Jos se kerta jäi vaan yhteen, ja alkoholillakin oli osuutta asiaan..
Kannattaako tunnustaa jos pettää?
-Mies-
231340
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mitäpä suotta toisen mieltä pahoittamaan. Kun tarpeeksi usein vedät viinaat et enää muista oliko oma vaiko vieras, mutta mitäpä siitä sitten. Ainahan voit sanoa olleesi kännissä. Se kelpaa selitykseksi ihan mihin tahansa asiaan muutenkin.
Älä siis kerro pettämisestä.
Jaa,a siinä tuo iäisyys kysymys. Jokainen joutuu sen asian itse päättämään ja puntaroimaan. Oma suhde kertoo sen, mitä suhde kestää ja mitä ei. Jos, tuntee toisen hyvin, voi siitä päätellä, mitä kannattaa kertoa ja mitä jättää kertomatta. Pitää miettiä myös kestääkö oma omatunto kantaa sellaista asiaa sisällä, joka kuitenkin kuuluisi luottamuksen ja rehellisyyden nimissä jakaa toisen kanssa ja tunnustaa. Tunnustaminen tuo tavallaan toisen arvon esiin. Tunnustus kertoo toisaalta rehellisyydestä, kun taas kertomatta jättäminen antaa kuvan epärehellisyydestä ja epäluotettavuudesta. Jos, alkoholilla on ollut osuutta asiaan, kumppani voi sen helpommin ymmärtää ja antaa anteeksi, kun selvänä tietoisesti tehty pettäminen. Kukaan ei voi luvata, että kerta jää vaan yhteen, sellaista lupausta tuskin voi tehdä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa.
mikään puolustus. Humalassa tekee sen mitä selvinpäin ajattelee.
Humala on vain ja ainoastaan tekosyy. Ei heruisi sympatiaa minulta ainakaan.
Ja vaikka tätä naisilta kai kysyttiinkin, niin minusta pitää kertoo pikimmiten.
Eikä se siihen yhteen kertaan jää, älä petä ittees.
Mä ajattelin aikoinaan, että ikänä, siis ikinä!!..en tule pettämistä hyväksymään. Se on moro välittömästi.
Noh, mua sitten petettiin suhteessa, jossa oltiin oltu 9 vuotta.. Pistinkö äijän pihalle?
Eipä tainnut tulla edes mieleen, kun mies tuli tämän minulle heti seuraavana päivänä erittäin katuvana tunnustamaan, niinkuin oltiin aikoinaan sovittu. Asia ois varmaan ollut eri lyhemmässä suhteessa, mutta meidän kohdalla ajattelen sanonnan: "kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa", pitäneen paikkansa.
Ja mä toivoisin edelleen, että mulle tultais heti kertomaan, jos noin käy. Mä en suinkaan lupaa, että mä suhtautusin siihen, kuten ekalla kerralla, mutta jos on valmis todella ottamaan sen syyn niskoilleen, niin näkymät on aika hyvät.. ;)
Eli millään tavalla ei saa ajatella, että toi kertominen jotenkin hyvittäis tapahtunutta. Ei. Sen jälkeen pitää vielä kestää viikkokaupalla sitä petetyn katkeraakin tilitystä, jotta asia saadaan "kulutettua loppuun". Siihen ei monellakaan sitten riitäkkään kiinnostusta.
"Eli millään tavalla ei saa ajatella, että toi kertominen jotenkin hyvittäis tapahtunutta. Ei. Sen jälkeen pitää vielä kestää viikkokaupalla sitä petetyn katkeraakin tilitystä, jotta asia saadaan "kulutettua loppuun"."
Tai kuukausi- tai vuosikaupalla. Eikä se välttämättä siltikään "kulu loppuun" (mikä on hyvä vertaus muuten).
Kuukaudetkin on musta vielä ihan ymmärrettävää, ajattelin vaan alottaa tolleen pehmeesti.. ;) Mutta jos tota asiaa joutuu vuosiKAUPALLA tilittämään, niin vois aatella, että tyyli on sillon väärä. Koska tarkoitus kai tosta on kuitenkin päästä eteenpäin jollakin tapaa, eikä jatkaa suhdetta vaan siitä tilityksen "ilosta"?
