Viime vkl varmaan meni jokin bitti poikittain mun päässä!!
Olen ollut alakuloinen nyt viikon verran ja jotenkin "ylirauhallnen"...kotona ei oikein mikään kiinnosta ja tulee luettua KIRJOJA jota siis en normaalisti tee...
Tunnen käsittämätöntä vetovoimaa itseäni 6v nuorempaan naiseen jonka kanssa työskentelen vaikka olen itse kihloissa jo monta vuotta.
Eihän se nyt jumalauta näin voi mennä, että "rakastat" jotakuta ja yht.äkkiä kun salama kirkkaalta taivaalta sun oma sydän tekee jotain ihan ihmeellisiä päätöksiä jotka ovat täysin epäreiluja ja järjenvastaisia...vai enkö rakasta...tarpeeksi nykyistä!?
Noh..tuon asian lisäksi tekisi vaihtaa työpaikkaa oikeastaan kahdesta syystä.
1. Joka aamu kun näen tämän kolleegan joka on tämän mun teinimäisen ihastuksen kohteena meinaa mennä suolet solmuun ja saattaa jopa pahimmassa tapauksessa hymyilyttää ja lämmin tunne valtaa rintakehää, ja tämäkin alkoi todella yht.äkkiä..noin 2kk sitten en tuntenut tai tiennyt tuntevani mitään poikkeuksellista häntä kohtaan.
2. Onko tää nyt se ura...10v samassa firmassa ..tosin ihan kivasti päässyt etenemään ja palkkakin on ihan OK.
Siis kaiken kaikkiaan mun elämässä ei ole MITÄÄN vikaa.
Vai onko?
En tiedä...perkele 2kk sitten asiat oli vielä kristallin kirkkaita ja mitään tälläistä epäröintiä ei ollut, mitään ihmeellistä ei sen jälkeen ole tapahtunut kunnes vain viime SU heräsin tälläiseen kummaliseen tunteeseen et jotakin pitäs vissiin tehrä.
Tää kirjoitus ei ole mikään vitsi..en itse saa tätä paremmin puetuksi kirjoitukseksi.
Normaalisti en ikinä kirjoittele Suomi24h palstalle mut tämä asia nyt oli vain saatava pois järjestelmästä.
Meneekö tää ohi ?
Onko tää nyt se 30-kympin kriisi vai onko se vain jotain pääkopan tuottamaa kuvitelmaa ja mitään kriisiä ei ole olemassakaan?
Pahinta täs nyt on se, että ihan 100% varmasti tiedän et työkaveriin en ole sotkeentumassa ja jättäisin oman parisuhteen , en tosiaankaan aio kertoa kollegalleni että hänen hymynsä saa mun henkitorven syväjäähän ja jutut on kun jollain teinipojalla kun pasmat sekoaa.... kuvittelin et tästäkin ois selvitty lukiossa kun satuin ihastumaan vanhojentanssi pariini.
Vai räjäytänkö pankin ja pistän säpäleiksi koko elämän ?
Suhde poikki (sillä en ole menossa vikitteleen ketään jos olen olemassa olevassa parisuhteessa kiinni) ?
Kämppä myyntiin ?
Sinkku meininkiä tedossa jos kolleegalla ei mitään tunteita mua kohtaan ?
Tosin arvostan nykyistä elämänkumppania ja yhteisiä vuosia (ei ole lapsia).
ei jumalauta tästä kirjoituksestakin näkee et ajatukset poukkoilee kun hauki veneen pohjalla.
Taidan tästä mennä lukemaan kirjaa "Kun mies katoaa" by Jouni Hynynen.
Toivottavasti joskus vielä nauran tälle kirjoitukselle....juuri nyt se ei kyllä onnistu, koko pakka aivan sekasin.
Kellekkään vastaavaa tapahtunut ja miten kävi ? joko sinä naurat asialle ? Vai menikö homma .ns reisille oikein kunnolla ?
Olen ollut alakuloinen nyt viikon verran ja jotenkin "ylirauhallnen"...kotona ei oikein mikään kiinnosta ja tulee luettua KIRJOJA jota siis en normaalisti tee...
Tunnen käsittämätöntä vetovoimaa itseäni 6v nuorempaan naiseen jonka kanssa työskentelen vaikka olen itse kihloissa jo monta vuotta.
