Ajankohden aihe minulle ja miehelleni, kun on kovasti ollut puhetta muutetaanko yhteen vaikö eikö vielä.
Itse olen valmis hyppäämään siltä reunalta ja ottamaan riskin ja kokeilemaan. Jos homma ei onnistu, niiin ei kai se maailma siihen lopu? Kaippa se suhde loppuis joka tapauksessa, asui saman katon alla tai ei, jos on loppuakseen?
Toki itsellänikin on kovasti pelkoja asian suhteen, en koskaan ole asunut kenenkään kanssa ja 8 vuotta itsekseni pyörittänyt omaa elämääni. Mutta tästä huolimatta, olisin valmis juuri tämän miehen kanssa etenemään ja se tuo lämmön tunteen itsellenikin.
Mutta taitaa olla miehen puolelta menetetty tapaus? Mies itse toi yhteenmuutto asian esille jo monta kuukautta sitten. Mutta nyt, kun asialle pitäisi oikeasti alkaa tekemään jotain (=mun irtisanoa oma asunto jne.), niin mies ei saakkaan suustaan sanottua ääneen, että haluaako asua mun kanssa vai ei. Tuo vaan esille negatiivisia asoita, että jos musta tuleekin sellanen ja sellanen akka jne. En tosin tiedä mistä tälläiset pelot tulee, kun olen kuitenkin jo viime kuukaudet ollut täällä miehen luona muutenkin koko ajan ja omassa kotona käynyt välillä vaan yön sillon tällön. Eikä sen suhteen ole aikaisemmin ollut ongelmaa?
Mistä te olette tietäneet, että olette valmis yhteenmuttoon? Onko se tapahtunut automaattisesti vai onko asiasta puhumalla puhuttu ja käyty kaikki asiat läpi (raha, suhteen mahdollinen muuttuminen jne.) ennen yhteenmuuttoa?
Itse olen valmis hyppäämään siltä reunalta ja ottamaan riskin ja kokeilemaan. Jos homma ei onnistu, niiin ei kai se maailma siihen lopu? Kaippa se suhde loppuis joka tapauksessa, asui saman katon alla tai ei, jos on loppuakseen?
Toki itsellänikin on kovasti pelkoja asian suhteen, en koskaan ole asunut kenenkään kanssa ja 8 vuotta itsekseni pyörittänyt omaa elämääni. Mutta tästä huolimatta, olisin valmis juuri tämän miehen kanssa etenemään ja se tuo lämmön tunteen itsellenikin.
Mutta taitaa olla miehen puolelta menetetty tapaus? Mies itse toi yhteenmuutto asian esille jo monta kuukautta sitten. Mutta nyt, kun asialle pitäisi oikeasti alkaa tekemään jotain (=mun irtisanoa oma asunto jne.), niin mies ei saakkaan suustaan sanottua ääneen, että haluaako asua mun kanssa vai ei. Tuo vaan esille negatiivisia asoita, että jos musta tuleekin sellanen ja sellanen akka jne. En tosin tiedä mistä tälläiset pelot tulee, kun olen kuitenkin jo viime kuukaudet ollut täällä miehen luona muutenkin koko ajan ja omassa kotona käynyt välillä vaan yön sillon tällön. Eikä sen suhteen ole aikaisemmin ollut ongelmaa?
Mistä te olette tietäneet, että olette valmis yhteenmuttoon? Onko se tapahtunut automaattisesti vai onko asiasta puhumalla puhuttu ja käyty kaikki asiat läpi (raha, suhteen mahdollinen muuttuminen jne.) ennen yhteenmuuttoa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sano ensinäkin miehellesi, ettei sinulle tule nalkuttavaa akkaa jos ei hänestä tule laiska ja saamaton ukko ;)
Ja sitten itse asiaan:
Meillä yhteenmuutto eteni niin, että asuimme käytännössä yhdessä alusta asti. Minulla oli kyllä solukämppä, mutta nykyinen avomieheni asui yksiössä, joten tottakai tuli vietettyä eniten aikaa siellä. (Kivempihän se oli vastarakastuneina olla kahdestaan, eikä minun kahden kämppiksen keskellä)
Kun tätä kuviota oli jatkunut intensiivisesti n. 8kk, ja tuo yksiö alkoi tuntua pieneltä, mieheni ehdotti yhteisen asunnon etsimistä. Hän perusteli asian tilapuutteella mutta myös rahansäästämisellä. Minä kun maksoin turhaa solustani vuokraa, ja hänen yksiönsä vuokra oli lähes kaksion vuokran verran. Ei me mistään suhteen mahdollisesta muuttumisesta puhuttu, kun ei ollut siihen aihetta. Yhdessähän me oltiin jo asuttu ja molemmille oli selvää, että tämä on nyt SE suhde, ja ollaan tosissaan.
