Tästä taitaa tulla pitkä teksti, joka ei sisällä juuri muuta kuin valitusta. Kenenkään ei siis tarvitse kommentoida tai vittuilla asiasta. Löysinpähän paikan jossa saan purkaa itseäni! Viestini ei myöskään sisällä kysymystä ongelmiini liittyen - kunhan itsekseni ihmettelen omaa tyhmyyttäni.
Takana on kymmenisen vuotta yhteistä eloa. Lapsia on siunaantunut noin sata (ainakin;)). Arkeni on hyvin tasaista, kuten varmaan jokaisen muunkin äidin. Perheessämme vallitsee kristilliset (nykyään) ja konservatiiviset arvot. Minä siis naisena huolehdin siivouksesta, pyykeistä, ruoasta ja kaikesta muustakin kodin hoidosta. Se on minulle ihan ok. Teen sen kaiken ihan mielelläni. Mieheni paskaisuus ei kuitenkaan ole ok. Niin sottaista aikuista ihmistä en ole nähnyt koskaan! En edes jaksa valittaa tästä aiheesta, niin turhautunut olen. Kyse ei ole nyt lattialla lojuvista sukista, vaan jostain sellaisesta, että jos kertoisin esimerkkejä, niin luultavasti monikaan ei niitä todeksi uskoisi. Minulle mieheni käytös viestii siitä, ettei hän kunnioita minua. Hän ei siis ihan oikeasti ymmärrä, että monen pienen lapsen äitinä minulla riittää töitä ihan jo lapsissakin tarpeeksi. Itseasiassa hän ei edes ymmärrä että olen väsynyt. No, se siitä. Joka tapauksessa olen siis täysin työllistetty kellon ympäri. Yrittäjänä teen töitä aina kun mahdollista, eli silloin kun lapset nukkuvat. Toisinaan itken ihan vain väsymyksestä. Itken aina salaa, mutta jos mieheni sattuu huomaamaan, on erittäin suurella tödennäköisyydellä kohta riita käynnissä.
Koskaan, edes alussa, ei mieheni ole osoittanut hellyyttä, rakkautta tai huomiota osakseni. Olen ihminen, joka todella kaipaa hellyyttä. Lapsellinen mieleni vain aikoinaan ajatteli, että kyllä se siitä oppii. Monta vuotta yritinkin pitää yllä edes jonkin asteista "yhteis peliä". Kyllästyin kuitenkin torjutuksi tulemisen tunteeseen niin syvästi, että jossain vaiheessa vain yksinkertaisesti lakkasin hakeutumasta hänen läheisyyteensä. Nyt kymmenen vuoden jälkeen tilanne onkin sitten tämä: Istumme iltaisin olohuoneessa, mies sohvalla ja minä nojatuolissa. Tv on päällä. Toinen meistä katsoo telkkaria, toinen on tietokoneella. Mies nukahtaa sohvalle, minä siirryn sänkyyn. Aamulla herään isosta sängystä yksin.
Tätä on jatkunut jo kauan. Meillä ei todellakaan ole lasten lisäksi mitään muuta yhteistä. Olen joutunut "kuolettamaan" osan itsestäni. Me emme oikeastaan puhu keskenämme, ja jos puhummekin, olemme täysin eri mieltä kaikesta. Tappelemme jopa siitä, mitä lapsille puetaan aamuisin päälle. Arkemme ei ole yhtä huutoa ja tappelua, vaikka nyt kirjoittaessani helposti sellainen käsitys tuleekin. Olen oppinut hillitsemään itseni. En sano omaa mielipidettäni asioihin, koska jos olen eri mieltä jostakin, silloin tulee helposti tappelu. Me emme osaa keskustella. Emme ole koskaan osanneet. Muiden kanssa olen avoin, joustava, yhteistyö kykyinen ja hyvä keskustelija. Mieheni kanssa mitkään hyveeni eivät toimi. Meillä ei ole yhteistä kieltä. Emme ole "me vastaan muut" vaan "minä vastaan sinä". Se sattuu. Se loukkaa ja itkettää. Haluaisin kumppanin, jonka kanssa keskustella ja joka olisi minulle tärkeä. On musertavaa huomata elävänsä liitossa yksin! Kärsin samoista ongelmista kuin sinkku ystäväni, se pistää miettimään! Luulen, että mieheni ei pidä tilannettamme mitenkään erikoisena.
Muutama päivä sitten huomasin olevani ihastunut. Tai no, tuo nyt oli liian vahva ilmaisu. Koin kuitenkin hyvän olon tunnetta, kun sain huomiota osakseni eräältä mieheltä. Olin muutaman päivän ajan aivan muissa maailmoissa. Mietin ihan todella jo sitäkin vaihtoehtoa, että alkaisin pettää miestäni. Hän on tehnyt sen niin monta kertaa minulle, ettei pitäisi tässä mittarissa paljoa painaa. Eihän minusta sellaiseen ole, mutta saahan sitä aina ajatuksella leikitellä. Tänä aamuna heräsin taas yksin, ja tajusin etten enää edes halua hellyyttä tai huomiota mieheltäni. Haluan hellyyttä ja huomiota, mutta en mieheltäni!! En tunne enää edes vihaa tai inhoa häntä kohtaan. Sekin kausi on jo mennyttä. En tunne enää mitään. Olen joutunut liian paljon pettymään, sietämään ja luopumaan hänen vuokseen. Tuntuu, että hänen panoksensa on niin paljon pienempi. Toisaalta, voiko häntä syyttää siitä, että hän on tunnevammainen? Mies ei oikeasti tunne raivon lisäksi kuin kuumaa, kylmää ja nälkää!!