Eihän se nyt jumalauta näin voi mennä, että "rakastat" jotakuta ja yht.äkkiä kun salama kirkkaalta taivaalta sun oma sydän tekee jotain ihan ihmeellisiä päätöksiä jotka ovat täysin epäreiluja ja järjenvastaisia...vai enkö rakasta...tarpeeksi nykyistä!?
Noh..tuon asian lisäksi tekisi vaihtaa työpaikkaa oikeastaan kahdesta syystä.
1. Joka aamu kun näen tämän kolleegan joka on tämän mun teinimäisen ihastuksen kohteena meinaa mennä suolet solmuun ja saattaa jopa pahimmassa tapauksessa hymyilyttää ja lämmin tunne valtaa rintakehää, ja tämäkin alkoi todella yht.äkkiä..noin 2kk sitten en tuntenut tai tiennyt tuntevani mitään poikkeuksellista häntä kohtaan.
2. Onko tää nyt se ura...10v samassa firmassa ..tosin ihan kivasti päässyt etenemään ja palkkakin on ihan OK.
Siis kaiken kaikkiaan mun elämässä ei ole MITÄÄN vikaa.
Vai onko?
En tiedä...perkele 2kk sitten asiat oli vielä kristallin kirkkaita ja mitään tälläistä epäröintiä ei ollut, mitään ihmeellistä ei sen jälkeen ole tapahtunut kunnes vain viime SU heräsin tälläiseen kummaliseen tunteeseen et jotakin pitäs vissiin tehrä.
Tää kirjoitus ei ole mikään vitsi..en itse saa tätä paremmin puetuksi kirjoitukseksi.
Normaalisti en ikinä kirjoittele Suomi24h palstalle mut tämä asia nyt oli vain saatava pois järjestelmästä.
Meneekö tää ohi ?
Onko tää nyt se 30-kympin kriisi vai onko se vain jotain pääkopan tuottamaa kuvitelmaa ja mitään kriisiä ei ole olemassakaan?
Pahinta täs nyt on se, että ihan 100% varmasti tiedän et työkaveriin en ole sotkeentumassa ja jättäisin oman parisuhteen , en tosiaankaan aio kertoa kollegalleni että hänen hymynsä saa mun henkitorven syväjäähän ja jutut on kun jollain teinipojalla kun pasmat sekoaa.... kuvittelin et tästäkin ois selvitty lukiossa kun satuin ihastumaan vanhojentanssi pariini.
Vai räjäytänkö pankin ja pistän säpäleiksi koko elämän ?
Suhde poikki (sillä en ole menossa vikitteleen ketään jos olen olemassa olevassa parisuhteessa kiinni) ?
Kämppä myyntiin ?
Sinkku meininkiä tedossa jos kolleegalla ei mitään tunteita mua kohtaan ?
Tosin arvostan nykyistä elämänkumppania ja yhteisiä vuosia (ei ole lapsia).
ei jumalauta tästä kirjoituksestakin näkee et ajatukset poukkoilee kun hauki veneen pohjalla.
Taidan tästä mennä lukemaan kirjaa "Kun mies katoaa" by Jouni Hynynen.
Toivottavasti joskus vielä nauran tälle kirjoitukselle....juuri nyt se ei kyllä onnistu, koko pakka aivan sekasin.
Kellekkään vastaavaa tapahtunut ja miten kävi ? joko sinä naurat asialle ? Vai menikö homma .ns reisille oikein kunnolla ?
Vastaukset 10
Vanhimmat
tunnelmissa tulin tänne kurkkaamaan... Oli nimittäin eilen eräänlainen "nelivuotispäivä" ; suht pitkän työkaveruuden jälkeen se iski kuin metrinen halko päähän: totaalinen ihastus siihen mieheen..!
Viaton vitsailu johti vähemmän viattomaan ja sitä rataa... No, ilmeni sitten, että tunteet olivat pelissä kummallakin ; pysyttiin "käsvarren mitan päässä" toisistamme, ettei mutkisteta jo olemassa olevia asioita liikaa. Välillä jo päätettiin, että annetaan olla ja yritetään vaan olla kuin ei oltaiskaan - no reilun viikon tuo päätös piti.
Itse olen tässä vaihtanut jo työpaikkaa ja siviilisäätyäkin eronneeseen, mies on vanhassa paikassa ja järjestelee elämäänsä.
