Otsikossahan tuo ongelma tulikin. Koen vaikeaksi kohdata vanhoja ystäviäni. Koin aikanaan jotenkin alemmuutta ystäviäni kohtaan, ja olin varmaan muutenkin elämässä vähän eksyksissä. Ainakin liian kiltti, mistä seurasi, että jouduin tahallisesti ja toisten tahtomatta itse sitten kokemaan sen seurauksia. Vaikka yleensäottaen viihdyin, mutta kuitenkin näin jälkikäteenkin koin jotain sellaista, etten ollut koskaan tasa-arvoinen. En osaa sanoa, oliko se enemmän oma kokemus ja itsestä kiinni kuin muista.
Jokatapauksessa nykyään on hirveän vaikea kohdata näitä samoja ihan muuten miellyttäviä ihmisiä. Tuntuu, etten millään pääse siitä "roolistani" heidän seurassaan mikä joskus oli tai taannun samantien siihen epävarmuuden tai alemmuuden lokeroon. En halua muistaa sitä, mikä itse olin. Elämässä olen muuttunut ja käytännössä koko elämäni on nyt eri tavalla. Olo on hyvin kiusallinen. Tuntuu, ettei minulla ole nykyään mitään annettavaa, ei ole mitään yhteistä. Ei meillä ehkä alunperinkään ollut mitään todellista ystävyyttä, vai kuvittelenko vain. En tiedä, miten he minut kokevat. Minä muistan aina sen, mitä itse olen ollut, ja kun työllä ja vaivalla olen saanut elämääni ja itseäni muutettua, jotenkin se muistuttaa kaikesta siitä, mitä en halua olla tai en halua muistaa. Ystävissä ei varmasti ole vikaa, vaan minun omissa ajatuksissani.
Onko jollain muulla vastaavaa kokemusta ja mitä olette asialle tehneet? Kun järjellä ajateltuna tajuaa, ettei periaatteessa ole ongelmaa, mutta silti se vaikeus on kohdata.
Jokatapauksessa nykyään on hirveän vaikea kohdata näitä samoja ihan muuten miellyttäviä ihmisiä. Tuntuu, etten millään pääse siitä "roolistani" heidän seurassaan mikä joskus oli tai taannun samantien siihen epävarmuuden tai alemmuuden lokeroon. En halua muistaa sitä, mikä itse olin. Elämässä olen muuttunut ja käytännössä koko elämäni on nyt eri tavalla. Olo on hyvin kiusallinen. Tuntuu, ettei minulla ole nykyään mitään annettavaa, ei ole mitään yhteistä. Ei meillä ehkä alunperinkään ollut mitään todellista ystävyyttä, vai kuvittelenko vain. En tiedä, miten he minut kokevat. Minä muistan aina sen, mitä itse olen ollut, ja kun työllä ja vaivalla olen saanut elämääni ja itseäni muutettua, jotenkin se muistuttaa kaikesta siitä, mitä en halua olla tai en halua muistaa. Ystävissä ei varmasti ole vikaa, vaan minun omissa ajatuksissani.
Onko jollain muulla vastaavaa kokemusta ja mitä olette asialle tehneet? Kun järjellä ajateltuna tajuaa, ettei periaatteessa ole ongelmaa, mutta silti se vaikeus on kohdata.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi heidät pitäisi kohdata ? Ovatko vanhat ystäväsi vaatimassa tapaamista tai asutteko samalla paikkakunnalla, jolloin "törmäämistä" on vaikea välttää ? Jos vanhat ystäväsi ehdottavat tapaamista niin kyllä he silloin varmastikin pitävät sinua ystävänään ja haluavat sinua nähdä, koska ovat kiinnostuneita elämästäsi.
Minun olisi myös erittäin vaikea kohdata vanhoja ystäviäni, mutta sellaista vaaraa ei enää ole. Minun "vanhat" ystäväni erkanivat minusta perustaessaan perheen. He eivät enää pitäneet minuun minkäänlaista yhteyttä, vaikka minä yritin pitää heistä kiinni uskoen olevamme oikeita ystäviä. Sain niskaani kaikenlaisisa syytöksiä heidän miestensä iskemisestä, koska olin vielä sinkku. En olisi unissanikaan iskenyt miehiä ystäviltäni, mutta ei minun sanomisista välitetty. Olen ollut liian kiltti ja ystäväni eivät ole minua sen vuoksi arvostaneet.
Tiedän että ystävyyteen ei ole enää paluuta. Olen silti erittäin surullinen ystävieni menettämisestä. Sinunkin ystäväsi voivat surra kovasti, jos heihin katkaiset välit. Kannattaa harkita haluatko hukata mukavia ihmisiä elämästäsi. Ystäväsi eivät varmaankaan tiedä sinun alemmuudentunteistasi ja todennäköisesti ne ovat täysin turhia. Toinen ihminen ei voi toisen ajatuksia ja tuntemuksia tietää, jos niistä ei keskustella. Ihmiset yleensä muuttuvat ajan myötä. Jos vaan olisit sellainen kuin olet nyt ja annat ystäviesikin nähdä miten olet muuttunut ihmisenä. Ei aikuisena tarvitse enää olla samanlainen kuin nuoruudessa.
