Haluaisin keskustella tällaisesta ongelmasta kuin liika kiltteys.
Muistan kun joskus 18-vuotiaana sain sanottua yhtä karseaa leffaa ehdottaneelle kaverille, että ”mä en oikein pidä siitä leffasta, katottaisko joku toinen”. Tuon sanominen vaati aivan uskomattoman paljon voimaa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Kiltteys istuu monella niin tiukassa, että siitä on erittäin hankala pyristellä irti.
Olen yleensä pitänyt sosiaalisia tilanteita äärettömän stressaavina, kun koko energia menee miellyttämiseen ja siihen, kun miettii, että millainen pitää olla tullakseen hyväksytyksi. Vasta omaan huoneeseen/kotiin tullessa on voinut olla oma itsensä, on ollut olo, että voi hengittää.
Urheilullisen poikatytön seurassa mäkin korostin urheilullisia puolia. Muistan, kun pelasin jalista ja sählyä yhden kaverin kanssa vuosikausia, kun en uskaltanut sanoa, ettei se kiinnosta. Reippaan ja hurtilla huumorilla varustetun ihmisen seurassa mäkin koitin olla reipas ja korostaa rempseää puoltani. Herkän hissukan seurassa mäkin muutuin herkäksi hissukaksi. Olen mestari näyttelemään erilaisia roolihahmoja. En toki syytä noita kavereitani, itsehän olen roolihahmoni luonut.
Nykyään olen päässyt jo jonkin verran eroon kiltteydestäni/miellyttämisenhalusta ja todennut, ettei aina voi tai tarvitsekaan miellyttää. Olen ymmärtänyt, että mullakin on lupa ottaa ”oma tila” ja olla terveesti itsekäs. Mielestäni ystävyys on toisen seurassa viihtymistä, vastavuoroisuutta sekä aitoa välittämistä.
Mulla on hyviä ystäviä, joista välitän todella ja heidän seurassaan voin olla suht oma itseni. Mutta onpa pari sellaistakin kaveria, joiden kanssa kyse ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan) aidosta välittämisestä mun puolelta, pelkästä velvollisuudentunteesta. Varsinkin toinen on sellainen, että kun tutustuttiin lukiossa, tuli hänestä heti jotenkin outo tunne. Hän ei huomioi toisia ihmisiä, keskeyttää, ei kuuntele, on draamaqueen jne. Kuitenkin hän on ihan hauska tyyppi omalla tavallaan. Mutta silti hän on sellainen ihminen, jonka seurasta en liiemmin välittäisi. Toki jokaisessa on huonot puolensa, mutta mä pidän huonoja käytöstapoja ja tilannetajun puutetta sellaisina piirteinä, että niitä en kovin helposti siedä. Jos olisin alusta alkaen aina jaksanut sanoa ärsyyntyneeni keskeyttämisestä, ja siitä, ettei hän malta kuunnella, hän olisi varmaan pitänyt minua aikamoisena nipona, mitä kyllä häneen verrattuna taidan ollakin. Mutta näin sitä huomaa, miten olemalla aidosti oma itsensä sitä saa niitä aitoja ystäviä ja sellaiset ihmiset, jotka eivät niin toistensa seurassa viihdy, eivät kaverustukaan.
Mutta tässähän tein virheen (taas kerran), kun tavoilleni uskollisena koitin vain miellyttää häntä enkä uskaltanut kertoa, jos jokin asia ärsytti. Tavoilleni uskollisena aina selitän, että onhan jokaisessa ihmisessä hyviä puolia, ei ketään saa syrjiä ja että jokaisesta kaverista tulisi iloita kantaa vastuuta. Kun itse olen ollut tahdoton vätys, niin tämä kaverini on ottanut minut terapautikseen ja päiväkirjakseen. Tapaamisten jälkeen on monesti ollut huono olo. Omalta osaltanihan tapaamiset ovat yleensä olleet teeskentelyä. Olen ollut ”kusettaja” kun olen teeskennellyt kaveria vaikka oikeastaan koko tyyppi voisi mun puolesta keskittyä muihin kavereihinsa.
Eli tarinan opetus on, että kannattaa olla oma itsensä! Ystävyyden tulle lähteä aidosta välittämisestä eikä velvollisuudentunteesta!
Muistan kun joskus 18-vuotiaana sain sanottua yhtä karseaa leffaa ehdottaneelle kaverille, että ”mä en oikein pidä siitä leffasta, katottaisko joku toinen”. Tuon sanominen vaati aivan uskomattoman paljon voimaa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Kiltteys istuu monella niin tiukassa, että siitä on erittäin hankala pyristellä irti.
Olen yleensä pitänyt sosiaalisia tilanteita äärettömän stressaavina, kun koko energia menee miellyttämiseen ja siihen, kun miettii, että millainen pitää olla tullakseen hyväksytyksi. Vasta omaan huoneeseen/kotiin tullessa on voinut olla oma itsensä, on ollut olo, että voi hengittää.