Hän on kuitenkin hyvä isä ja se onkin ainoa syy miksi vielä elän hänen kanssaan saman katon alla.
Mutta... Vielä se päivä paistaa tännekin! Muutaman vuoden kuluttua lapsemme ovat jo hieman kasvaneet ja silloin minä lähden! Pakkaan lapset ja tavarat ja karistan pölyt jaloistani. Sitä se mieskin varmaan odottaa. Ei hänkään voi kovin onnellinen olla. Ja joku saa hänestä vielä ihan hyvän miehen.
Takana on kymmenisen vuotta yhteistä eloa. Lapsia on siunaantunut noin sata (ainakin;)). Arkeni on hyvin tasaista, kuten varmaan jokaisen muunkin äidin. Perheessämme vallitsee kristilliset (nykyään) ja konservatiiviset arvot. Minä siis naisena huolehdin siivouksesta, pyykeistä, ruoasta ja kaikesta muustakin kodin hoidosta. Se on minulle ihan ok. Teen sen kaiken ihan mielelläni. Mieheni paskaisuus ei kuitenkaan ole ok. Niin sottaista aikuista ihmistä en ole nähnyt koskaan! En edes jaksa valittaa tästä aiheesta, niin turhautunut olen. Kyse ei ole nyt lattialla lojuvista sukista, vaan jostain sellaisesta, että jos kertoisin esimerkkejä, niin luultavasti monikaan ei niitä todeksi uskoisi. Minulle mieheni käytös viestii siitä, ettei hän kunnioita minua. Hän ei siis ihan oikeasti ymmärrä, että monen pienen lapsen äitinä minulla riittää töitä ihan jo lapsissakin tarpeeksi. Itseasiassa hän ei edes ymmärrä että olen väsynyt. No, se siitä. Joka tapauksessa olen siis täysin työllistetty kellon ympäri. Yrittäjänä teen töitä aina kun mahdollista, eli silloin kun lapset nukkuvat. Toisinaan itken ihan vain väsymyksestä. Itken aina salaa, mutta jos mieheni sattuu huomaamaan, on erittäin suurella tödennäköisyydellä kohta riita käynnissä.
Koskaan, edes alussa, ei mieheni ole osoittanut hellyyttä, rakkautta tai huomiota osakseni. Olen ihminen, joka todella kaipaa hellyyttä. Lapsellinen mieleni vain aikoinaan ajatteli, että kyllä se siitä oppii. Monta vuotta yritinkin pitää yllä edes jonkin asteista "yhteis peliä". Kyllästyin kuitenkin torjutuksi tulemisen tunteeseen niin syvästi, että jossain vaiheessa vain yksinkertaisesti lakkasin hakeutumasta hänen läheisyyteensä. Nyt kymmenen vuoden jälkeen tilanne onkin sitten tämä: Istumme iltaisin olohuoneessa, mies sohvalla ja minä nojatuolissa. Tv on päällä. Toinen meistä katsoo telkkaria, toinen on tietokoneella. Mies nukahtaa sohvalle, minä siirryn sänkyyn. Aamulla herään isosta sängystä yksin.
Tätä on jatkunut jo kauan. Meillä ei todellakaan ole lasten lisäksi mitään muuta yhteistä. Olen joutunut "kuolettamaan" osan itsestäni. Me emme oikeastaan puhu keskenämme, ja jos puhummekin, olemme täysin eri mieltä kaikesta. Tappelemme jopa siitä, mitä lapsille puetaan aamuisin päälle. Arkemme ei ole yhtä huutoa ja tappelua, vaikka nyt kirjoittaessani helposti sellainen käsitys tuleekin. Olen oppinut hillitsemään itseni. En sano omaa mielipidettäni asioihin, koska jos olen eri mieltä jostakin, silloin tulee helposti tappelu. Me emme osaa keskustella. Emme ole koskaan osanneet. Muiden kanssa olen avoin, joustava, yhteistyö kykyinen ja hyvä keskustelija. Mieheni kanssa mitkään hyveeni eivät toimi. Meillä ei ole yhteistä kieltä. Emme ole "me vastaan muut" vaan "minä vastaan sinä". Se sattuu. Se loukkaa ja itkettää. Haluaisin kumppanin, jonka kanssa keskustella ja joka olisi minulle tärkeä. On musertavaa huomata elävänsä liitossa yksin! Kärsin samoista ongelmista kuin sinkku ystäväni, se pistää miettimään! Luulen, että mieheni ei pidä tilannettamme mitenkään erikoisena.
