miten unohdan anopin pahat puheet jotka loukkasivat?! miten pääsen eteenpäin ilman että ne tulevat mieleen aina. kaduttaa että niinkin kauan yritin olla hänelle mieliksi ja hänen mielipiteillään oli minulle merkitystä...
mieheni ei pysyty käsittämään että olen niin loukkaantunut äitinsä teoista enkä ole vielä jo unohtanut niitä..ei ymmärrä miksen halua kylään äidin luokse, kun tämähän pyysi jo anteeksi..( jos minä olen kerta sinua niin loukannut että olet sydänjuuria myöten loukkaantunu ni anteeks..)
ei ymmärrä miksi haluaisin mennä hänen luokseen kun tiedän että hän halveksii minua,ei ymmärrä eikä pidä minusta..
mieheni ei pysyty käsittämään että olen niin loukkaantunut äitinsä teoista enkä ole vielä jo unohtanut niitä..ei ymmärrä miksen halua kylään äidin luokse, kun tämähän pyysi jo anteeksi..( jos minä olen kerta sinua niin loukannut että olet sydänjuuria myöten loukkaantunu ni anteeks..)
ei ymmärrä miksi haluaisin mennä hänen luokseen kun tiedän että hän halveksii minua,ei ymmärrä eikä pidä minusta..
Vastaukset 20
Vanhimmat
Sinulla on kärsivällisyyttä vaativa tilanne.
Ei kannata kovin kauan yrittää mielistellä,sinun itsesi takia,sinullakin on oikeus olla oma itsesi,
se voisi helpottaa sinun oloasi.
Ei yksi anteeksi pyyntö saa kaikkea kuntoon,jos et luota siihen ,että asia ei toistu.
Keskustele miehesi ja anoppisi kanssa maltillisesti,ja kerro että sinä olet loukkaantunut.
Miehesi pitäisi yrittää ymmärtää teitä molempia,ja varsinkin sinua.
Anopin kohdella sinua miten sattuu, ei ne anteeksipyynnöt aina auta. Miehelläsi ei ole vielä
napanuora katkennut äitiinsä=miehes on nössö, eikä näe itse sitä tai halua tunnustaa/nähdä.
- ei pahat asiat/sanat unohdu koskaan
- älä mene enään anoppisi luo kylään
- sanot suorat sanat sille turjakkeelle,myös "ukollesi"
- miehes ja anoppis ovat samanlaisia
- älä matele heidän edessä,kumpikin samanlaisia
- ja lopuksi heitä se ukkos pihalle, ei tule muuttumaan tuosta
Ps. Itsellä oli niin paha anoppi, että kävi päälle eikä ukkoni puolustanut minua.
voi kauheaa...miten se tapahtui?
Anoppi haukkuu humalassa, selvänä ollaan nii-iin mukavaa. Loukkaa myös miestä, mutta tämä ei tajua että vaivaa minua eritavalla. Hänhän on joutunut tottumaan äitinsä käytökseen ja opettelemman pitämään jonkinlaisia välejä. Toinen vaihtoehto, se vaikea, olisi katkaista välit kokonaan.
Käyn kylässä, yritän olla asiallinen, mukavakin (en alennu sen naisen tasolle!). En hae hyväksyntää vaan siedän. Hän on kuitenkin mieheni äiti. Hänelle äitinsä on vaikea pala jo muutenkin.
Kun on kovin taas ollut vittumainen, pidän etäisyyttä jonkin aikaa.
Näpäyttelen takaisin, kun se kitinä selvänä alkaa päin naamaa.
et tiedä ollenkaan mistä ap.n ja anopin kärhämä alkoi.. kumpi siihen on OIKEASTI se suurempi syyllinen. No ap.n anoppi on jo pyytänyt omaa osuuttaan anteeksi, eikö miniäkin voisi joustaa omalta osaltaan? että heti vain avioero-tuomarin puheille? Varsinaista parisuhde terapiaa?
Jos sinä koet kokeneesi vääryyttä ja olet elämälle katkera, niin älä jaa sitä ympäristöösi.
Taidat itse olla se hirviöanoppi tai tuleva sellainen !
Niinpä niin... enpä enää ihmettele miksi ajaudut ihmis-suhteissasi törmäyskurssille. Mutta pleas älä ohjeista muita, taitosi eivät siihen riitä. Koeta päästä katkeruudestasi!
Väkivältahan se ratkaisee kaiken, sinun mielestä se on kaiken A ja O.
älä laita sanoja toisen suuhun.. vai kuuluuko se noin yleisestikin tapoihisi kommunikoidessasi ihmisten kanssa?
Omista oletuksista ne ennakkoluulot ja väärinymmärrykset useimmiten syntyy myös niissä anoppi-miniä suhteissa.
Minä kun en ole puhunut väkivallasta yhtään mitään... eikä siitä kait ollut kyse ap.n aloituksessakaan.
