Haluaisin nimenomaan miesten kommentteja. Mitä te miehet ajattelette, kun käry käy kotona vuosien salasuhteesta? Oletteko jossain vaiheessa katuneet, että ryhdyitte salasuhteeseen? Tuliko ero? Jatkoitteko salasuhdetta uudeastaan vaimon rauhoittuessa muina miehinä vai tajusitteko, että vaimo onkin se, jota todella rakastatte, ettekä halua enää koskaan pettää.
Miltä teistä tuntui vaimonne kyyneleet? Hänen katseensa käryn jälkeen? Tuntuiko pahalta nähdä se, kuinka vaimonne kärsi tilanteesta?
Yleensäkin, mitkä ovat tuntemuksenne tapahtuneen jälkeen? Miltä teistä miehistä tuntuu sillä hetkellä, kun vaimonne saa tietää?
Miltä teistä tuntui vaimonne kyyneleet? Hänen katseensa käryn jälkeen? Tuntuiko pahalta nähdä se, kuinka vaimonne kärsi tilanteesta?
Yleensäkin, mitkä ovat tuntemuksenne tapahtuneen jälkeen? Miltä teistä miehistä tuntuu sillä hetkellä, kun vaimonne saa tietää?
Vastaukset 36
Vanhimmat
Sillä hetkellä hävetti. Katumaan en pystynyt.
Tuntui pahalta. Mutta jokaisessa parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Voisi jopa sanoa, että kaksi syyllistä.
hävetti ja iski melkoinen paniikki, että mitäs nyt. Salasuhde ehti kestää reilun pari vuotta, lopetin sen käryn käytyä. Jäin kyllä kaipaamaan häntä, mutta vaakakupissa oli niin paljon tavaraa avioliiton jatkamisen puolesta = lapset, talo, mökki, yhteinen arki, että kun vaimo lupasi yrittää vielä kanssani, ei muu tullut mieleenkään.
No, meni vähän yli kolme vuotta, kun päädyin haluamaan eron.
Ymmärrän kyllä, ettei vaimo voinut minuun luottaa, mutta se, että asiasta natkutetaan joka käänteessä jatkuvasti ilman, että loppua on näkyvissä, alkoi nakertaa uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Parhaani yritin, näytin vaimolleni kaikilla keksimilläni tavoilla, miten häntä rakastan ja arvostan enkä halua menettää. Eikä kuvioissa ollut ketään muuta. Seksi oli täysin pois kuvioista yli vuoden, siitäkin eteenpäin sitä harrastettiin vain "ettei tarvi sen takia vieraisiin mennä"-pohjalta.
Sitten tosiaan tuli stoppi vastaan. En jaksanut. Vaimollehan se oli tietysti raskas isku, mutta ei voi mitään.
Nyt ollaan oltu erossa runsas vuosi, jollainlailla tullaan toimeen lasten vuoksi, mutta ex-vaimoni asenne on selvä: olen tuplapetturi.
Muutama kuukausi sitten tapasin sattumalta vanhan salarakkaani ja nyt olemme alkaneet tapailla hänen kanssaan seurustelumielessä. Elämä jatkuu.
no kannattiko se vai ei?
eli jos tietäisit miten meni, olisitko jättänyt suhteen väliin vai kenties eronnut jo etukäteen?
jäi vastaamatta tuohon. Välillä oli hetkiä, jolloin kirosin salasuhteeni, mutta kun nyt on ollut aikaa ajatella asioita, niin ilman salasuhdettakin ero olisi tullut viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset alkavat itsenäistyä. Nykyään tuntuu, että kannatti.
että rakastit vaimoasi silloin enemmän kuin salarakastasi? Vai oliko se todellakin vain niin, että se omaisuus painoi vaakakupissa enemmän, ettet halunnut sen vuoksi eroa?
Eli paikkansa pitää siis se, että vaikka rakastaa vaimoaan, niin silti voi paneskella muiden kanssa?
Jäin kyllä kaipaamaan häntä, mutta vaakakupissa oli niin paljon tavaraa avioliiton jatkamisen puolesta = lapset, talo, mökki, yhteinen arki, että kun vaimo lupasi yrittää vielä kanssani, ei muu tullut mieleenkään.
miehiä tällä palstalla, joiden oma salarakas on käräyttänyt heidät vaimolle? Kun salarakas onkin halunnut teidät kokonaan itselleen, ettekä ole suostuneetkaan Mitäs siitä tuumitte? Muuttuiko salarakas käryn jälkeen huoraksi vai lähdittekö salarakkaan matkaan?
