Aivan järjettömän rasittava ongelmani on se, että välillä tuntuu että haluan olla poikaystäväni kanssa, välillä tuntuu että ehkä sitten en tai en tiedä haluanko. Olemme nyt olleet yhdessä vasta puoli vuotta, mutta tämä homma rasittaa minua todella paljon.
Kaikki alkoi kai siitä, kun huomasin hänessä pari ominaisuutta, joista en pitänyt. Nämä ominaisuudet ovat nyt jo kuitenkin joko häipyneet tai lakanneet vaivaamasta minua, koska ne eivät enää ole ongelma. Silti itselleni on jäänyt tuosta pelko persuksiin, ja mietiskelen aika paljonkin, että haluanko nyt olla tämän ihmisen kanssa.
Minulla on tarve kontrolloida kaikkea, olen epävarma yleensäkin (taustalla koulukiusausta ja erilaisia mt-ongelmia) ja varsinkin aivan suhteemme alku tuotti itselleni valtavasti stressiä, kun otin kaikesta paineita. Otan edelleenkin kaikesta paineita, keksin ongelmia päästäni ja pelkään jo valmiiksi mitä tulevaisuus tuo. Lisäksi ennen poikaystävääni minulla oli parin vuoden jakso, jonka aikana kärsin todella pahasta ahdistuksesta. Kävin tästä psykologinkin luona juttelemassa n. vuoden verran, mutta ratkaisua en löytänyt. Poikaystävä paransi oloa hetkeksi. Voisikohan tämä olo nyt jatkua taustalla?
Rasittavinta on se, että ollessani poikaystäväni kanssa on oloni normaali ja tiedän haluavani olla hänen kanssaan. Kuitenkin yksin ollessani rupean taas epäilemään itseäni, mietin että olikohan minulla nyt sittenkään niin hyvä olo hänen kanssaan jne. Joskus hänenkin kanssaan rupean pakonomaisesti miettimään, että "nyt tuntuu hyvältä, mutta miksiköhän / tuntuukohan nyt oikeasti"
Toivon, että menee ajan myötä ohi, mutta neuvoja ja vinkkejä kaipaisin silti. Ainakin keskustelua asian tiimoilta, rasittaa meinaan todella paljon tämä :/
Kaikki alkoi kai siitä, kun huomasin hänessä pari ominaisuutta, joista en pitänyt. Nämä ominaisuudet ovat nyt jo kuitenkin joko häipyneet tai lakanneet vaivaamasta minua, koska ne eivät enää ole ongelma. Silti itselleni on jäänyt tuosta pelko persuksiin, ja mietiskelen aika paljonkin, että haluanko nyt olla tämän ihmisen kanssa.
Minulla on tarve kontrolloida kaikkea, olen epävarma yleensäkin (taustalla koulukiusausta ja erilaisia mt-ongelmia) ja varsinkin aivan suhteemme alku tuotti itselleni valtavasti stressiä, kun otin kaikesta paineita. Otan edelleenkin kaikesta paineita, keksin ongelmia päästäni ja pelkään jo valmiiksi mitä tulevaisuus tuo. Lisäksi ennen poikaystävääni minulla oli parin vuoden jakso, jonka aikana kärsin todella pahasta ahdistuksesta. Kävin tästä psykologinkin luona juttelemassa n. vuoden verran, mutta ratkaisua en löytänyt. Poikaystävä paransi oloa hetkeksi. Voisikohan tämä olo nyt jatkua taustalla?
Rasittavinta on se, että ollessani poikaystäväni kanssa on oloni normaali ja tiedän haluavani olla hänen kanssaan. Kuitenkin yksin ollessani rupean taas epäilemään itseäni, mietin että olikohan minulla nyt sittenkään niin hyvä olo hänen kanssaan jne. Joskus hänenkin kanssaan rupean pakonomaisesti miettimään, että "nyt tuntuu hyvältä, mutta miksiköhän / tuntuukohan nyt oikeasti"
Toivon, että menee ajan myötä ohi, mutta neuvoja ja vinkkejä kaipaisin silti. Ainakin keskustelua asian tiimoilta, rasittaa meinaan todella paljon tämä :/
Vastaukset 4
Vanhimmat
No voih. :( Ei kannata ottaa kaikkea liian vakavasti niin selviää helpommalla.
epäröiminen on täysin normaalia seurustelusuhteessa...se tulee jossain vaiheessa ja menee myös ohi.
lue vaikka mars&venus- seurustelun taito...itse luotan intuitioon vai mitä se oli...
Moi!
Joo, epäröinti on normaalia, siksi sitoumukseen kysytään tahtoa. Tunteet heittelee ja välillä voi kyllä yllättää ne paskatkin fiilikset, ei mahda mitään. Ihmiset on hölmöjä ja käyttäytyy paskasti (itse jokainen määrittelee, mitä kestää ja mikä on liikaa), ja kyllä, juurikin nämä ärsyttävät ominaisuudet on sitten ne, jotka pistää pohtimaan onko tää se oikee. Meille aina toitotetaan ominaisuuksia, mitä me toivotan, ja unohdetaan, että kumppanissa pitäisi miettiä ne huonot puolet, mitä on valmis kestämään. Koska niitä on kestettävä. Sellaista se on, mikä on kenellekin liikaa. Tietenkin, jos riman laittaa liian alas, saa paskaa niskaan ja jos liian ylös, ei löydä ketään, mutta siinä on keploteltava ja mietittävä mitä mistäkin seuraa.
