Erosin viime keväänä avomiehestäni, jolloin elämäni muuttui radikaalisti. Muutin asumaan yksin ja hankin uusia kavereita jne. Aikaisempi elämä anoppeineen jäi kokonaan taakse. Ero oli tosi raskas, mutta pikku hiljaa olen päässyt elämässä eteenpäin.
Elämässäni oli ennen olemassa jokin "suunta" johon olin menossa. Nyt, vaikka olenkin päässyt erosta yli, tuntuu siltä, että en tiedä mihin minun pitäisi ryhtyä. Ennen oli opiskeluja, seurustelua ja muuta, ja nyt ei ole mitään niistä. Opiskelut on opiskeltu ja olen nyt työelämässä. Työ on ihan kiva ja palkkaan olen itse tyytyväinen.
Eron jälkeen olen tapaillut miehiä, joita en kuitenkaan ole kelpuuttanut. Syynä on ollut yksinkertaisesti se, että en ihastunut/rakastunut heihin. Yhtä miestä tapailin pitkäänkin kun halusin varmistua siitä, että vika ei ole minussa, toisin sanoen pelkäsin olevani sitoutumiskammoinen mutta tulin siihen tulokseen että en ole.
Nyt jotenkin odotan jotain "ratkaisua" elämässäni. Elämäni on pelkkää haahuilua. Toisaalta tämä on vapauttavaa, kun ei ole juurikaan velvollisuuksia mutta toisaalta haluaisin jonkin suunnan elämääni. Olen asunut viimeisen kymmenen vuoden aikana kuudella paikkakunnalla enkä ole varma edes siitä, missä kaupungissa haluan asua.
Mitä tekisitte tilanteessani?
Olen nainen kohta 27v. Lisään tähän vielä että lapsia minulla ei ole enkä niitä myöskään ole koskaan halunnut.
Elämässäni oli ennen olemassa jokin "suunta" johon olin menossa. Nyt, vaikka olenkin päässyt erosta yli, tuntuu siltä, että en tiedä mihin minun pitäisi ryhtyä. Ennen oli opiskeluja, seurustelua ja muuta, ja nyt ei ole mitään niistä. Opiskelut on opiskeltu ja olen nyt työelämässä. Työ on ihan kiva ja palkkaan olen itse tyytyväinen.
Eron jälkeen olen tapaillut miehiä, joita en kuitenkaan ole kelpuuttanut. Syynä on ollut yksinkertaisesti se, että en ihastunut/rakastunut heihin. Yhtä miestä tapailin pitkäänkin kun halusin varmistua siitä, että vika ei ole minussa, toisin sanoen pelkäsin olevani sitoutumiskammoinen mutta tulin siihen tulokseen että en ole.
Nyt jotenkin odotan jotain "ratkaisua" elämässäni. Elämäni on pelkkää haahuilua. Toisaalta tämä on vapauttavaa, kun ei ole juurikaan velvollisuuksia mutta toisaalta haluaisin jonkin suunnan elämääni. Olen asunut viimeisen kymmenen vuoden aikana kuudella paikkakunnalla enkä ole varma edes siitä, missä kaupungissa haluan asua.
Mitä tekisitte tilanteessani?
Olen nainen kohta 27v. Lisään tähän vielä että lapsia minulla ei ole enkä niitä myöskään ole koskaan halunnut.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Tee asioita joista tulet onnelliseksi
Ihanaa, että joku muutkin on hiukan hukassa. Itselläni kanssa vuosi takana sinkkuna ja kokoajan pohdin elämääni, sen sisältöä ja tulevaisuutta. Rtenkin koen jotenkin vaikeaksi tuon tulevaisuuden. Seurustellessa jotenkin kaikki oli selkeämpää esim. kesälomalla mennään sukulaisiin ja mökille. Nyt kuitenkin tulee usein pohdittua, että miltäköhän mun kesä näyttää? oonko yksin?
Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kaipaisin takaisin vanhaan suhteeseen vaan kenties 30v. kriisiin (nyt 27v.). Olen onnellinen, että erosin mutta samaan aikaan hukassa omassa elämässäni. Kai tähänkin ongelmaan ratkaisu on AIKA.
mutta en ole koskaan ollut avoliittossa enkä kihloissa ja epäilen, etten koskaan sellaiseen pääsekään.