Perhe ja muu yhteinen painoivat vaakakupissa niin paljon, etten halunnut erota. Vaimoakin varmaan tavallani rakastin, mutta erilailla kuin salarakasta / nykyistä naisystävääni. Elämä ex-vaimon kanssa silloin ei ollut niin "piinaavaa", että olisin siksi halunnut erota.
Ihan pari kysymystä vielä. Pidätkö mahdollisena, että saatat jonain päivänä ajautua pettämään tätä nykyistäkin naisystävääsi ? Et tietenkään vielä nyt, kun suhteenne on tuore ja kaikki on vielä alussa, mutta entäpä vaikka 10 vuoden kuluttua (mikäli olette silloin vielä yhdessä). Entä miten itse olisit reagoinut ja hoitanut tilanteen, jos ex-vaimosi olisi aikoinaan jäänyt sinulle kiinni suhteesta toiseen mieheen ?
kun sain sen selville, vaimo katui eikä halunnut erota. Annoin anteeksi, mutta pian sen jälkeen aloitin itse salasuhteen toiseen naiseen. En ole jäänyt kiinni, enkä kadu. Sitä saa mitä tilaa. Jatkan salasuhdetta enkä aio lopettaa sitä.
taas. Koskaan ei voi sanoa "ei koskaan", sen opin kantapään kautta. Jos minulle vaikka 10 vuotta sitten olisi sanottu, että petän vaimoani, olisin pitänyt sitä ihan mielipuolen juttuna. Mutta niinpä vaan yksi asia johti toiseen. Nykyisen naisystäväni kanssa uusi "julkinen" vaihe suhteessa tuntuu oikein hyvältä, mutta koskaanhan ei elämästä tiedä. Haluan kuitenkin uskoa, etten enää petä. Sen verran kivulloisia aikoja takana, että toivoakseni olen opikseni ottanut.
Entä jos ex-vaimoni olisi pettänyt... Ex-vaimoni tuntien olisin varmaan ajatellut, että kyse on enemmän henkisestä kuin fyysisestä sivusuhteesta (no ei toki seksiä voi kokonaan poissulkea ja olettaa, että ne vain kädestä toisiaan pitelisivät). Kova kolaushan se olisi ollut, mutta kun en ole mikään nopeiden päätösten mies, olisin varmaan halunnut katsoa viimeisenkin kortin siitä pakasta, joka kertoo vaimon tunteista minua kohtaan. Ehkä olisin yrittänyt "niellä miehistä ylpeyttä" ja kaiken yhdessä saavutetun vuoksi olisin halunnut yrittää uudelleen.
Jatkoin suhdetta heti kun vaimoni oli rauhoittunut. Toinen nainen on kaunis, haluttava ja älykäs, omani...no hän on vaimoni ja lasteni äiti. Mihinkä sitä osaisi lähteä, mutta haluan myös pitää tuon toisen naisen.
Eipä se kun avovaimo sai tietää salasuhteestani ollut ensimmäinen hetki kun noita asioita ajattelin. Tällä palstalla vouhkaavat naiset miehiä halveeraavaan sävyyn että miestä muka vietäisiin kuin pässiä narussa. No ei se niin ole, ennemminkin voisi sanoa että kahden tulen välissä sitä ollaan. Ja ihan itse tähän toiseen tyttöön otin yhteyttä, itse suutelin ensimmäisenä. Täysin tietoisesti kaiken tein ja tietoisesti kaikkea peittelin. Tietoisesti myös parin vuoden päästä kerroin avovaimolle ja tietoisesti kohta jo jatkoin salasuhdettani. Tuntuihan se pahalta nähdä hänen reaktionsa, kaikki tunteet päästä päähän taisi käydä läpi siinä. Ensin hänen katseensa oli pettynyt, mutta pian vaihtui epätoivoiseksi koiranpennuksi. Enhän häntä hennonut jättää, ja olihan noita yhteisiä vuosiakin kertynyt. Täytyy tunnustaa että sen takia jatkoin hänen kanssaan koska säälitti jättää häntä yksin. Eihän se terve pohja suhteelle ole ja osittain siitä johtuen salarakas