Normaalit ihmiset pystyvät sivistyneeseen kanssakäymiseen sukulaistensa kanssa ilman väkivaltaa ja ilman että heti ongelmien ilmaannuttua lähdetään eroa puuhastelemaan. Kas kun muitakin vaihtoehtoja löytyy...
"Normaalit ihmiset pystyvät sivistyneeseen kanssakäymiseen sukulaistensa kanssa ilman
väkivaltaa"= anoppini EI siihen pystynyt, rautalangastako se pitää vääntää. Itse inhoan yli
kaiken väkivaltaa, ja sehän oli jo rikollinen teko.
Mitä kauemmin katkeroittaa omaa elämäänsä muistelemalla muiden pahoja sanoja, sen kauemmin kieltää itseltänsä hyvän elämän.
Katkeruus ja kamala tauti. Ap. pystyy vain itse päättämään, että nyt loppui sanojen märehtiminen. Itse siitä vaan kärsii.
Noin pitkin hampain tehty tekoanteeksipyyntö on uusi loukkaus...
"jos minä olen kerta sinua niin loukannut että olet sydänjuuria myöten loukkaantunu ni anteeks"
Tuossahan anoppi vielä toistaa sen että halveksii sinua eikä oikeasti tunnusta tehneensä mitään väärin. Eipä vaikuta kovin empaattiselta ihmiseltä se nainen.
Itse välttäisin kaikin mokomin tapaamisia.
samaa mieltä olen itsekki tuosta anopin anteeksi pyynnöstä..
ei todellakaan tarkoita sitä..miten kehtaa vielä kuvitella että se menis "läpi".. että hyväksyisin tuollaisen anteeksi pyynnön ja antaisin itse anteeksi hänelle
No kuule. Siinähän harmittelet ja kiukuttelet lopun elämää. Ja kuka onkaan kärsijä? Kenellä menee huonosti?
Mikä voi olla niin iso loukkaus, ettet hyppää sen yli ja vapauta itseäsi elämään? Elämän ilo katoaa, jos miettii muitten loukkauksia ja "loukkauksia".
Työelämässä oleva huomaa päivittäin, että loukkaantua saisi joka toinen päivä, jos kaikki heitot ottaisi tosissaan.
EI MIKÄÄN LOUKKAUS ole sen arvoinen!
ensin selvitellä asioita perusteellisesti omassa mielessään, eikä moittia itseään tavattomasti siitä, että on luottanut väärään ihmiseen. Jos tulet siihen lopputulemaan, että anoppi on sen tyyppinen tapaus, joka pyrkii omien katkeruuksiensa takia vain loukkaamaan muita, niin jätä kaikki puheet omaan arvoonsa. Älä noteeraa turhaan myönteisiä sen paremmin kuin kielteisiäkään sanoja (yhdistä ne vain anoppiin itseensä), pidä tietty varaus ja katso, osoittautuuko anoppi jatkossa luottamuksen arvoiseksi. Vaikeahan meidän ihmisten on muuttua, mutta ei mahdotonta. Voihan hänkin pienessä mielessään ajatella asioita, vaikkei ylpeydeltään tunnusta. Mutta liikaa valtaa ei kannata antaa ihmisten mielipiteille ja kenen tahansa tykkäämisille. Pidä anoppia enempi nyt kuin tuttavana, jonka luona mahdollisesti käytte pariskuntana kerran vuodessa. Mielestäni saat pitää väliä ja sanoa anopille, että miettii asioita kaikessa rauhassa.
Minun anopillani on aina ollut tapana päästellä suustaan mielettömiä sammakoita. Ei puhettakaan että olisi anteeksi koskaan pyytänyt tai edes katunut mitään, mitä tuli möläyteltyä.
Kun nuorena ja vastavalmistuneena sain työpaikan pankista, anoppi kommentoi sitä "Vai että oikein työpaikan sait ja pankista vielä. Mikähän sinustakin tulee kun siellä rahojen keskellä päivät vaan istuskelet, ylpeys kulkee lankeemuksen edellä !"
Ja häissämme halasi poikaansa/aviomiestäni pitkään, oikein kuuluvalla äänellä kajautti "En minä sinua olisi vielä pois antanut...mutta noh, kotiin voit aina tulla" ja sitten tuijotti minua nenä pystyssä ivallinen virne naamallaan.
Mies vannotti aina, että ei sille hänen äidille kannata sanoa mitään vastaan kun se ottaa siitä vaan lisää kierroksia. Koitin aina vain niellä, tuli mitä tuli.
Ja kun meille syntyi kaksoset, oli kommentti "Voi hyvänen aika mikä häpeä !"
Parinkymmenen vuoden jälkeen olin niin kurkkuani myöten täynnä että päätin ettei anoppi tule enään meille enkä minä vieraile hänen luonaan. Tämä päätös on pitänyt enkä anteeksi tule koskaan antamaan hänen ilkeilyjään.