Kas, tervetuloa joukkoomme. Siis sellaiseen, joka syleilee elämän turhuutta eikä käytä energiaa turhaan. Kuten pään hakkaamista seinään...uudelleen....ja uudelleen.
Noniin, vakavasti sanottuna:
Elämäsi on pelkkää haahuilua, olet selkeästi pysähtynyt uhraamaan ajatuksen sille että miksi näin. Etkö osaa olla tyytyväinen siihen mitä sinulla on? Ja kyllä, tämä on oleellinen kysymys.
Jos taas sanoisin siitä tunteesta mitä tunnet... tiedän sen kyllä, usko minua. Omalla kohdalla katkesi vakava seurustelusuhde viime keväänä ja sen jälkeen on ollut "eksyksissä". Olisin todella eksyksissä jos en olisi osannut suhtautua siihen edes hieman positiivisesti. Sitä kun tuppaa itse(kin) ottamaan rakkauden NIIN vakavasti ja elämän tärkeimpänä asian, muulla ei niin väliä, niin silloin ne yksinäisyyden hetket tuntuvat todella pahoilta kuopilta.
Lyhyestä virsi kaunis:
Hae "ratkaisu" vahvuuksien kautta. Älä jännitä, äläkä yritä liikaa. Siitä tulee vaan juosten kustuja ihmissuhteita. Aj niin...ota rauhallisesti vaikka levottomuus valtaa jalat. Yritä edes ;)
PS. Olen 27-vuotias, vaikkakin mies. Olipas sattuma.
Itse olen 33v kohta ja en ole seurustellut koko elämässäni kuin 3kk ja se oli 4 vuotta sitten. Selibaatissa olen ollut muutoin ja seksinharrastuskertani ovat laskettavissa yhden käden sormilla sen YHDEN naisen kanssa. Olen korkeastikoulutettu ja työtönkin vielä joten elämässä ei ole mitään. Mutta silti tässä pärjätään ja haahuillaan ja kohta sossun rahoilla eletään. Kun töitä ei kovasta etsimisestä löydy. Ystäviä ei ole missään eikä minkäänlaista sosiaalista verkkoa jne. Elämä vaan menee yksinäisyydessä. Se on normaalia mulle. Joten koita jaksaa ja muista että on ihmisiä joilla on aina asiat huonommin.
ATM_Overlord_Forever
Tee tavoitteita itsellesi!
Mä olen esimerkiksi lähdössä kesällä juoksemaan useammankin puolimaratonin ja nyt kevät pitää treenata niitä varten! Olen hakemassa myös uuteen opiskelupaikkaan, joka tietää reilusti työskentelyä(Kauppakorkea). Niin ja jollekin matkallekin pitäisi päästä, joten säästän koko aika pikkuhiljaa rahoja unelmien matkaani(Pariisi). Olen kiinnostunut myös muodista ja vaatteista, joten tykkään tehdä itselleni vaatteita. En ole koskaan ollut mikään paras matikassa, mutta nyt tahdon olla ja tavoitteenani onkin lukea päivittäin matikkaa siten, että saisin suoritettua vähintään sen lukion pitkän matematiikan oppimäärän ihan omaksi iloksi. Niin ja tähän päälle minulla on vielä salijäsenyys missä on mahdollisuus harrastaa spinningiä,bodypumpia,bodycombatia jne.jne. Olen harkinnut myös menemistä johonkin bodyfitness-kisoihin, kun enempi innostun kuntosalin puolella touhuamaan.
En vain voi mitenkään ymmärtää ajatusmaailmaa siitä, että elämä olisi jotenkin haahuilua ilman miestä! En vain ymmärrä sitä mitenkään. Mulla itselläni ehkä menee taas päinvastoin. Jos mulla sattuu olemaan joku mies, niin tuntuu, että minua yritettäisiin väkisin sulloa johonkin muottiin ja alan menettää otetta itsestäni. Mielestäni sinkkuus on juuri sitä aikaa milloin on kaikista parhainta toteuttaa itseänsä. Jos esimerkiksi tapaisin miehen, niin en usko, että päätyisimme minun unelmien matkakohteeseeni eli Pariisiin vaan ihan varmasti syntyisi joku kompromissi siitä mitä mies haluaisi eli matkakohde olisikin yllättäen vaikkapa Thaimaa.
