassa tilanteessa jo vuosikausia. Välillä mies kysyy, muuttaisinko hänen luokseen. Minä puolestani heitän ilmaan kysymyksen, miksei hän muuta tänne luokseni.
Näemme toisiamme lähinnä vain viikonloppuisin ja lomilla. Eikä edes joka viikonloppu. Olemme kuitenkin tunteneet toisemme kohta kymmenen vuotta. Välillä on mennyt hyvin ja välillä vähän huonommin, niinkuin elämään muutenkin kuuluu ne huikeat taivaat ja rosoiset maanpinnat myös.
Joskus sen etäisyyden kestää paremmin ja siitä yksinolosta osaa myös nauttia. Odottaa uutta tapaamista posket hehkuen, aivan kuin se olisi ensimmäinen kerta, kuin treffit nuorena. Arvostaa niitä liian nopeasti meneviä viikonlopun yhteisiä hetkiä todella paljon ja toisen läsnäoloa.
Joskus taas iskee sellainen kiukku, kun ei saa olla lähellä, silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Kun kaipaa sitä tavallista arjen jakamista: toisen silmiä vieressä heti herättyä, toisen kylkeen käpertymistä joka ikinen ilta. Sitä, ettei aina tarvitsisi lähteä/saatella toista matkaan, jäädä ikävöimään sitä seuraavaa kertaa. Toisinaan se väsyttää niin paljon, että puhelimessakaan ei jaksa jakaa toiselle tunteitaan, vaikka kuullaankin toisiamme ihan päivittäin.
Lapset ovat kasvaneet murrosiästä aikuisiksi ja nyt olen tyytyväinen, että he saivat elää omalla paikkakunnallaan kavereittensa ja sukulaistensa kanssa ne tärkeät lapsuuden ja nuoruuden vuodet. Nyt he ovat itsenäistyneet ja uskoakseni ovat saaneet hyvän pohjan aikuisuudelle, eivätkä ole katkeria meille ja rakkaudellemme.
Äiteinä haluamme lapsillemme parasta. Ei voi tietää, mikä on kulloisessakin tilanteessa se oikea ratkaisu. Kai sitä pitää luottaa sydämensä ääneen, eikä järjenkäyttökään ole kiellettyä.
Sitä en tiedä, olisimmeko me onnellisempia suhteessamme, jos olisimme muuttaneet yhteen silloin. Ainakaan rakkautemme ei kaatunut siihen, etten silloin muuttanut miehen luokse. Olemme yhä rakastuneita. Vuodet - eikä maantieteellinen 300 kilometrin etäisyys - ole vieneet yhteisiä unelmiamme. Jotenkin elätämme sitä kuvaa yhteisestä onnelisesta vanhuudesta jossain punaisessa mökissä, harmaina köpötellen ja näitä aikoja muistellen.
Enkä tiedä, olemmeko tyhmiä nyt, kun emme kumpikaan "anna periksi", vaan elelemme tahoillamme yhä, vaikka rakastamme toisiamme. Syy voi olla puettu monenlaiseen muotoon: Haluan elää lähellä lapsiani ja nähdä heitä usein. Tai: Työpaikka pitää minut täällä, en saa toisesta kaupungista vastaavaa hommaa. Tai: Rakastan tätä kotiani, enkä halua luopua tästä. Tai: Ystäväni ja harrastukseni ovat minulle niin tärkeä voimavara, etten jätä niitä hevillä. Tai: Haluan säilyttää vapauteni, enkä halua arjen tukahduttavan suhdettamme.
Mutta mikä on se todellinen syy?
Olenkohan silti vain tyytyväinen tähän valitsemaani tapaan elää. Tai sitten en vain osaa/halua heittäytyä. Eikä mieskään. Vaikka on rakas. Näin vastaukset jäävät ilmaan, elettäväksi. Ehkä tulevat päivät ja vuodet antavat vastauksen.
Sinulle Onnea valitsemallesi tielle! Mikä se sitten onkaan...
Meillä sama juttu,välimatkaa ei niinkään paljon,mutta silti nähdään vain viikonloppuisin.Minulla on myös murrosikäinen lapsi ja valvon välillä yölläkin,miettien voisinko tempaista hänet tutuista kuvioista uuteen kaupunkiin.
Pyytäessäni miestä muuttamaan luokseni,hän vaan nauraa ja sanoo,ettei muuta tänne.
Pelkään,että kun seurustelu on liian kaavamaista,niin tunteet häviää.
Kaikki tapahtuu hänen ehdoillaan,onko sitten rakkautta ollenkaan.