Meillä kriisi on jatkunu omalta osaltani kai vuoden, mies vasta heräilee todellisuuteen, näinhän se usein on.
Kuvittelin koko vuoden kaiken syyn olevan itsessäni, en yrittänyt tarpeeksi, en hyväksy miestäni sellaisena kuin hän on ja niin edelleen.
Totuus olikin paljon häjympi, mieheni on kieltänyt koko viisitoista vuotisen historian mustasukkaisuutensa, koska hän ei ole väkivaltainen hän ei voi olla mustasukkainen? henkinen väkivalta oli hänelle täysin outo käsite.
Tutkiskelin elämäämme uudelta suunnalta, jos en minä kaikkeen olisikaan syyllinen ja totuus alkoi pikkuhiljaa syntyä sisälleni, mieheni on henkisesti alistanut minua kaikki nämä vuodet, omalla luvallani tietysti. Uhrin täytyy suostua uhriksi ei kukaan voi sitä osaa antaa jos ei ole valmis vastaan ottamaan.
Tilanne meni niin pitkälle että mieheni sulki minut pois ulkomaailmasta täysin, ainoan harrastukseni hän yritti evätä jäisellä asenteella ja hylkäämällä minut. Oli kuin jäätä puhumaton ja sulkeutunut.
Tuolloin tuli ihmeellinen ihminen lähimmäisen rakkaudestaan kysymään miksi tunnen itseni niin huonoksi miksi annan mieheni alistaa minua noin.
aloin heräämään painajaisestani, huomasin että en ollut lainkaan niin alhainen olio kuin mieheni oli vuosia minulle vakuuttanut.
helpoin tapa tilanteesta ulos olisi ollut avioero, mutta minulla ei ole voimia tapella talosta ja lapsista joten en eroa. Jos lähtisin mieheni illuusio omasta täydellisyydestään vain voimistuisi, hän jäisi yksinhuoltajaksi ja minä olisin ihmistäkin alempi olento.
Joten otin ja aloin purkaa vyyhteä, mistä kaikki alkoi mikä oli se piste kun pieni lumipallo lähti kierimään alamäkeä.
Nyt kaksi kuukautta myöhemmin mieheni on edelleen hyvin vaikeaa myöntyä omaan epätäydellisyyteensä, jostain syystä koen tarvetta katsoa onko hänessä miestä kohtaamaan oman itsensä ja tekonsa.
Nyt eletään päivä kerrallaan, vielä hän palaa vanhaan rooliinsa heti kun selkäni käännän, mutta olen valppaana. Hän vakuuttaa haluavansa jatkaa liittoa ja alkavansa kohdella minua ihmisenä, siihen on kuitenkin vielä matkaa annoinhan hänen viisitoista vuotta vankistaa ajatusta omasta täydellisyydestään.
No en enää ole alistettu, olen hänelle ihan reilusti sanonut että annan aikaa muutokseen autan osaltani, mutta ellei tilanne silti korjaannu en jää lopuksi ikääni kärvistelemään.
Kuvittelin koko vuoden kaiken syyn olevan itsessäni, en yrittänyt tarpeeksi, en hyväksy miestäni sellaisena kuin hän on ja niin edelleen.
Totuus olikin paljon häjympi, mieheni on kieltänyt koko viisitoista vuotisen historian mustasukkaisuutensa, koska hän ei ole väkivaltainen hän ei voi olla mustasukkainen? henkinen väkivalta oli hänelle täysin outo käsite.
Tutkiskelin elämäämme uudelta suunnalta, jos en minä kaikkeen olisikaan syyllinen ja totuus alkoi pikkuhiljaa syntyä sisälleni, mieheni on henkisesti alistanut minua kaikki nämä vuodet, omalla luvallani tietysti. Uhrin täytyy suostua uhriksi ei kukaan voi sitä osaa antaa jos ei ole valmis vastaan ottamaan.
Tilanne meni niin pitkälle että mieheni sulki minut pois ulkomaailmasta täysin, ainoan harrastukseni hän yritti evätä jäisellä asenteella ja hylkäämällä minut. Oli kuin jäätä puhumaton ja sulkeutunut.