Itse asiassa mä en ole koskaan elämässäni seurustellut(olen 23v.), koska olen aina ollut hieman varautunut miehiä kohtaan, mutta elämä olisi muka haahuilua? Mikset lähde opiskelemaan enemmän? Hae parempaa työpaikkaa? Vaihda alaa, jos elämä alkaa tuntua niin puurolta? Irtisanoudu työstäsi ja lähde reissamaan Intiaan reppu selässä?
Mun vinkki on kuitenkin ensisijaisesti se, että aseta niitä tavotteita itsellesi. Jos et aseta tavotteita, niin sun elämäs tulee junnaamaan tota samaa rataa seuraavatkin vuodet. Ja se on just sitä haahuilua. Ihan kuin laiva ilman kapteenia. Ota suunta. Etsi reitti.
Mä itse unelmoin uudesta autosta ja leikkasin lehdestä hienon auton kuvan mun työpöydän edustalle. Nyt se on muistuttamassa mua joka hetki siitä mitä mä tahdon ja mikä on mun suunta. Joku päivä tuo kyseinen hieno auto on mun, kun jatkan tätä kovaa työskentelyä!
Meni varmaan osittain off topic, mutta ei se mitään: D
Et ole seurustellut. Oletko siis neitsyt? Kaipaatko koskaan miestä kovemmin?
Kamalan pinnallista. Huomaa kyllä, että olen vielä nuori nainen. Ja miksi olet varautunut miehiä kohtaan? Vaikka seurustelisit, ei sinun tarvitse mukautua kenenkään muottiin. Taidat pitää itsesi kiireisenä, koska pelkäät syvällisiä tuntemuksiasi. Mitä elämäsi on muuta kuin pinnallisten asioiden saavuttamista? Oletko todella onnellinen?
Kiitos vinkeistä. Asia on kuitenkin kohdallani niin, että en jaksa liikaa "suorittamista" elämässäni. Opiskeluaikoina olin tosi stressaantunut ja kalenteri oli täynnä kaikkea mahdollista. Kaikki ihmiset eivät ole näitä "monta rautaa tulessa" -ihmisiä.
Opiskelu ei enää kiiinnosta juuri edellisen takia, eikä myöskään sen takia että en jaksa enää kituutella millään opintotuella kun olen työelämään päässyt.
En kyllä ymmärrä sitä, miten mies voisi olla itsensä toteuttamisen esteenä. Itse kun seurustelin niin molemmat saivat tehdä juuri mitä halusivat (kunhan asioista sovittiin) eikä mies yrittänyt saada minua mihinkään muottiin.
Olen ylipäätään ollut paljon onnellisempi silloin kun olen seurustellut kuin ollut sinkkuna.
Työ ei ole se ongelma eli en halua vaihtaa työpaikkaa enkä alaa. Nyt kun rupean ajattelemaan asiaa tarkemmin niin ongelma on siinä, että nyt kun on rahaa ja aikaa enemmän kuin ennen niin en tavallaan saa kaikkea elämästä irti.
On mulla tavoitteita elämässä. Tällä hetkellä on esim. että 5 kg pois ja parempi kunto. Ja sitten on näitä "itsensäkehittämistavoitteita" esim. että huomioin enemmän muita jne. Ja yksi suuri tavoite on omistusasunto.
"Et ole seurustellut. Oletko siis neitsyt? Kaipaatko koskaan miestä kovemmin?"
- Toi oli ilmeisesti mulle meinattu kysymys? Kyllä mä miestä kaipaan aika useinkin rinnalleni, mutta musta ei vain ole siihen, että hakisin jotain yhden illan kivaa ja sitten mies katoaisikin jo seuraavana aamuna. Tahdon, että se mies on mun vierellä seuraavanakin aamuna ja sitä seuraavana. Ja haluan tuntea perhosia vatsassa joka kerta kun katson tätä miestä silmiin:)
Mä olen neitsyt, mutta ei se ole mulle mikään ongelma.
"Ja miksi olet varautunut miehiä kohtaan? Vaikka seurustelisit, ei sinun tarvitse mukautua kenenkään muottiin. Taidat pitää itsesi kiireisenä, koska pelkäät syvällisiä tuntemuksiasi. Mitä elämäsi on muuta kuin pinnallisten asioiden saavuttamista? Oletko todella onnellinen?"
