Mikä idea siinä on aina se joka jätetään joutuu toipumaan jättämisestä vuosikausia, jättäjä sen sijaan loistaa elämällään vaihtaa esim naista. Uuden naisen kanssa mennäänkin heti naimisiin ja tehdään lapsia rakennetaan omakotitalo, töissä menee hyvin ja muutenkin menee hyvin ja se joka jätetään rypee itsesäälissä vuosikausia, yrittää etsiä uutta suhdetta mutta ei löydä ikinä sellaista joka korvaisi sen suhteen mikä oli jättäjän kanssa.Plus nämä kaikki uudetkin miehet jättävät ja lopulta olet aivan yksin, ja sen lisäksi että tämä alkuperäinen jättäjä on jättänyt sinut on myös kaikki muut kymmenen hänen jälkeen. Todella usein kuvio menee näin, se ei ole oikein jos ajattelee sitä miten ei ole oikein jättää toista ihmistä huvikseen, mutta silti jättäjä saa ikään kuin palkinnon ja paremman elämän ja jätetyn elämä loppuu siihen päivään kun tulee jätetyksi eikä jättäjä saa koskaan mitään rangaistusta, aina vaan menee paremmin? Tästä esimerkkinä ihan julkkispiireistäkin Jennifer Anistonin elämä...
Miksi jättäjälle tulee aina loistava elämä ja jätetylle paska
ei ole reilua
114463
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jättäjät vois kaikki koota jonnekin halliin ja vetää niitä turpaan : D
Olen samaa miettinyt. Exällä tuntuu menevän hyvin, uusi nainen löytyi kuin tilauksesta ja elämä rullaa. Ja kaiken skeidan päälle mitä jätetty on joutunut kokemaan, häntä haukutaan vielä luuseriksi ja epäonnistujaksi.
Ei todellakaan mene tasan onnen lahjat. Kannattaisi vaan ruveta vähemmän tunteelliseksi ja miettiä kylmiä arvoja. Sitoutumiskammo on loistava piirre, se kerää ympärilleen kasapäin kumppaniehdokkaita.
Harmi että sitä on vain oma haavoittuva itsensä.
että se jätetty on jotenkin niin itsekeskeinen/epäitsenäinen ihminen, että toisella ei ole onnellinen olo sellaisen ihmisen kanssa. Että toinen joutuu aina olemaan joka tilanteessa se vahvempi jonka pitäis raahata ja kannatella tätä kurjaa parkaa joka kriisin läpi. Ei kukaan semmoista jaksa.
Tai sitten se jätetty haikailee aina sen tyyppisiä parisuhteita jotka on hänelle vääriä. Jostain syystä.
Koska mä en ole mitään noista asioista vai olenko olenko epäitsenäinen eikö kaikki ihmiset halua olla mieluummin jonkun kanssa kuin yksin ? Onko se epäitsenäisyyttä jos ei halua olla yksin tai ei kestä sitä, että jätetään, mun poikaystävä myös syytti läheisriippuvaiseksi kun manguin hänelle etten pärjää ilman häntä ja miksi jätit mut ja eiks me voitais vielä yrittää ja eihän me ikinä edes riidelty. Olenko läheisriippuvainen vai olenko ihan normaali ihminen, miten mun pitäis suhtautua jättämiseen, jätä vaan ei tunnu missään en ole kenestäkään riippuvainen ja olen oikein itsenäinen... viihdyn oikein hyvin täällä yksin yksiössäni seinille voi puhua ja kissalle, miten oikeastaan tarvitsenkaan ketään ihmistä lähelleni olisiko jättäjä sitten onnellinen?
Kyllä jättäjän on helppo naureskella sun muuta koska hänellä on jo uusi, ihme kyllä yleensä jos joku ihminen jättää ei hän jää sen jälkeen ikiajoiksi sinkuksi jonkun hän siihen minun tai yleensäkin jonkun tilalle ottaa, ei hän päjrääkään yksin, onko se johon vaihtaa sitten parempi kuin se jonka kanssa jo oli.
Kunhan jättäjä ei vain uhraa yhtään tunnetta enää jätetyn puoleen ja vaan nauraa ja pilkkaa sillähän siitä pääsee jätetystä eroon mitä tuollaisella on enää väliä, minähän menen taas sen uuden kumppanini luo ja ihmettelen hänen kanssaan kun tuo tuolla mankuu vaan ja ei osaa olla yksin. Vaikka jättäjäkään ei ole yhtään sen itsenäisempi tai läheisriippumattomampi, hänellähän on seuraa.