Tuosta hetkestä meni sitten 2kk ennen kuin saatiin se ensimmäinen oma yhteinen kämppä. Muutto sujui hienosti, molempien vanhemmat olivat apuna (tapasitvat ensimmäisen kerran silloin) ja senkin jälkeen on sujunut mukavasti. Tottakai suhteessa on ylämäkiä ja alamäkiä, mutta yhdessähän tässä ollaan eikä elämä ole koskaan vain ruusuilla tanssimista.
Että näin meillä meni kuviot :)
Meillä varsinainen kuvio meni hiukan samalla tavalla kuin eka vastaajalla, eli kun alkoi tuntua, että yhteisessä huushollissa asutaan käytännössä kuitenkin, niin miksei sitten myös virallisesti. Aikataulu oli tosin hitaampi kuin nainen29:llä, eli yhdessä oli oltu jo kolmatta vuotta ja siitä käytännössä yhteistä kämppää asuttu puolisen vuotta.
Ja mistä tietää, kun on valmis? Vastaus on jo kysymyksessäsi, eli kun on valmis, niin sen tietää, sitä ei tarvitse enää muilta kysyä. Ongelma on, jos pariskunnan osapuolet tietävät sen omalta kohdaltaan hyvin eri aikaan, toinen on varma nopeammin kuin toinen. Mutta siitä huolimatta, ainoa oikea mittari on oma tunne, että "nyt".
Siitä huolimatta ainakin kaikki käytännön asiat kannattaa puida etukäteen. Kuka maksaa mitäkin, kuka omistaa kämpät ja tavarat nyt, ja entäpä jatkossa jne. Ja taitaa olla hyvä puhua edes teorian tasolla, mitä kumpikin ajattelee mahdollisesta avioliitosta ja jälkikasvusta, koska palstat tuntuvat olevan täynnä naisia, jotka pukkaavat ensin yhteenmuuton riemussa samaan huusholliin miehen kanssa ja ihmettelevät sitten ehkä vuositolkulla, etteikö mies aio kosia tai suostua lapsentekoon lainkaan. Sekin on yksi hyvä mittari suhteen "kypsyydestä" eli jos ei käytännön asioista pystytä puhumaan tai niistä ollaan kovasti eri mieltä, niin silloin jossain mättää sen verran, että kannattaa miettiä vielä hiukan lisää.
Suhde muuttuu aivan varmasti mitä enemmän aikaa kuluu, mutta sen ei tarvitse mennä huonompaan suuntaan. Ihmiset muuttuvat ja se pitää heille sallia, ja jos eivät muuttuisi mihinkään siitä, kun olivat teinejä, niin aika huonosti olisi asiat vaikka nelikymppisenä... Joten muuttuminen on itsestäänselvyys, mutta muutos voi olla myös parempaan. Takuita kukaan ei voi antaa, mutta parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, joista kumpikin voi halutessaan muuttaa vain itseään ja esim. korjata vain omia virheitään.
Mikä kiirus teillä on. Me muutettiin yhteen vasta häiden jälkeisenä päivänä ja virallisesti vaimon kämppä irtisanottiin vasta 4kk jäljestä päin.
Ottakaa rennosti. Suurempi soppa kuule syntyy, jos ahdistat poikaystäväsi yhteenmuuttoon ja sitten hänen pelkonsa tulevat toteen. Tuo miehen pelko saattaa osoittautua itseääntoteuttavaksi profetiaksi, eli pelko ja miehen käytös ajaa sinut sellaiseksi, mitä hän pelkää (got it?).
Anna aikaa. Jatka vuokrasuhdettas. Pakottamalla ei koskaan tule hyvää. Ja muista sekin vaihtoehto että te ette ole naimisissa, vaan tuolla ulkona on monia KUNNON miehiä jotka on valmiita sitoutumaan.
Mitään yleistä kaavaa ei varmasti ole. Muutin avomieheni kanssa virallisesti yhteiseen kämppään melko nopeasti, puolen vuoden seurustelun jälkeen. Olimme kuitenkin tunteneet kauan jo ennen seurustelun alkua ja eläneet tuosta puolesta vuodesta ensin alun kaukosuhteessa ja sitten myöhemmin minun asunnossani.
Hassuinta kyllä, tuntuu ettei juuri mikään radikaalisti muuttunut kun muutettiin omilleen asumaan. Varpailleastumistakaan ei ole tapahtunut vaan elintapamme sopivat hyvin yhteen. Kannattajia löytyy toki molemmille ääripäille (siis muuttaako yhteen nopeasti vai monen vuoden seurustelun jälkeen). Itselleni oli helpotus alkaa elää arkea mieheni kanssa, siinähän se syvempi tutustuminen vasta tapahtuu kun toista näkee useasti, päivästä toiseen.