Aina on kaikensortin kutsuja sinne sun tänne ja on vähän vaikea suhtautua siksi, että jotenkin jos nyt eläisi sitä elämänvaihetta uudestaan tällä viisaudella ja elämänkokemuksella, mikä aiemmin oli, ei olisi mitenkään varmaa, että mulla olis mitään halua olla tekemisissä. Tai jos mä nyt kyseenalaistaisin sen kaiken niissä jutuissa, mikä aiheuttaa ja myös aikanaan aiheutti sen kiusallisen tai kiusatun olon, olisi tosi hankalaa. Silloin mulla ei ollut ehkä tajua tai perspektiiviä tai tarpeeks riittävästi parempia kokemuksia, että mä olisin osannut heittää hanskat naulaan tai puhua suuni puhtaaksi. Tai ne ärsyttävät muistot kaikista niistä kerroista, jolloin mä jotenkin epämääräisesti koin tökeröitä lyttäyksiä, ohareita tai jotain epämääräistä alemmuudentunnetta, mutta en oikein koskaan tajunnut pinnan alle ja ei niistä juttelemallakaan oikein saanut mitään selvyyttä koskaan. Ja liian kilttinä en sitten osannut tehdä asioille enempää tai osannut lähteäkään pois. Jälkeenpäin katseltuna moni asia olis saanut jäädä tapahtumatta. Mulle ei ole sattunut tuollaisia vikittelysyytöksiä, mutta jotain vastaavia inhottavia kuitenkin aivan tarpeeksi ja epäsuoria kokemuksia, mistä ei saanut oikein koskaan mitään otetta.
En tiedä. Saattaa olla, että nämä on vain minun kokemuksia ja todennäköisesti eniten onkin. Ja saattaa olla, että jollakin voi harmittaa myös. Mutta on myös niin, että ei minulla enää ole halua. Ja ne tilanteet saa mut vaan kokemaan tympeää tunnemöykkyä, asioita mitä katselin liian pitkään ja sen, mitä mä itse olin ja mikä en enää haluaisi olla. Ja mun on jotenkin hirveän vaikea jakaa tai saada itseni haluamaan jakamaankaan itsestäni jälkeenpäinkään kavereille mitään, vaikka ne olis uteliaita varmaan ja jotenkin tiedän, että muutama kokee mun käyttäytymisen loukkaavana, mutten silti pysty siihen. Ei jotenkin tunne olevansa sillä aaltopituudella ja kokee, että esittää vaan jotakin asioita, mitkä ei aidosti ole totta näiden kavereiden kanssa. Ja yksinkertaisesti se, et mun on vaikea arvostaa jotain ihmisiä ihan konkreettisten asioiden vuoksi mutta muutenkin. Ja tän tekee hankalaksi se, että tiedän, että on paljon sellasia sanattomia kokemuksia ja vaan sellasta "oloa" ja jotain hampaakolon tunteita, että ei, etten halua.. Eikä mulle ole tullut sellasta oloa, et miks mun pitäis niille näyttää mikä mä nyt olen. En keksi oikein syytä, eikä se ole mun puolelta mitenkään luontevaa.
Jos sulle on luontevaa olla olematta missään tekemisissä "vanhojen ystävien" kanssa niin anna olla ! Älä mene kutsuihin mukaan, kun et halua. On ihan turha kärsiä epämukavaa oloa, jos sen voi välttää.
Ole sellainen kuin olet, äläkä esitä mitään "juttuja". Kun olet oma itsesi niin silloin "ystäväsikin" voivat nähdä etteivät ole oikein samalla aaltopituudella kanssasi ja se voi jo lopettaa yhteydenotot heidän puoleltaan. Ihmiset voivat käyttäytyä tökerösti ja sanoa töksäyttää itse sitä tajuamatta. Eivät he välttämättä ole tarkoituksellisesti sinua kiusanneet ja huonosti kohdelleet. Paljon on kiinni omasta asenteesta, ottaako kaiken loukkauksena itseään kohtaan, vaikka toisen ei ollutkaan tarkoitus olla ilkeä.
Vanhat asiat pitäisi aina unohtaa ja elää tätä päivää. Sitä en ynmärrä miksi vanhojen ystävien kanssa pitäisi elää sitä (mennyttä nuoruutta) elämänvaihetta uudelleen. Itse toivoisin, että kun nuoruudessa oltiin hyviäkin ystäviä niin voisi aikuisinakin yhdessä elää elämää, ei uudelleen nuoruutta vaan aikuisuutta. On mielestäni surullista että yhteisten nuoruusvuosien jälkeen ei voi/saa enää tuntea ystäviä sellaisina kuin he nyt olisivat aikuisina ihmisinä. Jotain on ikään kuin jäänyt pahasti kesken.