Mä olen ainakin sitä mieltä että mulla on huono onni joka lähti siitä ensimmäisestä jättämiseiksi tulosta ja sen jälkeen kaikki menee aina pieleen se huono onni seuraa aina vaan. Onko joku kironnut mut olemaan ilman parisuhdetta loppuelämän ajan olenko saanut kirouksen jostain tavarasta mitä tämä on? Voiko sen saada jostain kirppikseltä ostetusta esim palapelistä koska sen jälkeen kun sen ostin niin poikaystävä jätti ja löysi toisen ym vai mikä se on mikä tämän aiheuttaa?
Ei se sun logiikka nyt kyllä ole ihan sama kuin muiden aikuisten ihmisten logiikka. On totta että ihan maailmassa yksin on ikävä olla, jos ei ole ystäviä eikä työkavereita eikä mitään. Mutta silloin kyllä pitää katsoa peiliin ja miettiä että mitä on valmis suhteissa toisille antamaan, mitä iloa itsestä on kellekään muulle. Sen sijaan parisuhteen asioissa olen - ja olen nuoresta asti ollut - ihan eri linjoilla. Ja kanssani samoin ajattelee moni muukin. Nimittäin tuo lauseesi että kaikki ihmiset on mieluummin toisen kanssa kuin yksin, ei se vaan ole totta. Itselleni on aina ollut selvä juttu että olen mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Ja niin se loppujen lopuksi on monen kohdalla. Ei aikuiselle ihmiselle yksineläminen ole todella pahinta mitä voi sattua. Jotkut suorastaan pitävät sitä parhaana vaihtoehtona.
Olet tosiaan varmaan läheisriippuvainen, ja sellainen kyllä monet karkottaa. Niin paradoksaalista kuin se onkin, tuskin tulet onnelliseksi parisuhteessa ennen kuin voit olla onnellinen myös ilman parisuhdetta. (Tai sitten pitää suostua jonkun toisen läheisriippuvaisen kanssa parisuhteeseen, mikä ei välttämättä kyllä pääty onnellisesti sekään.)
Mietipä.
tajua teitä, jotka selvästi hädissään olevalle ihmiselle alatte tällaisia totuuksia laukomaan päin naamaa.
Kyllä hänkin varmaan tajuaa nuo asiat sitten aikanaan. Aloittaja on selvästikin aika nuori vielä.
Neuvoisitte mieluummin jotain käytännöllisiä neuvoja, kuin sanoa paukautatte, että katso peiliin, olet läheisriippuvainen ja kukaan ei sinua huoli tuommoisena.
Eli minä antaisin neuvoksi aloittajalle, että mieti mitkä ovat sellaisia asioita, mistä juuri sinä nautit ja tykkäät tehdä/harrastaa. onko se musiikki, maalaaminen, puutarhan hoito...
Ja esim. lenkkeily tekee jokaiselle hyvää... jos et muuta kiinnostuksen kohdetta heti keksi! ja vaikka keksitkin, niin ulkoilmassa pieni lenkki tekee ihmeitä, jos asiat alkavat kaatua päälle.
Ja sitten on terapiat ja muut keskusteluavut olemassa (itsekin niihin joskus turvautunut). Jos elämä alkaa tuntua niin vaikealla, ahdistaa ja masentaa, niin avun hakemista ei tarvitse hävetä.
Itse ainakin sain aikanaan hyvää kannustusta psykiatriselta sairaanhoitajalta, jonka luona kävin juttelemassa... sellaista kannustusta, mitä vaille olin lapsena jäänyt, ja mitä jokainen ihminen tarvitsee.
tsemppiä.
ihan valhe, että jos kaikki ahdistaa ja kaatuu päälle, niin kävelylenkki jo helpottaa. ... kokemusta on: sitä voi kävellä ja itkeskellä vaikka tunnin lenkin ja palata yhtä masentuneena.
Apua vaan hakemaan. Ihmisen ei kannata haaskata elämäänsä suremiseen, jos yksin ei pääse siitä irti.
on ihan yksin niiden omien masentavien ajatusten kanssa ja jos ajatukset kiertää samaa kehää, niin ei se raitis ilma niiden suuntaa muuta.
tiedän itsekin kyllä että pahimmassa vaiheessa ei kävelylenkit auta.
Mutta ajattelin, että jos aloittajan asiat ei vielä niin huonossa jamassa ole, niin yleinen aktiivisuus, mm. juuri lenkkeily voisi ehkäistä ettei asiat niin huonoksi menisikään.
Se kun on huonoin vaihtoehto että jää sohvan pohjalle murehtimaan. Silloin voi olla varma että ei asiat muutukaan paremmiksi.
Mutta jos tosiaan tuntuu että ei auta lenkit, niin silloin vain rohkeasti apua hakemaan.