Meillä muutto oli itsestäänselvyys, emme jaksanneet olla erossa yhtään enempää kuin oli pakko työn takia.
Kaikki avioliitto-, lapsi-, talous-, kotityönjako- yms asiat on sovittava etukäteen!
Samoin kumpi omistaa/maksaa mitäkin.
Näitä on usein käytännössä mahdoton saada järjestykseen muuton tapahdutttua.
Miehesi epäröi, keksii syitä...asioita taitaa olla selvitetttävänä aikalailla!
Kyl meillä jo on puhuttu yhteenmuutto asiat ja perheenlisäys jutut selviks ja molemmat on nyt niin valmiita yhteenmuuttoon kuin olla voi. Ja meilläkin sama mikä täällä toisellakin oli eli ei mekään olla erossa kun vaan se aika mikä on pakko oll atöiden takia, muuten vietetään kaikki vapaat yhdessä ja vielä siitä yhteisestä ajasta nauttien. :) usein ollaan vaan kotona mutta paljon on myös tehty kaikenlaista leffassa käyntiä, ulkona syömässä käyntiä, baarissa käyntiä jne..siis vähän vaihtelua arkeen. :) eikä me olla tunnettu ku vast kohta 9 kk mut alusta asti ollaan oltu niin paljon yhdessä kun vaan on ollut mahdollista.
Ja käytännön asiat on jo puhuttu selviks; mulla kun jo kaksio niin muutetaan siihen asumaan ku mun miesystävällä on vaan yksiö ja turha lähtee uutta asuntoo mistään hakemaan. Myös lapsista ollaan puhuttu, montako halutaan ja miten työasiat sitten kun esim.äitiysloma loppuu jne..eli kaikki pitää selvittää/puhua jo hyvissä ajoin ennen muuttoa ettei sit tuu mitään sellasii yllätyksii et mie luulin mut ku se toinen ei sit haluakaan näin..eli pitää vaan olla täysin rehellinen toiselle.
Ja täytyy sanoo, et meitä kumpaakaan ei ainakaan yhtään pelota tulevaisuus, se tiedetään molemmat et se oikee on tässä ja nyt ja sitä ei todellakaan halua päästää käsistään. Tosin siitäkin ollaan puhuttu että ihan heti ei kuitenkaan naimisiin, vaan ensin ollaan pidemmän aikaa avoliitossa ja katotaan sitten joskus muutaman vuoden päästä sitä naimisiin menoa. :)
Ja toki kannattaa aina myös puhua ne ikävät asiat eli itsessä olevat huonot puolet ja myös toisessa. Esim.ite oon kertonut ihan rehellisesti omat heikkouteni ja mies on vaan sanonu, et hyvä tietää ni sit tietää et nekin kestää paremmin eikä ajattele et sillo vika ois vaan hänessä. Eli rehellisyyttä vaan sitä se vaatii! Ja tottakai talousasiat pitää olla puhuttu et kumpi maksaa mitäkin, mitkä huonekalut toiselta aäilytetaan vai ostetaanko kaikki uusiks jne...
Mut missään nimessä älä painosta toista, jos toinen ei oo vapaaehtoisesti valmis yhteenmuuttoon niin silloin on parempi unohtaa koko juttu!
kiva kun joskus voi vastata ns. helppoon kysymykseen.
yhteenmuutto = silloin kun molemmat osapuolet haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta eli molemmilla on vilpitön ja syvä uskomus että hän on nyt tässä, jonka kanssa vietän loppuelämäni!
"silloin kun molemmat osapuolet haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta eli molemmilla on vilpitön ja syvä uskomus että hän on nyt tässä, jonka kanssa vietän loppuelämäni!"
Hah hah. Että yhteenmuutto tarkoittaa sitä että toisen kanssa pitäisi olla loppuelämä?? No ei todellakaan. Myös naimisiin meno ei nykypäivänä sitä enää tarkoita. KUKAAN ei ole ikuisesti yhdessä ja niin se vaan menee, että se ero tulee kyllä vielä joskus. Eihän sitä tietenkään noin halua/kannata ajatella, mutta totta se on.
Terv. 3vuotta seurustellut ja saman katon alle juuri muuttamassa nuori nainen.
Kylläpä oli sulla taas kommentti! Ei se todellakaan mene noin, että KUKAAN EI MUKA ole ikuisesti yhdessä, kyllä täällä mmailmassa vielä on sellaisiakin pareja jotka ovat kuolemaan saakka yhdessä! Eli äläpä nyt liikoja yleistä, ei se että jos itse et meinaa tulevan kumppanisi kanssa olla ikuisesti yhdessä tarkoita sitä, etteikö joku sitä oikeasti halua ja myöskin tee niin!