Urheilullisen poikatytön seurassa mäkin korostin urheilullisia puolia. Muistan, kun pelasin jalista ja sählyä yhden kaverin kanssa vuosikausia, kun en uskaltanut sanoa, ettei se kiinnosta. Reippaan ja hurtilla huumorilla varustetun ihmisen seurassa mäkin koitin olla reipas ja korostaa rempseää puoltani. Herkän hissukan seurassa mäkin muutuin herkäksi hissukaksi. Olen mestari näyttelemään erilaisia roolihahmoja. En toki syytä noita kavereitani, itsehän olen roolihahmoni luonut.
Nykyään olen päässyt jo jonkin verran eroon kiltteydestäni/miellyttämisenhalusta ja todennut, ettei aina voi tai tarvitsekaan miellyttää. Olen ymmärtänyt, että mullakin on lupa ottaa ”oma tila” ja olla terveesti itsekäs. Mielestäni ystävyys on toisen seurassa viihtymistä, vastavuoroisuutta sekä aitoa välittämistä.
Mulla on hyviä ystäviä, joista välitän todella ja heidän seurassaan voin olla suht oma itseni. Mutta onpa pari sellaistakin kaveria, joiden kanssa kyse ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan) aidosta välittämisestä mun puolelta, pelkästä velvollisuudentunteesta. Varsinkin toinen on sellainen, että kun tutustuttiin lukiossa, tuli hänestä heti jotenkin outo tunne. Hän ei huomioi toisia ihmisiä, keskeyttää, ei kuuntele, on draamaqueen jne. Kuitenkin hän on ihan hauska tyyppi omalla tavallaan. Mutta silti hän on sellainen ihminen, jonka seurasta en liiemmin välittäisi. Toki jokaisessa on huonot puolensa, mutta mä pidän huonoja käytöstapoja ja tilannetajun puutetta sellaisina piirteinä, että niitä en kovin helposti siedä. Jos olisin alusta alkaen aina jaksanut sanoa ärsyyntyneeni keskeyttämisestä, ja siitä, ettei hän malta kuunnella, hän olisi varmaan pitänyt minua aikamoisena nipona, mitä kyllä häneen verrattuna taidan ollakin. Mutta näin sitä huomaa, miten olemalla aidosti oma itsensä sitä saa niitä aitoja ystäviä ja sellaiset ihmiset, jotka eivät niin toistensa seurassa viihdy, eivät kaverustukaan.
Mutta tässähän tein virheen (taas kerran), kun tavoilleni uskollisena koitin vain miellyttää häntä enkä uskaltanut kertoa, jos jokin asia ärsytti. Tavoilleni uskollisena aina selitän, että onhan jokaisessa ihmisessä hyviä puolia, ei ketään saa syrjiä ja että jokaisesta kaverista tulisi iloita kantaa vastuuta. Kun itse olen ollut tahdoton vätys, niin tämä kaverini on ottanut minut terapautikseen ja päiväkirjakseen. Tapaamisten jälkeen on monesti ollut huono olo. Omalta osaltanihan tapaamiset ovat yleensä olleet teeskentelyä. Olen ollut ”kusettaja” kun olen teeskennellyt kaveria vaikka oikeastaan koko tyyppi voisi mun puolesta keskittyä muihin kavereihinsa.
Eli tarinan opetus on, että kannattaa olla oma itsensä! Ystävyyden tulle lähteä aidosta välittämisestä eikä velvollisuudentunteesta!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jep!!!! Samoin mulla joskus pahempana kanssa ollut, ja yrittänyt pyristellä, ja aijon vieläkin yrittää olla vain oma itseni=)!
Ala olemaan hänen seurassaan oma itsesi, seurauksena voi olla, että hän ihmettelee käytöksesi muuttumista tai sitten ihastuu siihen ja myös hänen käytöksensä muuttuu.
Samaa mieltä. Jos et kykene itse olemaan oma itsesi, syy ei ole toisen puheliaisuudessa tai keskeyttämisissä. Syy on sinussa.
Älä katso muita ylempää. Se aistitaan.
Toivon, että löydät ystäviä, joista pidät. Älä ole velvollisuudentunnosta kenenkään kanssa, vaikka todennäköisesti muutkin ovat kanssasi. Voikin olla niin, että ne, joita pidät tarpeeksi kaltaisinasi, eivät pidä sinusta. Ovat kanssasi velvollisuudesta.... Niinhän me kaikki aina jossain määrin.
Heräsi myös ajatus: ehkä ystäväsi ärsyttää sinua, koska hän on itsensä, eikä pyytele olemassaoloaan anteeksi.
Näen asian aivan yhtä lailla sairautena kuin minkä tahansa mielenterveyshäiriön.
Mistäköhän sitten johtuu? Vanhemmilla taitaa olla iso rooli kys. asian kanssa.