- En mä tiedä miksi olen miesten suhteen varautunut. Olen oikeastaan aika varautunut aina uusien ihmisten kanssa. Ja voi olla sekin, koska musta usein tuntuu, että miehet näkee mussa ainoastaan ulkokuoren eli olen pelkästään pantava.
Mä olen pari kertaa elämässäni ihastunut aika palavasti ja tapaillutkin näitä miehiä ja jotenkin mä itse menin pelkästään tunteideni perässä ja tuntui kuin olisin vieraantunut omasta itsestäni, kun mietin vain sitä toista. Olihan se ihana tunne, mutta mun mielestä ihastuminen on yks pelottavimmista asioita.
Kyllä mä mielelläni tapailisin jotain mukavaa miestä, sellaista, joka tahtoisi muutakin kuin pelkästään harrastaa seksiä kanssani. Kaipa sitä tahtoo pitää itsensä kiireisenä, jotta ei kerkeäisi ajattelemaan kuinka yksinäinen sitä loppujen lopuksi on. Kyllä mä pidän itseäni ihan onnellisena näin sinkkuna, sillä en voi tietää millaista olisi seurustella miehen kanssa. Olisinko siis onnellisempi suhteessa? En tiedä.
Anteeksi, nyt menee off topic:)
Pahoitteluni.
Edelliselle vastaisin, että enemmistö miehistä kuitenkin haluaa naisesta jotain muuta kuin vain panoa. Seksi kuuluu parisuhteeseen olennaisena osana, mutta se on niin paljon muutakin.
Jos et kokeile, et voi voittaakaan. Rohkeasti siis miehiä tapaamaan. Saat paljon uusia kokemuksia ja mukavia tuttavuuksia. Kukaan ei pakota sinua antamaan heti ensimmäisenä iltana, jos pelkäät jääväsi pelkäksi panoksi.
Itse seurustellut pian 7 vuotta ja koen kyllä voivani toteuttaa itseäni täysin, jopa enemmän kuin jos olisin sinkku. Elämän ilot ja surut on mukava jakaa jonkun kanssa. (tietenkin myös ystävät ovat olemassa, mutta elämänkumppani tuo mielestäni jo itsessään elämään tietynlaista tarkoitusta)
Tietenkin kokeilen, mutta en vain ole tavannut vielä sitä ihmistä, jonka kanssa tahtoisin viettää enemmän aikaani siten, että hänkin tahtoisi olla minunkin kanssani: )
Ehkä sitten joskus...
Ei rahaa käydä kuntosalilla, ei rahaa ostaa urheiluvarusteita, ei rahaa aloittaa harrastuksia, ei rahaa mihinkään. Aloita siinä sitten jotakin. No tulee luettua kaikenlaisia kirjoja. Mutta kun ei rahaa niin aika paljon rajoittaa. Ei voi säästää kun kaikki rahat menee laskuihin ja sit vähän jää ruokaankin. Että sellaista.
ATM_Overlord_Forever
No kyllähän se rahanpuute rajoittaa, mutta -anteeksi vain- kyllä tuo kuulostaa jo vähän selittelyltäkin.
Jostakin kehittäis lenkkarit ja verkkarit, niin pääsee lenkkeilemään, se on sen jälkeen ilmaista. Okei kengät olis hyvä olla heti alkuun kunnolliset ettei joudu kärsimään penikkataudista. Voi aloittaa kävellen ja sitten pikkuhiljaa siirtyä enemmän juoksuun.
Jos kuntosalitreeniä ajatellaan voiman ja lihasmassan hankinnan mielessä, niin parhaat liikkeet on kokonaisvaltaisia ja sellaisia joissa vastus tulee joko kehon omasta painosta tai ns vapaista painoista eli tanko tai käsipainot. Laitteet on hifistelyä, melkein voisi sanoa turhuutta. Pystyt kyllä treenaamaan lihaskuntoa jo aika paljon jos etsit jostakin (vaikka lenkkipolun varrelta) leuanvetoon sopivan tangon, teet himassa lattialla etunojapunnerruksia ja vatsalihasliikkeitä, ja hankit kunnon käsipainot joilla voit sitten tehdä muut liikkeet (netistä löytyy ohjeet)
Monia muitakin harrastuksia on hyvin halpaa harrastaa. Useimmat luontoon liittyvät harrastukset ovat aika edullisia yhden alkuinvestoinnin jälkeen (kamera,kiikari,lintukirja,kalastusvehkeet,sienikirja jne...)