Jättäjä on parisuhteen elinkaaressa jo loppupuolella, mutta jätetty saattaa elää vielä suhteen keskivaihetta onnellisen autuaasti. Siten jättäjällä ei ole enää kiinnipitäviä ja sitovia tunteita toista kohtaan, sen sijaan jätetty joutuu polttamaan ja kuluttamaan tunteensa loppuun eron jälkeenkin. Ero ei aiheuta kipua kummassakaan, jos molemmat elävät jo suhteen loppuvaihetta ja tasatahtia etenevät eroon. Kummallakaan ei ole tällöin rakkaudentunteita toista kohtaan. Nämä parit eroavat ns. sovussa ja voivat jatkaa suhteellisen sujuvasti elämäänsä toisen kumppanin kanssa tai yksinkin ilman katkeruuden, vihan, alemmuuden tai huonommuuden tunnetta.
Jos ihminen kerta toisensa jälkeen tulee jätetyksi, voi syynä olla se, että hän itse aiheuttaa - tietämättään tai tietäen - jätetyksi tulemisen. Hän ei ehkä uskalla onnistua, ja pelaa itsensä pois pelistä voidakseen todeta, että tulipa taas jätetyksi.
Itse olen kokenut useita suhteita ja moni niistä on kestänyt vain muutaman kuukauden. Olen tullut usein ns. jätetytyksi mutta joskus olen jättänyt itsekin. Tunnemoottori ei vain ole kestänyt pitkää ajoa.
Silti en tunne itseäni epäonnistujaksi, vaan ehkä pikemminkin olen saanut elää rikkaan elämän. Olen koulutettu, hyvätuloinen ja itsestäni huolta pitävä' nainen. Olen usein kokenut surua, ahdistusta ja vihaakin suhteen loputtua, mutta joku kumma voima vetää minut nopeasti maan pinnalle - kohti uusia asioita. Joskus tuntuu, että nautin jopa näistä lyhytaikaisistakin suhteista. Voi olla, että olen ns. seikkailijaluonne enkä kovin turvallisuushakuinen. Elämässäni on monia kiinnipitäviä ankkureita, sekin tuo tiettyä varmuutta elämään. Katkeruutta en ole tuntenut kovinkaan pitkään ketään ex-miesystävääni kohtaan. Tunnen olevani jopa etuoikeutettu. Silti tunteet ovat olleet syviä ja aitoja. Mutta tämä on minun elämääni ja kunnioitan sitä. Sen verran minulla on ollut ylpeyttä, että roikkumaan en ole jäänyt keneenkään, sillä tiedän, että jo seuraavan kulman takana voi tulla uusi suhde, jos on avoin sille. Sitä paitsi elämä on muutakin kuin suhteilua.
Itse olin aivan järkyttynyt kun avomieheni ilmoitti, että suhde on loppu. Tuli melkoisen puun takaa.
Erosimme kuitenkin ihan sovussa ja hän autteli minua monessa asiassa myöhemminkin oma-alotteisesti. Olin aivan murtunut erosta ensimmäisen puoli vuotta ja elin melkoisen sumussa. Laihduin valtavati tajuamatta edes laihtuneeni. Kesän jälkeen vain ihmettelin miksi kaikki talvivaatteet olivat niin oudon näköisiä - no, ne olivat 2-3 kokoa liian suuria! Toisaalta laihtuminen ja sen tuoma positiivinen huomio antoi uutta puhtia elämään.
Hänellä ei ollut uutta suhdetta, mutta reilun vuoden päästä hän alkoi seurustelemaan, uusi tyttöystävä tuli nopeasti raskaaksi ja he menivät naimisiin. Olin päässyt pahimman surun yli, mutta silti ärsytti miksi hän löysi nopeasti jonkun ja minä en. Puolitoista vuotta meni erosta palautumiseen.
Myöhemmin nautin sinkkuajastani enkä haikaillut hänen peräänsä ja kun viimein löysin nykyisen mieheni, tajusin, että jos olisin tiennyt kuinka hyvä parisuhde voi olla, en olisi itsekään jäänyt aiempaan suhteeseen enkä olisi surrut eroa niin kovin. Olin luullut sen olevan hyvä, mutta nyt vasta tajuan kuinka ihanaa on olla suhteessa, johon molemmat panostavat ja aidosti arvostavat toisiaan ja välittävät syvästi.
Seisoessani alttarilla naimisiin mennessäni kiitin mielessäni, että elämä meni kuten meni ja löysin lopulta jotain paljon parempaa ja niin ajattelen nytkin kun tuosta erosta on jo 11 vuotta ja olen ollut nykyisen mieheni kansa vuosia naimisissa. Elämä voi siis mennä hyvinki eron jälkeen.