ei kadonnut kuvioista. Monasti on kaduttanut, alussa salasuhde pisti miettimään onko tässä järkeä usein, mutta myöhemmin kadutti avovaimon kanssa jatkaminen. Perusteet suhteen jatkamiselle eivät ollet oikeat. Avovaimon kanssa asiat olivat olevinaan hyvin, hän koitti keksiä kaikkea yhteistä tekemistä ja yritti miellyttää parhaansa mukaan. Hän ei halunnut puhua koko pettämisasiasta ja tunsin ettei minulle annettu mahdollisuutta kertoa salasuhteeni jatkuvan. Ainoastaan riidoissa hän saattoi tölväistä pettämisestä ja sai näin itselleen pyhimyksen tittelin. Enpä sellaista kaikki-on-hyvin-teeskentelyä kauaa jaksanut, koko yhdessä asuminen tuntui teeskentelyltä ja yhteys ja rakkaus salarakasta kohtaan syveni. Jätin avovaimon ja aloin seurustella virallisesti mutta varovasti salarakkaan kanssa. Avovaimon katse oli pettynyt niinkuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta enää epätoivoa ei silmistä näkynyt. Hän osasi jo luovuttaa minusta ja kiitos hänelle siitä. Väleissä ollaan nykyään vuoden päästä erosta ja voidaan jopa soitella toisillemme aivan asiallisesti. Tämä tilanne ei kaduta. Pettäminen kadutti.
Jotenkin hyvin aidosti tilitetty.
meillä ukko petti ja sähläsi selkäni takana.. kun jäi kiinni.. roikkui ja uikutti anteeksi antoa sekä rakkauttaan.. ukot ne pelkää yksin jäämistä ja aviovaimot on valmiita jatkamaan vapaisiin tuuliin.. näin se vaan on!
sitten, miks tälläkin palstalla toistuu sama kuvio: avautumisia siitä, että mies vannoi rakkauttaan käryn käytyä ja teki "parannuksen", mutta oi voi, puolen vuoden päästä höylää uutta lumppua... Ja sitten ihmetellään, että miten "rakastava ja kunnollinen" mies taas noin tekee...
Totta helvetissä tekee, kun tietää saavansa anteeksi - miksi siis luopua saavutetuista etuuksista, kun vaimoa voi vetää retkuun kerta toisensa jälkeen... Vai vapaisiin tuuliin, hah...
Turha taas yleistää, kärystä puolitoista vuotta,eikä ole mies anteeksi saanut. Arvaa vaan, millaista helvettiä on ollut tämä puolitoista vuotta?????!!! On terapiaa, lääkkeitä, laihtumista, raivoamista, riitoja, itkua ja kyyneleitä, huh hu, sanonpa vaan, että mieheni on täysin sekopää, jos jo uutta lumppua höylää!!! Ei kukaan selväjärkinen kestä tälläistä.
Ja tietty mies vannoo rakkauttaan ja itkee ja pyytelee anteeksi, tekee mitä tahansa, jotta pystyisin jatkamaan hänen kanssaan. Olen sanonut meihelleni, etten koskaan pysty täysin antamaan hänen tekoaan anteeksi, hyväksyy sen ja ymmärtää. Näkee kyllä tasan tarkkaan minusta, miten vaikea asia minulle on.
Että en usko, että kukaan tälläistä helvettiä kauaa jaksaa, jos ei tosissaan ole. Mitä helvettiä itseään kiusaamaan, kun vielä tietää, että vaimo ei ehkä koskaan pääse asian yli?
Että ei ainakaan meidän mies tiedä saavansa anteeksi, ehkä saa ehkä ei, mutta helvetin vaikeaa on edelleen, eikä kyse ole hetken hairahduksesta.
Että turha yleistää, tuskimpa mieheni enää pettää, ennemmin ottaa eron, kun vieraisiin lähtee.
Mitä järkeä on jatkaa tuollaista liittoa?! Puolitoista vuotta mennyt ja täysi helvetti päällä? Oliko teidän liittonne ennen miehesi syrjähyppyä niin erinomainen, että sitä kannattaa jatkaa?