Nää nyt oli vaan esimerkkejä. Jos tahtoa oikeasti löytyy niin kyllä sen harrastuksen alkuun tarvittavan muutaman kympin tai satasen alkuinvestoinnin varmaan jostakin pystyy kehittää, vaikka talous olisikin tiukalla. Tietty kannattaa ensin miettiä mistä olis oikeasti kiinnostunut.
Olet voittaja. Näille suomi24 palstan luusereille on turha yrittää anella neuvoja. Koko paskasuoli sewktori 24 on häviäjien palsta. Onneksi olkoon upeasta ja autenttisesta voittavasta elämänstrategiasta!
sinuna. Haahuilu on tuttua itsellenikin. Se on mielialanhäiriö. Pelkkä lääke ei auta, eikä myöskään terapia yksinään. Syön tasaavia ja se auttaa hiljentämään ajatuksia ja ennenkaikkea vähentää turhaa poukkoilua. Tasaaja/tasaajat lisää aivoissa GABAa tai vähentää glutamaattia. Nykypäivänä toimistotyö ja lisäaineinen ruoka (natriumglutamaatti) lisäävät glutamaatin pitoisuuttaa liikaa ja aivot on kokoajan liiassa kuormitustilassa ja stressi lisää tätä aivojen aktivaatiota myös. Normaalissa tilanteissa esim. urheilussa ja ruumiillisessa työssä tapahtuu glutamaatin konversio gabaksi ja aivot rauhoittuu automaattisesti. Eli aikaisemmin elämäsi oli lievää hypomaniaa ja nyt on vuorossa lievä masennus, koska sitä kaikkea kivaa ja jännää ei tapahdu. Haahuilu on masennukseen liittyvä tarkkaavaisuushäiriö, keskittymiskyvyn puute.
Tämän lisäksi valitsisin joko terapian tai self-help kirjallisuutta. Tai molemmat, mutta terapiasta ei välttämättä ole mitään hyötyä jos aivokemiallista ongelmaa ei hoideta. Sitä voi hoitaa myös lisäämällä liikuntaa ja ruokavaliolla.
Vaikea kuvitella että oma haahuiluni olisi mielialanhäiriö. En ehkä osannut selittää mitä tarkoitin omalla haahuilullani, mutta se ei liity mitenkään tarkkaavaisuusongelmiin tms.
En osaa kyllä itse uskoa tuohon glutamaattijuttuun, mutta vaikka asia näin olisikin niin en tee toimistotyötä vaan melkolailla ruumiillista hoitajan työtä ;D ja harrastan kuitenkin sopivasti liikuntaa.
Mitä nyt masennukseen tulee, niin välillä olen kyllä ollut ehkä vähän alakuloinen, mutta se on johtunut tuosta eron aiheuttamasta surusta.
Kiitos kuitenkin näkökulmistasi.
sama. mulla tuntui menevän tuoksi haahuiluksi. Töihin kauppaan kotiin, keksi tekemistä illaksi. Aamusta sama. Jonkun vuoden sitä kestää, mutta sitten se totuus rävähtää silmille, että tätä tää on tästä hamaan hautaan, enkä mä usko enää ihmeisiin, että tää tästä nyt jotenkin muuttuis.
Äh. Sun pitää nyt vaan alkaa tehdä sisältöä elämääsi. Hanki eläin, ala opiskella. Vaihda kaveripiiri, jos entinen on eri aaltopituudella, hanki omat harrastukses.
Ei tää kokonaan tuota haahuilun oloa ole lopettanut, mutta ainakaan ei ole liikaa aikaa miettiä asioita. Tee jotain viiden vuoden suunnitelmia. Ja panosta niihin. Kai se elämä tässä menee sivussa. Voi olla, että viiden vuoden päästä oot samassa jamassa, mutta ompahan mennyt se viisi vuotta.
Mitään mielekkyyttä munkaan elämässä nyt ei sen kummemmin ole. Ja kaikki tavoitteet tuntuu joko mahdottomilta toteuttaa käytännön esteiden vuoksi tai jotenkin yhtä järjettömiltä. välillä tuntuu, että kun mun elämäkin on aivan sama, että jos musta olis jotain hyötyä jollekin, jonka elämä olis vähän mielekkäämpää. Että lähtis avustustyöntekijäksi vaikka Haitiin. Tai uhrais elämänsä jonkun toisen vuoksi.