Muutama päivä sitten huomasin olevani ihastunut. Tai no, tuo nyt oli liian vahva ilmaisu. Koin kuitenkin hyvän olon tunnetta, kun sain huomiota osakseni eräältä mieheltä. Olin muutaman päivän ajan aivan muissa maailmoissa. Mietin ihan todella jo sitäkin vaihtoehtoa, että alkaisin pettää miestäni. Hän on tehnyt sen niin monta kertaa minulle, ettei pitäisi tässä mittarissa paljoa painaa. Eihän minusta sellaiseen ole, mutta saahan sitä aina ajatuksella leikitellä. Tänä aamuna heräsin taas yksin, ja tajusin etten enää edes halua hellyyttä tai huomiota mieheltäni. Haluan hellyyttä ja huomiota, mutta en mieheltäni!! En tunne enää edes vihaa tai inhoa häntä kohtaan. Sekin kausi on jo mennyttä. En tunne enää mitään. Olen joutunut liian paljon pettymään, sietämään ja luopumaan hänen vuokseen. Tuntuu, että hänen panoksensa on niin paljon pienempi. Toisaalta, voiko häntä syyttää siitä, että hän on tunnevammainen? Mies ei oikeasti tunne raivon lisäksi kuin kuumaa, kylmää ja nälkää!!
Hän on kuitenkin hyvä isä ja se onkin ainoa syy miksi vielä elän hänen kanssaan saman katon alla.
Mutta... Vielä se päivä paistaa tännekin! Muutaman vuoden kuluttua lapsemme ovat jo hieman kasvaneet ja silloin minä lähden! Pakkaan lapset ja tavarat ja karistan pölyt jaloistani. Sitä se mieskin varmaan odottaa. Ei hänkään voi kovin onnellinen olla. Ja joku saa hänestä vielä ihan hyvän miehen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
hei.
Luin koko viestisi.
Itkin.
Olet vahva nainen.
Toivottavasti löydät onnen.
Itselläni on vaikea elämäntilanne myös mutta en pysty purkamaan sitä edes anonyymisti tänne koska häpeän itseäni liikaa.
Meillà on hyvin samanlaista. Olemme olleet naimisissa 10, sità ennen avoliitossa 4v. Aluksi mies oli hyvin huomaavainen ja hellà, mutta nykyààn tuskin katsomme toisiamme silmiin. Koitan jaksaa vain pienen tarhaikàisen lapsemme takia. Ulospàin mies nàyttàà "tàydelliseltà". Osaa laittaa ruokaa, silloin tàllòin siivoaa, on hyvà isà, toisinaan tulee jopa hakemaan minut tòistà iltavuoron jàlkeen. Ongelmana on hànen ailahteleva mielenlaatunsa. Hàn saattaa ensin olla hyvàntuulinen ja suunnittelemme lasten adoptiointia, sitten yhtàkkià hànen mielensà muuttuu ja mikààn ei ole hyvin (ilman ilmeistà syytà). Tietenkin syy olen aina minà tavalla tai toisella.On selvàà, ettà lisàà lapsia tàhàn perheeseen ei tule, siità minà kyllà pidàn huolta.
Toisiaan tuntuu, ettà pelkkà olemassaoloni àrsyttàà. Illalla katsomme tv:tà (lapsi katsoo piirrettyjà toisesta telkkarista), mies saattaa vaihtaa kanavaa koko ajan lòytàmàttà mitààn katsottavaa ihan vaan siksi, jos sanon, ettà minua joku ohjelma olisi kiinnostanut. Joskus onnistun puhumaan tilanteesta ja mies lupaa parantaa tapansa, mutta jo seuraavana pàivànà kaikki on ennallaan. Kaikesta huolimatta rakastan miestàni ja toivon vielà, ettà kaikki jàrjestyy. Mies ei halua kuullakaan pariterapiasta tms. sillà " meillàhàn on kaikki ihan hyvin" "eikà hàn ole mikààn hullu".
joskus ajattelen ja haaveilen "tavallisesta" perheestà, jossa puhutaan, hymyillààn, kàydààn yhdessà ulkona (mieheni ei koskaan haluaisi kàydà missààn) jms. Minà en haluaisi erota, mielestàni avioliitto on solmittu loppuelàmàksi ja ongelmat pitàà ratkaista, mutta joskus vain niin vàsyttààja harmittaa tàllainen elàmà. Olenko minà tàmàn ansainnut, kysyn? Tòissà olen iloinen ja pidetty tyòntekijà. Koitan olla ajattelematta ongelmiani.
Mieheni kàytòs on jatkuvaa alistamista. Mallin hàn on saanut isàltààn, joka juopotteli ja hakkasi vaimoaan. Meillà ei onneksi ole sellaista, mutta henkinen vàkivalta on jatkuvaa. Se vàsyttàà. ihmellen, miten kukaan voi kohdella vaimoaan nàin, eikò minun pitàisi olla hànen rakkain asiansa maailmassa? Kaikesta huolimatta yritàn...leivon hànen lempikakkujaan, ostan toisinaan jonkun pienen yllàtyksen, laitan hyvàà ruokaa...odotan. Ihmettà.