Kuulostaa melkein sadisti-masokistihommalta! Sinä kostat miehelle, mies katuu ja "ruoskii" itseään. Onko tuollainen elämisen arvoista elämää?!
kuule pyytänyt eroa,enkä ole pyytänyt jäämään. Ja se, että kun sanon, että on ollut elämä yhtä helvettiä, niin suurimmaksi osaksi puhun omasta päästäni eli ei suinkaan meillä ole täysi helvetti keskenämme koko aikaa ja on hyviäkin hetkiä ollut. Kun yrittää ymmärtää lähes käsittämättömiä asioita, niin auttamatta oma pää ei tahdo kestää sitä. Ja sinun on tietysti helppo arvostella, kun et todellakaan tiedä, miten syvälle tämä juttu meni. Ja tähän draamaan liittyy kolmas osapuoli, joka on siis edes auttanut minun helvettiäni. Eli kaikkeen ei suinkaan ole ihan oma mieskään syyllinen.
Olen sanonut miehelle alusta asti rehellisesti, että en pääse tämän asian yli, että minulla itsellään tulee olemaan vaikeata; hän itse on sanonut, että auttaa minua tässä ja haluaa ainakin yrittää. Se on hänen valintansa, ei minun.
Eikä suinkaan asiasta enää päivittäin puhuta, mitä sen jauhaminen enää kannattaakaan, mutta omassa päässä tietysti asia pilkahtaa ja joskus on todella huonoja päiviä ja joskus ei.
ei todellakaan ollut mistään
syrjähypystä... Tuskin nyt joku syrjähyppy näin pitkää aikaa veisi.., vaikkakaan en sitäkään vähättele. Tämä meidän tarina on kuin jostain elokuvasta eli kukaan ei varmaankaan uskoisi, että tälläistäkin voi tapahtua ihan todellisessa maailmassa
Tästä ei nyt mitenkään käy selville, mitä SINÄ tahdot ja miksi SINÄ haluat jatkaa liittoa?
Tiedoksesi, että minua on petetty, liittoni päättyi em syystä eroon viitisen vuotta sitten. Muutaman kuukauden työstin asiaa mielessäni - mies halusi myös jatkaa - mutta totesin, että vaakakupissa oli niitä hyviä asioita liiton jatkon puolesta liian vähän, eikä asiaa edesauttanut kakkosnaisen häiriköinti puhelimitse sen jälkeen, kun mies lopetti suhteen.
helvettiä, miksi jatkat liittoasi? Jos olo on noin kamalaa, niin eikö olisi oman mielenterveytesi kannalta parempi laittaa ero vireille? Ei sillä miehelläsikään helppoa ole, kun sinä et edes yritä päästä asiasta yli, jauhat ja jauhat ja varmasti otat jokaisen riidan yhteydessä asian esiin. Eikö vain? Ei se sinusta yhtään parempaa ihmistä tee kun kidut onnettomassa liitossasi. Et sinä miehesi lupaa tarvitse erotaksesi. Eli miks et eroa?
yritän ja kovasti olen yrittänytkin ja yritän edelleen. Sitä sanoi myös terapeuttini ja hänen mukaansa on ymmärettävää, että tämän kauheuden jälkeen tunteet menevät ristiriitaisesti jonkin aikaa, joten hänen neuvonsa oli, että annan ajan kulua. Hän ehkä tietää tarinamme kuitenkin paremmin kuin te.
Niin, en tiedä miksi en sitten hae eroa, sitähän tässä selvitellään omassa tyhmässä päässäni. En tiedä, rakastanko miestäni, varmaan rakastan, kaipa muuten olisiin jo ähtenyt, vai onko tämä vaan tottumusta toiseen, toisaalta haluan yrittää, toisaalta en. Mutta ehkä asia selviää terapeutin käynneillä, hän nyt sentään on saanut ihmisen mielenliikkeistä jonkinnäköisen koulutuksen.
Ja en todellakaan kaiva tätä asiaa jokaisessa riidassa esiin, miksi, kun itsekin haluaisin, että asia jäisi jo taka-alalle?
Mutta ei ole minun syyni, että kaikkea ei kerrota heti minulle, vaan sain vasta kuukausien päästä kärähtämisestä tietää loputkin karmeudet. Siksi tämä asia on varmaan mennyt niin pitkälle, juuri kun luulee, että tässä on kaikki, niin tulee uutta paskaa niskaan.
Minä en ruoski miestäni, pikemminkin itseäni, jos näin voi sanoa. Kaipa täytyy antaa itselle periksi sellainen, että kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää, joskus asiat vain menevät niin, kuin menevät Ja ehkä sekin on totta, että mieheni valehteli juuri siksi kun sanoi, suojellaakseen minua kaikelta tältä paskalta, joka on nyt tullut ilmi.