Ei tässä kannata ajatella, että mitä mieltä tässä on. oikeasti tässä ei ole mitään mieltä, mutta ehkä ratkaisevampaa on vaan se, että tekee jotakin, jotta unohtaa sen asian.
Mä oon niin samoilla linjoilla sun kanssa. Toisaalta oon miettinyt, että kenen elämä on mielenkiintoista ja onko tää tunne ainoastaa kateutta ja vilkasta mielikuvitusta?
Kenties elämäni sisältöä voisi lisätä uudella harrastuksella tai uusilla ihmissuhteilla, mutta olisinko silloin onnellisempi. Uskon vahvasti että tämä haahuilu vaihe on yksi aikuistumisriittikausi eli tää vaan kuuluu elää... Eli jatkan arkeani töihin-kauppaan-kotiin-nukkumaan-töihin-kauppaan....
Tuo voikin olla hyvä idea, että teen jotain viiden vuoden suunnitemia jne. Haluaisin kuitenkin ratkaista tämän ongelman enkä vain unohtaa koko asiaa. Lisää sisältöä elämään minun pitäisi tosiaankin saada.
Sinulla tuntuu olevan jotenkin merkityksetön olo kun et koe että sinusta olisi kenellekkään hyötyä. Ei kuitenkaan vaivuta liialliseen epätoivoon. Eiköhän meistä ole apua ja iloa monellekkin :)
Kurjalta tuntuu lukea, että niin moni kokee haahuilevansa. Minulla sama tilanne ja pian tulee 29-vuotta täyteen. Suhde kariutui syksyllä. Tuntuu ettei enää jaksaisi aloittaa alusta. Halusin, että tässä iässä olisi jo löytänyt sen suhteen joka on ja pysyy. Mutta minkä sille voi kun nykyään petetään ja valehdellaan ainakin näiden palstojen ja oman kokemukseni perusteella mennen tullen.
Tuntuu että elämää vain suorittaa ja haahuilemalla sitä läpi päivästä toiseen. Joskun tuntuu että jospa voisi vain nukkua...
Näin ei voi jatkua. Koitan keskittyä onnellisuuteen vastaisuudessa. Urheilen ja syön terveellisesti. Luen positiivisia asioita ja uskottelen olevani onnellinen. Ehkä se siitä.
Toivon teille kaikille haahuilijoille iloa ja onnea elämäänne. Paistaa se aurinko joskus sinne risukasaankin :) Älkää ikinä antako periksi!!
Hei, ap! Onneksi olet nuori ja sinulla on paljon mahdollisuuksia parisuhteeseen!
Oma avoliittoni päättyi yli seitsemään vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole tullut vastaan mitään sykähdyttävää. Olin avoliittoni päättyessä 30-vuotias, nyt 37. Nyt kun katson noita seitsemää vuotta taaksepäin, en tiedä mikä on mennyt pieleen. Olen tavannut miehiä, muttei mistään ole tullut mitään seurustelua. Pisin epämääräinen tapailu tällä välillä on kestänyt 1,5 vuotta. Ehkä pariin mieheen olen ollut todella ihastunut, mutta valitettavasti he eivät minuun.
Lähes kaikki minusta kiinnostuneet miehet ovat olleet 5-7 vuotta nuorempia. Jos samanikäinen tai vanhempi on ollut kiinnostunut, hän on ollut varattu, joista itse en ole kiinnostunut. Mitään vakavampaa en siis ole saanut aikaiseksi :(
Suosittelisin sinulle, että pidät silmät avoinna miesten suhteen. Älä "jättäydy" liian kauaksi aikaa sinkuksi ellet erityisesti nauti sinkkuelämästä. Tsemppiä sinulle!
"Älä "jättäydy" liian kauaksi aikaa sinkuksi ellet erityisesti nauti sinkkuelämästä."
Mitä tapahtuu, jos "jättäytyy" liian pitkäksi aikaa sinkuksi? Meneekö "parasta ennen-päiväys" ohi? Tuleeko joskus sellainen päivä, kun on "jo liian myöhäistä" alkaa parisuhteeseen? Pitääkö hankkia joku kainaloon vain siksi, että olisi se "joku", eikä vain vahingossa "jämähtäisi" sinkuksi, viis siitä, vaikkei sopivaa sattuisi tulemaan vastaan?