Jos se menee siihen vuosia kestävään tilittämiseen, niin kyllähän siinä ehkä silloin jotain on vähän metsässä/motiiveja suhteen jatkamiselle voi kyseenalaistaa, mutta siinä mielessä tuo voi olla ymmärrettävää, että jos sitä ei olekaan helppo antaa anteeksi tai päästä siitä muutoin yli/asian kanssa noin suunnilleen sinuiksi, niin kylläpä luulen sen ehkä herkästikin jäävän kytemään sinne pinnan alle - etenkin jos näyttää selvästi siltä, ettei pettäjä aidosti kadu tekemisiään. Toki jos petetyn "pitää" sitten jatkuvasti huomautella esim. riitatilanteissa asiasta, niin ollaanhan sitä silloinkin vähän metsässä.
Mutta tuollaiseksi kai se herkästi menee etenkin silloin, kun ihmiset eivät osaa luovuttaa vaikka ehkä sisimmässään tietäisivätkin että nyt se toinen teki sen peruuttamattoman mokan. Jäädään vaan sinnittelemään, kuka mistäkin syystä.
..löytää sun ikää, mutta yllättäen epäonnistuin.. Ei sillä, että sillä sinänsä olis merkitystä, mutta se antais vähän osviittaa siitä, millasen ajatusmaailman kanssa tässä ollaan tekemisissä.. ;)
Noh, mutta..
"kun ihmiset eivät osaa luovuttaa vaikka ehkä sisimmässään tietäisivätkin että nyt se toinen teki sen peruuttamattoman mokan. Jäädään vaan sinnittelemään, kuka mistäkin syystä. "
Liian helpollakaan ei kannata luovuttaa. Siinä jää helposti miettimään, mitä ois tapahtunut, jos oiskin vielä yrittänyt..?
Ja peruuttamaton moka? Tässä mä koen olevan yhen pahan kompastuskiven.
Yleinen mielipidehän tuntuu olevan se, että pettämistä suurempaa mokaa ei ihminen voi tehdäkään, eikä sitä järjissään oleva kumppani anna koskaan anteeks. Kuinka yksilön huomioiva tälläinen menttaliteetti on? Ehkä se luovuttamisen vaikeus tuleekin siitä, että yhteisö painostaa eroon, tai olet kertakaikkisen tyhmä. Viis siitä, mikä se oma fiilis sitä juttua kohtaan on.
Pointti on siinä, että siihen sinnittelyyn tosiaan on aina syynsä. Pätevä sellainen.
Vaikka se muiden mielestä vaikuttais olevan kaikkea muuta.
Siinä sitten tasapainoilet nuoralla, jonka toisessa päässä on ero ja uskottavuuden säilyminen ja toisessa päässä sulle rakas ihminen ja täysin vaille muiden tukea jääminen. Näin reilu kerho tää on; jos et tee, niinku me sanotaan, me hylätään sut. Wheppee.. :(
kakstoista, kohta ykstoista.
Se voi joidenkin kohdalla olla niin, että se yleinen mielipide vaikuttaa enemmältikin tekemisiin ja valintoihin, mutta luulen kyllä melko monesti, ehkä yleensä, olevan kyseessä ihan vaan sekin, että vaikka alunperin omattaisiin se lähtöajatus jotta mikäli toinen pettää, se on sitten siinä (joko periaatteesta ollaan tuota mieltä, TAI sitten sen takia, että tiedetään itsestä ettei siitä pääse yli/ei halua päästä yli), niin kun käy kusiset ja tilanne konkretisoituu, niin sitäpä eräällä tavalla aletaan pettää itseä ja niitä aiempia ajatuksiaan sen ehdottoman uskollisuuden suhteen. Ihminen kun osaa selitellä itselleen valintojaan, miksi vielä jatkan ja miksi vielä sinnittelen. Joku voi vaikkapa jäädä jatkamaan suhdetta senkin takia, että antaisi itsestään paremman ja rakastavan ihmisen kuvan (yhteisen paineen tähden tai omien mielikuviensa tähden), ehkä noin toimiva arvostaa itseään enemmän "kun yrittää viimeiseen saakka"... En tiedä.
Voihan tilanteesta päästä yli, kuten sinäkin taisit mainita päässeesi, mutta minä en usko kovin monesti tuosta olevan kyse, vaan tosiaankin siitä, että ei erinäisistä syistä haluta pistää välejä poikki. Jäädään sinnittelemään. Jospa se tästä. Pelätään ehkä muutosta ja nykyisen elämänvaiheen päättymistä. Arjen muutoksia. Jos on lapsia, niin täytyyhän minun olla epäitsekäs ja jaksaa katsoa tuota paskiaista. Mitä minusta ajatellaan jos nyt lähden. Olenko sittenkään yrittänyt kaikkeni. Olenko minä ajanut toisen osapuolen pettämään: laitoinko viimeisen kerran vessapaperirullan telineeseen pyörimään väärinpäin. Ei vain ole uskallusta lähteä/katkaista välejä. Onhan näitä vaihtoehtoja joiden merkitystä ei pitäisi vähätellä mietittäessä miksi joku jää-vaihtoehtoja. Siinä vaiheessa kun toinen käy vieraissa, niin minä luulen hyvin harvoin enää olevan kyseessä toisen rakastaminen/arvostaminen. Mutta tämä on vain meikäläisen mielipide.