Ensin sanotaan, että naiset antavat helposti anteeksi ja ukko painaa jälleen uutta lumppua hetken päästä. kun sanoo, ettei todellakaan pysty helpolla antamaan anteeksi ja sia on todella vaikea käsitellä ja mennä siitä läpi, niin sitten sanotaan, että ota ero, mieskin kärsii. Mikäköhän on se välimuoto? Ja kuka määrittelee missä ajassa toipuu mistäkin ja miten määritellään, että antaako helposti anteeksi vai ei, ja että mies pettää kuiteskin, kun vaimo vähän rauhottuu?
Oli niin tai näin, niin elämä kuitenkin jatkuu kaikesta huolimatta.
1,5 vuotta on lyhyt aika toipumiseen. Ei toista ihmistä voi neuvoa eroamaan. Varsinkaan kun ei ihmistä ja tilannetta tunne. Terapiassa olette ja apua varmasti saatte ja jonkin verran olette jopa toipuneet. Jos vaan rahkeet riittää ja toivoa näkyy, nostan hattua sitkeälle toipumistyölle. Nämä asiat ei selvene hetkessä, mutta jos on mahdollista "voittaa" miksi ei siitä voitosta voisi taistella loppuun asti, jos vaan tietää että itse selviää kävi miten kävi. Liian helpolla luovuttaa moni.
pysytään niin minua kaduttaa. Helvetti, sotkeennuin toiseen naiseen moneksi vuodeksi ja en todellakaan näin jälkeenpäin käsitä, mitä hänessä näin. Tai siis kai se oli joteskin mukavaa, kun nainen teki mitä vaan, oli yksin omaan minua varten , kun vaimo oli v'äsynyt arjen pyörittämiseen ja hoiti lapsia. Kaikki oli erilaista, salamyhkäistä.
Minä panin sitä salarakasta vai miksi sitä kutsutaan vuositolkulla, pää oli seota asiasta ja koko elämä oli kuitenkin päin helvettiä. Oksentelin aamuisin ja sairastuin aika vakavsti.Työt meni huonosti, kotona olin täysi itsekäs paska. Elin kuin jossain sumussa ja välillä ihmettelinkin, mikä vittu vaivaa miestä... Aina vitutti ja hermot kireällä, aina.
Sit vaan eräänä päivänä vihasin itseäni ja sitä naista niin paljon, että lopetin. Ja kärysin kuitenkin.
Antaisin mitä vain, että saisin pitä vaimoni, lapseni. Jälkeenpäin ajatellen soimaan itseäni, että mikä vittu sekoitti miehen pään, mikä perkele minun oli ? Ja minkä naisen tähden? Täysi paska hänkin, niinkuin minäkin. Kusta oli pää täynnä, piti olla niin maailman paras, kaikessa.
Sitä käsittää toisen arvon vasta, kun hänet menettää. Ehkä olen luuseri mies, kun itken vaimoni perään, tiedän, että en ansaitse häntä, mutta haluaisin hyvittää. Tiedän nyt ja ymmärrän, että rakastan häntä, mutta miksi hän minua uskoisi?
En minäkään uskoisi.
Tuli kirjoituksestasi tunne, että onhan onneksi muitakin, keille toipuminen on vaikeaa, kiitos kirjoituksestasi! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ei kenellekkän voi sanoa, että erotkaa, eihän he parisuhdeterapiassakaan niin sano. Itse pitää vastaukset ja ratkaisut löytyä.
Kiitos sinulle rohkaisevista sanoista!
tää vaikuttaa melkeinpä naisen kirjoittamalta... Miks sitä toista muijaa pitää haukkua, ittehän senkin valitsit..?
niin. Meillä taisteltiin, itkettiin, käytiin terapiassa, otettiin vastuuta asioista, vihdoinkin oikeasti puhuttiin. Nyt on hyvä olla, välillä asia palaa mieleen jostain, joskus tunnen surua hetkellisesti, en enää ahdistu ja olen tyytyväinen että tämä tie kuljettiin. En tiennyt mihin tie johtaa, halusin yrittää ja onneksi niin tein. Asiat ovat erilailla nyt. Mieheltä löytyi masennus-ahdistus kaiken alta. Voihan pettäminen tapahtua uudelleen, mikään elämässä ei ole varmaa. Nyt on kuitenkin tunne, että asiat ovat erilailla ja on hyvä olla.