Niinpä minäkin toivoin, että tästä jotenkin kuiville selviän ja nauran koko jutulle... Ei se vaan mennyt niin... Taidanpa olla onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin :-)
Vai et normaalisti käy täällä:)) Olet sinä aikamoinen SATUTÄTI.
mitäs sä ite sit täällä teet!!
Hei sinä, joka aloitit tämän viestin! Tuo mitä kirjotat, on tuttuakin tutumpaa. Tosin siis niin päin, että itse olen nainen ja ihastukseni kohteena mies. Minä olen pyristellyt tässä tunteessa jo vuoden, pakka ja pakki sekaisin!
Tietoisuus ihastumisesta tuli mullekin kyllä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eräänä aamuna vaan heräsin uneksittuani hänestä koko yön ja siinä se tunne oli. Aivan valtavalla voimalla kävi päälle. On tämä viimeinen vuosi aikamoista vuoristorataa ollut. Mitään ei ole tapahtunut, eikä tule tapahtumaan. Sitä minun on turha toivoa tai pelätä, kuinka nyt vain. Sen verran on tapahtunut, että pokerini on pari kertaa aika pahasti pettänyt eikä vastapuoli ole siis voinut olla huomaamatta tätä. Hän on onneksi herrasmies ja ilmeisesti hänen parisuhteensa on vankalla pohjalla, kun hän ei ole käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaikka ei minusta oikeasti välitäkään. Olisin ollut valmista kauraa.
Sitten taas toisaalta en halua muuttaa mitään, minullakin takana pitkä avioliitto ja perhettäkin. Lapset ovat tosin jo aikuisia, mutta siltikään en haluaisi järkyttää heitä tiedolla siitä, että olen rakastunut johonkin muuhun(kin) mieheen kuin heidän isäänsä.
Tilanne on ristiriitainen ja pääni välillä aivan pyörällä. Välillä olen iloinen ja hehkun onnea tästä ihanasta rakastumisen tunteesta. Välillä taas möyrin murheen alhossa ja kiroan itseäni, kun olen tällainen.
Nyt ei auta kuin odottaa, että menisikö tämä kohtaus joskus ohi.
Jos sinä pystyt kokoamaan itsesi, niin tee se mahdollisimman nopeasti. Älä ainakaan rakastu rakastumisen tunteeseen, niinkuin minulle nyt tuntuu käyneen.
ja juuri sillä "hulluudella" kuvasit tuntojasi, joita vain totaalinen ihastuminen, jos ei jopa rakastuminen saa aikaan. Itse olen kärvistellyt näissä "sairaissa" tuntemuksissa jo kaksi vuotta eikä siis olla samassa työpaikassa, ei ole koskaan oltukaan. Emme ole edes nähneet kahteen vuoteen, mutta hän valtasi sydämeni. No, valehtelisin, jos väittäisin haluavani tästä tunteesta eroon...haluaisin vain hänet, mahdottoman:)
Mahdottomaan kohteeseen "rakastuminen" on turvallinen valinta, koska sisimmässään tietää, että jutusta ei voi tulla mitään joten voi kevein mielin fantasioida vaikka mitä. Kyse on enemmänkin unelmoinnista ja jostain idolinpalvonnasta kuin oikeasta rakastumisesta, joka on aika vaativa ja vaikeakin laji ja vaatii todellista uskallusta.
uskalsinkin...kerroin tunteeni. Ehkä ne olivat yksipuolisia, ehkä eivät, mutta sopimattomia ja kiellettyjä ne olivat. Varattuja...kyllä, mutta esteenä jotain suurempaa. Eivätkä kaikki ole valmiita rikkomaan rajoja ja esteitä, eikä luopumaan esim. materiasta rakkauden tähden. Toisin kuin minä...romantikko, jonka mielestä vain rakkaus on tärkeää:)
Se on voimakas, lämmin..., mutta yritän ajatella järjellä. Se tuo minulle tuskaa, kamalaa tuskaa. Siitä asti kun tajusin sen, yritin ajatella järjellä. Se on kuin piikki nahkassa mitä ei saa poissa muuta kuin päästä rakkaus, pikemmpinkin hulluus valloilleen. Ja minäkin yritän vain pähkäillä..., jossain syvällä pääkopassani ehkä teen tämän myös sen toisen vuoksi. Haluan ettei hän tule siitä tietoiseksi. Se ei ole hänen asiansa. En halua nolata häntä, en tuntea hänen oloaan kiusaantuneeksi tai ahdistuneeksi.En halua pilata hänen elämäänsä mikä tällä hetkellä huristaa parhaimmillaan. En halua tunteineni tupaantua siihen väliin.