Anteeksi antaminenhan on vain oman pahan mielen painamista taka-alalle, nöyrtymistä pahan edessä ja antaa sille toiselle osapuolelle tilaisuuden nollata tilanne ja aloittaa taas alusta.
Huh! Nuo sammakot olivat kyllä niin uskomattomia, että vaikuttavat jo koomisilta. Uskon kyllä, että tilanteissa, joissa nuo ovat tulleet ei ole varmasti naurattanut yhtään, mutta luettuina noista tulee mieleen, että anoppisi on jokin tosielämän Hyacinth Bucket.
Anoppi loukkasi minua haukkumalla suurinpiirtein kaikki minussa arvosteli minut äitinä lyttyyn, arvosteli esimerkiksi sen kuinka kauan rintaruokin lastani, arvosteli minun luonnettani ja vihjaili miehelleni että voisi palata kotiin koska vain haluaisi, haukkui vanhempieni kasvatusta, ja sitä kuinka lastani hoidan... Solvasi minkä kerkesi. Puoleen vuoteen ei pidetty yhteyttä (lapsi pieni) Eräänä päivänä otin puhelun anopille ja yritin kehittää välejä anoppi sanoi että voi muodollisesti pyytää anteeksi mutta ei tule ikinä sitä tarkoittamaan. Miten päin siis minun tulisi olla??
Siitä lähtien on ollut viileät välit ja aika paljon minua poljetaan ja hypitään varpaille mm. lasten asioissa kyläillessämme (usein tekevät päinvastoin lapsen kanssa kuin olen esim. juuri sanonut) Appi varsinkin on aika sika minua kohtaan. Mä en haluisi mennä enää anopille koska olen ihan lyöty ja en viihdy siellä kun minua kohdellaan siellä aina kuin ilmaa. Mä en voi koskaan antaa anteeksi sitä mitä anoppi sanoi, eikä hänkään ole sen eteen tehnyt mitään että välimme paranisivat miksi minä? Olenhan loukattu osapuoli. Mies ei halua puuttua sillä aikoinaan kun puuttui sai kaikki kimppunsa veljistä ja siskoista ja pitkät vihat päällensä.
Mutta itsekkyys jatkuu. Lapset pitää saada kylään (mieluiten ilman miniää) Anoppi ja appi eivät koskaan tule meille tutustumaan lapsenlastensa arkeen... Peruvat usein jos on kutsuttu. tulevat vain pakollisille synttäreille. Joulusta tekevät aina ongelman... lista on loputon. Mieheni vuoksi siedän mutta jos ollaan rehellisiä en ikinä antaisi lapsiani heille hoitoon. Ja jos miestäni ei olisi en koskaan olisi heidän kanssaan tekemisissä niin ankeaa porukkaa ovat.
Tiedän mistä puhut, minulla oli anoppi, jolle en osannut olla mitenkään mieliksi.
Suuresta rakkaudesta mieheeni, kestin ja kestin . Olin niin loukattu , tulisi romaani ,jos kaiken kertoisin.
Lopulta minua helpotti ajatus, että vika ei ole minussa, vaan ylipäätään siinä, että hänen pojallaan on vaimo, oli se kuka hyvänsä, tarpeeksi hyvää ei ole olemassa.
Kävin anopillani kuitenkin kylässä, vaikka kestämistä se oli, tein tämän mieheni vuoksi.
Katkeruuteen olisi syytä, mutta miksi nyt tuhlata enää siihen, nyt nautin elämästä ja olostani.
Anoppi kuoli vuosi sitten, siivosin ja tein hänelle ruokia hänen dementoiduttuaan, silloin olin jopa hyvä ihminen , mikä lie hänen syynsä tähän vihaan , miten paljon hän itse menetti käytöksellään, loitonsi lapsenlapset luotaan, poikansakin elämän teki vaikeaksi. Hänkin oli häviäjä .
Ohje , keskity mieheesi 95 prosenttia ja anoppiin se 5 . : ) voimia ja naura välillä niille loukkausyrityksille.
No minä olen nyt itse anoppi neljälle lasteni puolisolle, enkä varmasti halua heidän kanssaan riitaa , nautin niin heidän seurastaan ja annan vapauden, autan , jos tarvitaan. Katkeraksi en missään nimessä halua, miksi myrkyttäisin sydämeni, elän tässä hetkessä.
kiitoksi teille kaikille vastauksistanne, niistä on ollut todella paljon apua. olen tässä koittanut työstää asioita mielessäni että pääsisin niistä yli ja voisin unohtaa.. ja etteivät ne jäisi painamaan mieltä enää. anopia kun joskus tulee nähtyä kuitenkin, ja olisi mukava jos voisin olla hänen lähellää ja ajatella että paskan väliä mitä ajattelet minusta, teen asiat omalla tavallani ja olen onnellinen siitä..