Taitaa se "parasta ennen -päiväys" todellakin mennä ohi, kun ikää alkaa on päälle 35 vuotta... Ikävä kyllä. Ainakin jos omiin kokemuksiini on uskomista. Millaiset sinun kokemuksesi ovat? Vai oletko huomattavasti nuorempi?
En ole hakeutunut parisuhteeseen vain parisuhteen vuoksi. En myöskään ole hankkinut kainalooni "jotakuta". Ehkä sen vuoksi olenkin sinkkuna. Olen siis naiivisti kuvitellut, että se joku tulee vielä vastaan. Ei ole tullut.
Aloittajan suhteen ajattelen, ettei hänellä ole syytä huoleen, hänen ikäisistään löytyy vielä paljon sinkkujakin. Omalla kohdallani vaihtoehdot ovat aika vähissä.
Olen itse pian 28-v. nainen ja en ole koskaan seurustellut ns. vakavasti saati sitten asunut kenenkään miehen kanssa. Ei myöskään yhden illan suhteita takana, ainoastaan muutama enemmän tai vähemmän pitempi "säätö" takana.
Voihan se parasta ennen-päiväys olla olemassakin, mutta en silti ajattele, että joskus 35-v:n tuolla puolen olisin jo liian vanha aloittamaan suhdetta. Siinä vaiheessa alkaa aika paljon porukkaa olla jo toisella tai useammallakin kierroksella etsimässä jotain, kun eihän nuo suhteet näytä olevan kovin kestäviä. Tietty jokaisella on jo sitä elettyä elämää, pettymyksiä parisuhteeseen tms. ja muita luurankoja kaapissa siinä 35-40 -v:stä eteenpäin, usein lapsiakin (itse olen vapaaehtoislapseton), mutta minkäs teet. Yritän ajatella asian niin, että jos joku tulee vastaan, niin otetaan sitten se koko paketti luurankoineen päivineen, eikä yritetä muuttaa toista, tai sitten ei oteta ollenkaan. Samaa tietty toivoisin vastapuoleltakin.
Olen tullut siihen tulokseen, etten toistaiseksi halua vaihtaa sinkkuelämää parisuhteeseen, sillä vaikken itse olekaan sellaista oikeaa suhdetta koskaan kokenut, olen kyllä nähnyt, että parisuhteeseen liittyy omat kommervenkkinsä ja hankaluutensa, aivan kuten sinkkuelämään omansa. En osaa oikein sanoa, että haaveilenko suhteesta, toisaalta joo ja toisaalta en. Seksiä en juuri kaipaa, harvemmin oikeastaan mitään kuherteluakaan. On sinänsä ihan totta, että jos on kovin pitkään sinkkuna ja asuu yksin, on vaikea kuvitella asuvansa jonkun miehen kanssa samassa asunnossa kun jo pelkkä ajatuskin ahdistaa ja näen mielessäni vain paskaisia sukkia lattialla ja ukon röhnöttämässä sohvalla katsomassa jalkapalloa tai netissä etsimässä uutta muijaa, heh. On mahdollista, että olen joku päivä suhteessa, mutten aio ryhtyä siihen vain sen suhteen takia. Jos ei nappaa, niin ei nappaa. Väkisin en rupea mihinkään vain siksi, että "myöhemmin saattaa kaduttaa/olla vaikeampaa saada miestä" tms. Jos sitten totean, että juna meni jo, niin olinpahan ainakin true to myself, enkä ruvennut suhteeseen vain sen suhteen takia.
Kiitos rohkaisevista sanoista. Olen toki vielä nuori.
Kuitenkin seuraavat lauseet huolestuttavat minua. "Olen siis naiivisti kuvitellut, että se joku tulee vielä vastaan. Ei ole tullut." Epäilen että minulle käy hyvinkin samalla tavoin kuin sinulle. Olen tähän mennessä rakastanut kahta miestä ja toinen (se josta viimeksi erosin) oli lähes kaikkea mitä olen halunnut. On todella hankalaa löytää kaikin puolin sopiva mies.
Toivotaan kumminkin parasta meille molemmille!