Entäs sitten se, että se pettäjä on kuitenkin itselle tärkeä? Voihan se olla, mutta onko se vilpittömästi molemminpuolista vai onko toinen sittenkin tyytymissuhteessa kun hairahtui? Miksi hairahtui? Jos ei tapapettäjä kyseessä, niin jotainhan on ollut v-tuillaan jo kauemman aikaa, miksi niistä ei ole puhuttu?
Liian helpolla ei kannata luovuttaa, mutta ensisijaisesti minusta jokaisen kannattaisi/pitäisi olla ja uskaltaa olla ehdottoman rehellinen itselleen ja ihan silleen ajan kanssa koskien sitä, että haluaako vielä yrittää. Onko se vaivan arvoista enää sen jälkeen kun luottamus on mennyt. Pystyykö enää luottamaan. Välittääkö ja arvostaako itseään enemmän silloin, kun jää, vai silloin, kun lähtee.
voisi myös olla "yhteisön paineen"...
.. on se merkityksellistä sittenkin.
"kakstoista, kohta ykstoista." Koska jos toi ois totta, niin mä en viittis edes lukea näitä.
Noh, viesteistä kuitenkin välittyy pikkasen semmonen..nuoruuden into..?! ;D Varmuus? Se, kun ei vielä ole tullut sitä kyynisyyttä, että mistään et voi tässä elämässä olla varma. Mikään ei oo mustavalkoista. Ja harmaan sävyjäkin on niin rutosti.
"ei erinäisistä syistä haluta pistää välejä poikki. Jäädään sinnittelemään. Jospa se tästä. Pelätään ehkä muutosta ja nykyisen elämänvaiheen päättymistä. Arjen muutoksia. Mitä minusta ajatellaan jos nyt lähden. Olenko sittenkään yrittänyt kaikkeni. Ei vain ole uskallusta lähteä/katkaista välejä."
Miten mä oon kokoajan lukevinani rivien välistä, että mikään_syy jäädä, ei susta ole riittävä? Koska jos sä oot päättänyt niin, tää keskusteluhan on aivan turha.
Mä annan kernaasti sun pitää kantas ja toivon vielä, että pystyt sen pitämään pitkään. :)
Mutta mua todellakin häiritsee, jos sä kuvittelet olevasi niiden yläpuolella, jotka edes yrittää päästä siitä yli sen kumppanin kanssa?
Mistä lähtien anteeksiantamisen kyky on laskettu heikkoudeksi? Ja ennenkaikkea, ollaanko siitä hyödytty niin, kuin ollaan ajateltu, vai ollaanko jouduttu ojasta allikkoon?
Aivan: en mistään syystä. Minulle henkilökohtaisesti on suunnilleen paskan hailee mitä kukakin elämässään tekee ja käyttääkö elämänsä kituuttamalla viduttavassa suhteessa hakaten päätä seinään. Minä ihmettelen sitä, mutten siltikään välitä sen kummemmin.
Jos joku haluaa jäädä jatkamaan suhdetta vaikkapa sen jälkeen kun toinen on käynyt vieraissa, niin siinäpähän jää. Mutta aivan turha on kenenkään väittää sen jatkamishalukkuuden johtuvan automaattisesti rakastamisesta, suuresta sydämestä, anteeksiannon jalosta taidosta tai muusta positiiviseksi katsottavasta, vaan eiköhän ne syyt melko usein, ei siis aina, vaan melko usein pääasiassa ole vähän jotkut muut. Pohjimmiltaan ne voisi ehkä kiteyttää jotenkin niin, että ei vain uskalleta lähteä siitä suhteesta.
Ei uskalleta = eli tuohonhan saa sisällytettyä monenmoisia syitä, mitkä ovat täysin jotain muuta kuin sitä idealistisesti ajateltuna "kauneinta", eli toisen rakastaminen ja anteeksianto.
Ja kyllä: harvoinpa taitaa olla niin, että olisi vain yksi tai kaksi isoa syytä, vaan suloisen katkera soppahan se taitaa olla lusikoitavana eri kokoisten sattumien (syiden) kera.