Mutta joskus ajattelen, että värkäänköhän tässä vain jotain naurettavaa tekaistua tunnekatastrofia minkä vain itse kuvittelen. Jokatapauksessa... aijon itse käydä tämän taisteluni itseni kanssa. Järki vs rakkaus. Mutta jälkimmäinen on niin voimakas... ja minua pelottaa että häviän tämän, repeydyn riekaleiksi, vedän hänetkin mukaan. Tämä on hankalaa...., mutta tahdon kestää piston. Milloinhan hajoan palasiksi?
...voi kuinka dramaattista....
Tuttu taudin kuvaus. Ihan tasapainoiselle ja fiksullekin kaverille ihastus tulee kuin aivastus. Ei sitä voi hallita. Ja jos taistelet vastaan, ihastumisen synnyttämät fantasiat vain kasvavat.
Kerroit, että suhteesi on kunnossa. Käsi sydämelle, onkohan? Onko hellyyden tarpeesi jostain syystä lisääntynyt viime aikoina? Voisiko se liittyä se oman ikääntymisen havaitsemiseen? Onko sinulla tunne, että et saa puolisoltasi ihan niin paljon kuin haluat? Omat vastaukseni kysymyksiin olivat KYLLÄ ja uskon sen liittyvän mielettömään ihastumiseeni työpaikkani enkeliin. Nyt pahin myllerrys on jo takan ja meneillään on kaverina olemisen oppimisvaihe.
Työpaikka on muuten ihastuneelle vaarallinen paikka. Kun tarkemmin miettii, vietämme parhaimmillaan kolmanneksen elämästämme työkaverien kanssa. Jos töiden jälkeen harrastaa jotain, edes oman puolison kanssa ei ehdi valveilla oloaikana olemaan yhtä paljon. Kannattaa siis todella funtsia, mitä työkavereiden kanssa tekee.
Samoin on käynyt, tosin olen nainen ja olen ihastunut miespuoliseen työkaveriini. Pari viikkoa sitten se alkoi, ja kyllä tuntuu kivalta mennä töihin ;D
Ei välillämme taida olla sen kummempaa, enkä tiedä odotankokaan sitä - tuntuu vain todella upealta olla jälleen ihastunut.
Olen kylläkin itse jonkinlaisessa parisuhteessa, jossa ainoa yhdistävä tekijä on tällä hetkellä lapsi. Seksi puuttuu, samoin hellyys ja luottamus, tunne yhteenkuuluvuudesta... Joten ei ole mikään ihme,että otin ja sitten siis ihastuin.
Tunnen itseni teiniksi, se naurattaa :D perhosia vatsassa, posket taitaa punottaa... varmaan tuo miekkonen pian tajuaa, ja sitten se nähdään löytyykö sitä molemminpuolista kiinnostusta vai ei. Ei me taideta kyllä olla ollenkaan samanlaisia, joten tämä ihastus tuskin johtaa mihinkään vakavempaan.
Ehkä ihminen vain ihastuu säännöllisin väliajoin, tarvitsee polttoaineekseen sen kutkuttavan tunteen ja pienen piristyksen elämäänsä. Vaikka omasta suhteesta on tällä hetkellä jäljellä vain kuoret, en tiedä onko niin vielä vuoden kuluttua. Silloin asiat voi olla jo aivan toisin, ja tämä nykyinen suhde voida taas paremmin.
En ole itse koskaan uskonut työpaikkaromansseihin, koska jotenkin en ole mieltänyt työkavereita ollenkaan potentiaalisiksi kumppaniehdokkaiksi - vaikka ei se toki työpaikasta ole kiinni, en vain ole koskaan ajatellut työkavereitani "siinä mielessä".
Tuon kutkuttavan olon lisäksi oma olo on lähinnä pöllämystynyt ja hämmästynyt: miten ihmeessä tässä oikein näin kävi! :D
Iloista kevään odotusta ja toivottavasti saat rauhan mielellesi....