...on ihmisiä, muistakaa sekin. On toki monenlaisia: on "lumppuja", jotka hakevat vain seksiä, mutta on myös ihan hyviä ihmisiä, jotka onnettomat rakastuvat ukkomieheen ja hyväuskoisena uskovat, mitä heille kerrotaan ja luvataan.
Jatkokysymys miehille, sellaisille, joilla kyse on ollut rakkaussuhteesta, ei vain seksisuhteesta, ja joiden salarakkaan on ollut vaikea selvitä suhteestanne, kaikesta tuskasta, kaikesta pettymyksestä, mitä yhteisten unelmien särkyminen on aiheuttanut: Miltä tuntui salarakkaanne kyyneleet? Tuntuiko pahalta nähdä se, kuinka rakkaanne kärsi tilanteesta? Miltä teistä on tuntunut sen jälkeen, kun rohkeuden puuttuessa, helpoimman vaihtoehdon (=avioliiton jatkaminen) valitessanne olette joutuneet myöntämään, että suuret puheenne oli vain puhetta, lupaukset oli tyhjiä? Eikö teillä mielestänne ole minkäänlaista vastuuta siitä, mitä olette salarakkaallenne aiheuttaneet?
v...tu. Tietoisesti leikkiin ryhtyessään nämä kakkoset, kärsikööt. Ja miten niin helpoimman vaihtoehdon vallinut? Parempi vaihtoehto, eikö niin? Kuka huononpaan vaihtaa, jos voi valita?
niin helpoin vaihtoehto avioliiton jatkaminen suhteen jälkeen? ei taatusti! Kaikki sen rikkimenneen korjaaminen ja kohtaaminen, eikö helpompaa olisi vain lähteä ja jättää asiat levälleen,siirtyä eteenpäin, mennä sieltä mistä aita on matalin. Korjaustyö vaatii terapiaa ja jos ooikeasti haluaa liiton korjaantuvan,se vaatii helvetillistä työtä.
aina sitä aidan matalimmalta kohdalta ylitse menemistäkään... Itse olin päättänyt, ettei miehen parin kuukauden salasuhde kaada liittoamme, mutta kun paha olo jatkui ja vaan paheni - luotto oli täysin mennyt ja miehen työ vei häntä ympäri maata - en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin antaa olla. Helppoa ei ollut, ei vanhan taaksejättäminen sen kummemmin kuin uuden elämän rakentaminen itselle ja lapsille, mutta nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen ehdottoman varma, että päätös oli ainoa oikea. Nyt alan uskaltaa taas luottaa toisiin ihmisiin enkä odota kuin "piesty piski" lisää paskaa silmilleni.
Avioliittoon jääminen jos vaimo haluaa jatkaa: säilyy talot, mökit, autot ynnä muu kaikki maallinen omaisuus = helppoa. Ei kerrota kellekään, joten säilyy kulissit sukulaisille, ystäville, naapureille = helppoa, ei joudu leimatuksi avionrikkojaksi. Voi jatkaa elämäänsä niinkuin ennenkin...no, vaimo vähän nyrpeä, mutta niinhän se oli ennenkin.
aika ikävä piirre tuo katkeruus, joka paistaa läpi. Kyllä kirpaisee, kun et kelvannutkaan loppupeleissä.
ja henkilökohtaisesti minua VITUTTAA, kun naiset yrittävät saada oman tahtonsa perille itkemällä. Jos jotakin säälii, niin sellaista ihmistä ei kyllä sitten voi enää ihailla tai pitää sitä mitenkään upeana naisena, vaan rasittavana, kiristävänä riippakivenä, josta eroon pääseminen on pelkästään helpotus. En tietenkään nauti kenenkään kärsimyksestä, mutta yleensä naiset kyllä ihan itse haluavat suhteeseen, vaikka tietävät minut ukkomieheksi. Enkä ole ikinä maininnut sanallakaan avioerosta. Avioliiton jatkaminenhan on yleeensä itsestäänselvyys, siksihän muista suhteista ei haluta jäädä kiinni. Minusta aikuisella ihmisellä on vastuu itsestään, myös ns. salarakkailla.
Minua ei kaduta ei ja salarakkaastani en luovu vaikka käry käynyt jo monesti jos vaimo ei kestä niin sit erotaan.Mitä sitten.