Eli niin: jos tulee petetyksi ja haluaa jatkaa suhdetta, niin siinäpähän jatkaa. Mutta MIKSI jatkaa (tähän liittyy se ihmisen tarve selitellä/kaunistella/uskotella itselleen), niin sitä kannattaisi pohtia ja uskaltaa nähdä asiat kuten ne on: on ollut jo aiemmin, ovat nyt, ja taitavat olla tulevaisuudessakin kun harvemminhan se ihminen kuitenkaan luonteeltaan isommalti muuttuu. Onko kaikki vaivan arvoista?
Ja minulla sitä kyynistä, pessimististä ja etenkin realistista suhtautumista vasta riittääkin, etenkin ihmismielen koukeroiden suhteen. Enkä edes usko kovin usein olevan väärässä "epäilyjeni" suhteen. Huomasit varmaan etten väittänyt olevani aina oikeassa?
"Aivan: en mistään syystä. Minulle henkilökohtaisesti on suunnilleen paskan hailee mitä kukakin elämässään tekee ja käyttääkö elämänsä kituuttamalla viduttavassa suhteessa hakaten päätä seinään. Minä ihmettelen sitä, mutten siltikään välitä sen kummemmin."
Minä en tiedä sun syistäs, mutta tiedän vaan sen, että tuomitsemista on hankala tehdä samalta tai alemmalta tasolta... ;p
Ja_minusta ihmettely ja välittämättömyys samassa lauseessa on vähän ristiriitaista. Tai sitten määritelmä "kummemmin" onkin jotain enemmän, kuin se mulle tuo mieleen.
"Pohjimmiltaan ne voisi ehkä kiteyttää jotenkin niin, että ei vain uskalleta lähteä siitä suhteesta."
Ja tämän yläpuolella sinä ainakin olet? ;)
Miks musta tuntuu, että toi on sulle jotenkin uhkaavaa? Ei se helkkari vieköön ole ihme, että kaikenlaisen syy-viidakon läpi pitää kaivautua sen pohjimmaisen syyn löytääkseen, jos kerran sormella osoittelu on tota luokkaa? Ja edelleen, ketä se palvelee?
"Mutta MIKSI jatkaa (tähän liittyy se ihmisen tarve selitellä/kaunistella/uskotella itselleen), niin sitä kannattaisi pohtia ja uskaltaa nähdä asiat kuten ne on: on ollut jo aiemmin, ovat nyt, ja taitavat olla tulevaisuudessakin "
Miksi? Koska ihminen mielummin ottaa tutun pjaskan, ku tuntemattoman. Koska yksiavioisuutta arvostetaan - syystäkin? Koska lähteminen tulkitaan helposti epäonnistumiseksi? Koska on kevyempää uskotella itselleen asioiden olevan paremmin, ku ne tässä paskassa maailmassa voi olla?
Mä väitän, että KUKAAN ei uskalla nähdä kaikkia_asioita niin, kuin ne ovat. Sä olet tässä suhteessa onnekas, mutta jonkun toisen asian kohdalla yhtä sokea.
"kun harvemminhan se ihminen kuitenkaan luonteeltaan isommalti muuttuu. "
Sä tarkotit tällä yksilöä, mutta tänhän voi nähdä myös koko lajin mittakaavassa. Harvemmin se vaihtamalla paranee. Ihminen on, mikä se on. Eikö sitä voi kutsua eräänlaiseksi itsensä huijaamiseksi/selittelyksi/kaunisteluksi myös, että tästä perhanan harmaasta massasta nyt löytäis jotain täysin uniikkia?
"Minä en tiedä sun syistäs"
Minäpä tiedän.
"minusta ihmettely ja välittämättömyys samassa lauseessa on vähän ristiriitaista"
Kyllä, niin on minustakin. Siksi taisinkin käyttää vähän ympäripyöreämpiä mutta paikkansa pitäviä ilmaisuja "suunnilleen" ja "sen kummemmin".
""Pohjimmiltaan ne voisi ehkä kiteyttää jotenkin niin, että ei vain uskalleta lähteä siitä suhteesta."
Ja tämän yläpuolella sinä ainakin olet?"
Jos se mielestäsi on yläpuolella olemista ettei ole tyytymissuhteessa ja/tai että uskaltaa kuunnella itseään ja olla itselleen suht koht rehellinen ja/tai etenkin TIETÄÄ itsestään millaisten asioiden kanssa tulee toimeen ja millaisten ei/mistä ei pääse yli, niin tunnustan. Minusta tuo tosin on melko pitkälle itsetuntemusta.
"Miks musta tuntuu, että toi on sulle jotenkin uhkaavaa?"