Oletko miettinyt vapaaehtoistyötä? Jos oma elämä tuntuu tyhjältä niin siihen voi saada sisältöä muiden auttamisesta. Tämä on ainakin mun varasuunnitelmani sitten kun opiskelut loppuu (olen nyt osapäivätöissä ja opiskelen samalla, joten kiirettä pitää. Muuten olen aika no-life-tyyppi ja myös 27v. Kiva, että meitä on muitakin ;-).
Ja nuo projektit, esim. kunnonkohotus, joka vaatisi esim 3-4 käyntiä salilla/jumpassa/lenkillä per viikko ovat hyviä, jos haluaa järjestää tekemistä.
Kiitos kommentistasi, hieman samoja ajatuksia on itsellänikin ollut. Omalla kohdallani tuo avoliittoon päätynyt suhteeni alkoi vasta 27-vuotiaana. Sitä suhdetta ennen ja sen jälkeen onkin ollut voittopuolisesti tätä sinkkuelämää...
Toisaalta olen hyvin tyytyväinen tähän elämääni. Joskus on tullut harrastettua niitä yhden yön juttujakin ja joistakin on tullut sellaisia pidempiä säätöjäkin. Kuitenkin ajattelen eläneeni tunteella, enkä "ajautuneeni" kaverilliseen parisuhteeseen.
Joskus vain mietin sitä, että minkä vuoksi moni muu ikäiseni on parisuhteessa, mutta minä en. Välillä toisin pääsen kuulemaan kavereideni vuodatuksia parisuhteestaan, enkä silloin todellakaan haluaisi vaihtaa osia.
Sen tähden neuvoin, ettei kannata "jättäytyä" sinkkuelämään, sillä ainakin itse alan tottua sinkkuuteen liiankin hyvin. Enpä kuitenkaan suosittele tekemään kompromissejakaan ;)
Soltaire, mukavaa viikonloppua sinulle!
Pohdit, että: "Epäilen että minulle käy hyvinkin samalla tavoin kuin sinulle."
Aloin miettiä tätä sinkkuelämääni... Elämäni on huomattavasti aktiivisempaa ja sosiaalisempaa nyt kuin silloin avoliitossa ollessani. Ystäväpiirini on nyt paljon laajempi. Harrastan aktiivisesti liikuntaa, käyn paljon bändien keikoilla ja innostun muutenkin kaikesta uudesta. Nämä ovat niitä mukavia puolia. Avomieheni ei ollut noista asioista juurikaan kiinnostunut, joten hänen kanssaan elämä oli enemmän kotona olemista...
Sen sijaan sitten. Kyllä sitä seksiä ja läheisyyttäkin kaipaa. Olisi mukavaa, mikäli jostain kohtaamisesta tulisi jotain muutakin kuin vain epämääräistä tapailua. En kuitenkaan koskaan ole halunnut lapsia tai avioliittoa. Ennemminkin haluaisin kohdata sellaisen miehen, jonka voisin jatkaa tätä nykyistä aktiivisempaa elämääni.
Toivotaan parasta meille molemmille :)
Niinh, tottahan tuo on.
Itselle tuli muuten mieleen näitä viestejä lukiessa, että selvä juttu: Ei naisella ole "parasta ennen-päiväystä". Mietitäänpä hetki sitä aikaa...
Ne miehet, jotka ovat omaa ikäryhmääsi, ovat tänään tietynlaisia, voivat kiinnostaa sinua tietyin tavoin. Kun taas vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, ne samat miehet voivat olla epämiellyttäviä, vaikka mikään ei olisi persoonassa muuttunut.
Lyhyestä virsi kaunis: Parasta ennen-päiväys tarkoittaa kokonaisuutta, missä ratkaisee itsestä riippumattomien tapahtuminen kulku.
Mä päätin noin kolme vuotta sitten, että olen liian vanha "säätöihin". Kun sen jälkeen seurustelin ja kun se korttitalo kaatui, huomasin että varsinaista "vientiä" ei ole ollut. Hyvin sovin kaveriksi (ilmeisesti), mutta se siitä.
Miten tämä liittyy mihinkään? Siten, että tuo "säätäminen" taitaa olla jopa pakollista että saisi läheisyyttä. Täysin vakavan parisuhteen mahdollisuus laskee vuosi vuodelta, ellet ole jatkuvasti haluttava.