Vuosi terapiaa on lyhyt aika. Ei ne ratkaisut löydy sieltä yksin ja itsestään selvästi terapiasta, eikä poikaystävästä: sä olet nyt odottanut vaan jotain ratkaisua ulkopuolelta. Tosiasia on se, että itseluottamus ja oman elämän hallinnan tunne tulevat itsestä, sisältä. Ne on asioita, joita täytyy treenata ja kasvattaa pikkuhiljaa, ahdistuksesta ja masennuksestakin täytyy toipua pikkuhiljaa: siinä vauhdissa kun on valmis ottamaan vastuuta omasta elämästään ja tunteistaan. Oli pohjalla mitä vaan, mutta pään sisältö on meidän oma: sitä ei ulkopuolelta voi korjata. Erinäiset onnelliset asiat voi auttaa antamaan potkua (itselläni ero, eli ikävä asia sai ajautumaan lopulta sen tosiasian äärelle, että mun on pakko! Ikävätkin asiat voi olla hedelmällisiä: nykyään olen erostani kiitollinen) ja terapeutti voi olla tukena, auttaa näkemään asioita jne. mutta ihminen kehittyy omaa vauhtiaan ja omista lähtökohdistaan.
Suosittelisin jatkamaan terapiaa. Itselläni 4 vuotta takana ja asiat ovat alkaneet parantua huimasti vasta 2 vuotta käytyäni, siihen mennessä todella pieniä askelia.
Meillä kaikilla on jotain paskaa takana, kenellä se on koulukiusaus, kenellä perhe, jollain sairaus ja mitä kaikkea vielä. Maailmaan mahtuu eroja, riitoja, väkivaltaa, paskoja tyyppejä ja ikäviä asioita. Mutta niistä kannattaa taistellla itsensä kuiville, sun kannattaa jatkaa. Koska sitten sä olet entistä vahvempi ja maailma tulee avartumaan ihan toisella tavalla. Joten älä luovuta itsesi suhteen: jos sä et jatka, kukaan ei voi jatkaa sun puolesta. Ulkopuolelta ei voi tulla kun oireisiin helpotusta, paraneminen tapahtuu sisällä. Edes lääkkeet mitä nykyään tyrkytetään aina ja heti, eivät korjaa todellisuudessa kuin oireet.
Tee päätös: haluatko seurustella? Jos kyllä, jatka. Onko seurustelussa sairaita piirteitä, minkä takia se kannattaa heti lopettaa (alkoholismi, huumeet, väkivalta, alistaminen, jatkuva lynttääminen, pettäminen tms.)? Jos ei ole, niin voit jatkaa huoletta. Estääkö suhde sinua toteuttamasta itseäsi, voitko elää elämääsi ja tehdä päätöksiä omasta itsestäsi (eli vastata omasta onnellisuudestasi)? Jos voit, jatka vain.
Onko sinun pakko puhkianalysoida suhde, onko kulman takana varmasti jotain parempaa? Jos ei ole, voit huoletta jatkaa ja katsoa eteenpäin.
"Otan edelleenkin kaikesta paineita, keksin ongelmia päästäni ja pelkään jo valmiiksi mitä tulevaisuus tuo."
Niin, mutta kuka näkee tulevaisuuteen? Ei kukaan. Ei tuollaiseen saa varmuutta, ei tulevaisuuteen kukaan nää: asiat on otettava vastaan sellaisina kun ne tulee. Sun pitää tehdä päätöksesi näitten tietojen perusteella, mitä nyt on. Tämän elämän perusteella. Kyllä moni on jälkiviisas: mutta mikä onkaan helpompaa. Tai neuvoa ja jeesustella ulkopuolelta. Kuitenkin tosiasia on, että virheitä tai ei, jos tekee parhaansa, ei parempaa voi vaatia. Virheetkin ovat välttämättömiä. Sä et voi hoitaa huomisen ongelmia tänään, sä voit hoitaa vain tämän päivän. Muista se.
Mä toivotan sulle rennompia päivä ja tsemppiä! Onnea valintoihin!
Lämmin kiitos kirjoittajille. Nämä tekstit auttoivat jonkin verran. Kyllähän siihen omaan oloon ja onneen on itsellä avaimet, ihan asenteellakin voi jo vaikuttaa pitkälle. Keskittyykö hyviin vai huonoihin juttuihin, ja mitä etsii niin sitä löytää (siis jos esim. etsii toisesta vain vikoja niin niitä kyllä löytyy, mutta hyvien puolien kanssa on samoin).
Jään miettimään näitä asioita, myös terapiassa. Kiitos vielä.