Koska olet väärässä? Ihmisten käytöksen ja valintojen motiivit minua pääasiassa kiinnostaa, vaikka niiden tietäminen/tiedostaminen monesti aiheuttaa ketutusta. Se (huonoissa suhteissa pysyttely) on toki siinä mielessä myös harmi, että uusikin onni voisi löytyä kun osaisi jättää entisen epäonnen taakseen.
"Miksi?"
Selittelet. En tiedä selitteletkö (ja vakuuttelet) samalla itsellesi kun koitat selitellä minulle, mutta miten vaan. Ymmärrän silti mielestäni pointin.
"Mä väitän, että KUKAAN ei uskalla nähdä kaikkia_asioita niin, kuin ne ovat."
En usko. Se on totta, että usea ei tahdo nähdä asioita kuten ne on. Ei tahdo=epäilee kyllä, mutta ei tahdo/uskalla nähdä.
"Harvemmin se vaihtamalla paranee. Ihminen on, mikä se on."
Niin on. Mutta siihen voi vaikuttaa huomattavastikin, mitä osakseen haluaa. Eikä se varmastikaan ainakaan silloin parane vaihtamalla, jos ongelmia pakenee suhteesta toiseen. Mutta jos katsoo sen yhden tapauksen kerrallaan ja havaitsee sen huonoksi (sietämättömäksi joiltain osin) niin jotkut ottaa ja lähtee - senkin uhalla että jäävät yksin. Jotkut toiset jää.
"Eikö sitä voi kutsua eräänlaiseksi itsensä huijaamiseksi/selittelyksi/kaunisteluksi myös, että tästä perhanan harmaasta massasta nyt löytäis jotain täysin uniikkia?"
Voi kutsua, idealistisuudeksi ainakin, mutta minusta tuon käänteinen puoli on tyytyminen, "kunhan mulla on joku". Minulle ei ole tuo vielä riittänyt, en tiedä muuttuuko ääni kellossa jossain vaiheessa.
Jos se todellakin jää siihen yhteen kertaan ja olet opiksesi ottanut sen viinanjuonnin suhteen eli jätät sen pois kun et sen alaisena kykene toimimaan niin älä kerro.
Jos taas pidät alkoholia vaan tekosyynä ja olet niitä tyyppejä, jotka ei osaa ajatella kuin omaa alapäätä, niin jätä se nainen etsimään parempaa meistä itselleen.
Eli, jos ei osaa käyttäytyä alholin kanssa, niin älä juo.
- kannattaa, vaikka mitäpä sitä täältäki kyseleen jos sitä ei kuitenkaan tee.
"jos se kerta jäi vaan yhteen.." - niinhän ne kaikki sanoo.
"..ja alkoholillakin oli osuutta asiaan.." - niin? täyttä bullshittiä, turha sitä vetää tähän mukaan.
miksi ees vastasin.
..aina petturi. En todellakaa salailis tollasta ja varsinkaa, kun syynä on niinkin raukkamainen veto ku humala...
Tietämättä tilanteesta sen enempää suosittelisin viivyttämään kertomista mahdollisimman pitkään. Aluksi vaikka puoli vuotta kerrallaan.
Parhaimmillaan rehellisyys on kun olette 80-kymppisiä dementikkoja. Voit kertoa jos muistat eikä puolisosi enää muista kertomaasi, eikä myöskään täten tajua alkaa kysellä liikaa yksityiskohtia joita et enää kuitenkaan muistaisi...
Osaat nyt kuitenkin epäillä puolisossasi jo sellaista mitä et aikaisemmin osannut pelätä - pettämistä. Tieto lisää tuskaa, eikä pettäjän tie ole helppo..
Jos vakikumppanisi haluaisi tietää, niin sitten kerrot. Jos hän ei haluaisi kuulla asiasta, silloin jätät kertomatta. Yksinkertaista, eikö totta? Oma etusi voi tietenkin pitää toinen tietymättömänä ja esimerkiksi suhteessa suhun väärin perustein. Voi myös olla, että vakikumppanisi ei "ymmärrä elämää" eikä osaa hahmottaa omaa etuaan ja omaksi ja sun vahingoksi jättää sut.
samaa mieltä. Itse sanoin edellisssä suhteessa että jos petät älä kerro vain jätät. Toisaalta se jäisi kuitenkin ikuisesti vaivaamaan ja sitä pohtisi hiljaisina hetkinä niin kauan että pää sekoaisi. Olisi ehkä kuitenkin parempi tietää. Voi kai sitä pettämistä jollain tasolla ymmärtää vaikkei hyväksyä voikaan.
pettää alunperinkään. Pilalle menee suhde jokatapauksessa.