Tuolloin tuli ihmeellinen ihminen lähimmäisen rakkaudestaan kysymään miksi tunnen itseni niin huonoksi miksi annan mieheni alistaa minua noin.
aloin heräämään painajaisestani, huomasin että en ollut lainkaan niin alhainen olio kuin mieheni oli vuosia minulle vakuuttanut.
helpoin tapa tilanteesta ulos olisi ollut avioero, mutta minulla ei ole voimia tapella talosta ja lapsista joten en eroa. Jos lähtisin mieheni illuusio omasta täydellisyydestään vain voimistuisi, hän jäisi yksinhuoltajaksi ja minä olisin ihmistäkin alempi olento.
Joten otin ja aloin purkaa vyyhteä, mistä kaikki alkoi mikä oli se piste kun pieni lumipallo lähti kierimään alamäkeä.
Nyt kaksi kuukautta myöhemmin mieheni on edelleen hyvin vaikeaa myöntyä omaan epätäydellisyyteensä, jostain syystä koen tarvetta katsoa onko hänessä miestä kohtaamaan oman itsensä ja tekonsa.
Nyt eletään päivä kerrallaan, vielä hän palaa vanhaan rooliinsa heti kun selkäni käännän, mutta olen valppaana. Hän vakuuttaa haluavansa jatkaa liittoa ja alkavansa kohdella minua ihmisenä, siihen on kuitenkin vielä matkaa annoinhan hänen viisitoista vuotta vankistaa ajatusta omasta täydellisyydestään.
No en enää ole alistettu, olen hänelle ihan reilusti sanonut että annan aikaa muutokseen autan osaltani, mutta ellei tilanne silti korjaannu en jää lopuksi ikääni kärvistelemään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuinka upeasti kirjoitat, ja miten osui minuun. Tilanteeni on täysin sama, ja häilyn ero ja jatkamispäätösten välillä. Meillä on kuitenkin arki sujuvaa, mukavaakin välillä..olen kallistumassa että en eroa.
Meillä ehkä eniten on vaikuttanut raha. miheni on ottanut oikeudekseen(tai minä olen antanut hänelle oikeuden)hoitaa perheemme raha-asiat. Käytännössä siis vaikka minä teen täyttä viikkoa töitä, hän vie joka sentin tilipäivän tullen..käyttää sen varmasti ihan järkevästi, ei tuhlaa jne, muttei ymmärrä, kuinka alisteuksi tunnen itseni pyytäessäni esim kahta euroa johonkin työpaikan juttuun..ja kyse ei ole siitä etteikö rahaa olisi. Olemme seurustelleet aina, olin lapsi (14v) kun tavattiin, nyt lähemmäs kolmekymppinen. Mieheni vähän vanhempi. Tuntuu kuin häneen olisi iskostunut että minä olen lapsi, jota pitää holhota. Nyt pikkuhiljaa rimpuilen irti(psykologin avustuksella)tästä läheisriippuvaisuudestani. Toivon, että mieheni ja minun suhde savuttaa kukoistuksensa, sitten kun hän sisäistää tasavertaisuuden.
Avaa itsellesi oma pankkitili ja siirrä palkkasi sinne menemään.Siitä sitten annat miehellesi osuuden laskuihin ja pidät itse loput.Siitä alkaa itsenäistyminen.Sanon sen syvällä kokemuksen rintaäänellä:)
Meillä minä hoidan pääasiassa kaikki ostokset, niin ruokakaupat, kuin lastenvaatteetkin. Mutta silti meillä molempien palkat menee samalle yhteiselle tilille ja molemmilla on tiliin käyttöoikeus ja pankkikortit. Mieheni välillä nurisee siitä, että minä "käytän" kaikki yhteiset rahamme, mutta eihän se niin ole. Minä vaan olen se, joka arkea pyöritän ja hänellähän on tiliin yhtäläinen käyttöoikeus. Ei siitä tulisi mitään jos pitäisi puolisolta ruinata rahaa, jos sitä itse on taloon tuonut.
Meillä ero käynnissä tällä hetkellä. Meillä myös mustasukkaisuutta ja miehellä jopa psyykkisiä ongelmia. Ei tehnyt asialle mitään ja minä heikkona hetkenä lankesin syrjähyppyyn, joka tietenkin tuli ilmi ja se sitten riittikin. Nyt sitten koko ero menee minun piikkiin ja olen ollut todella huono ihminen ja onneton äiti, kun en ajattele järkevästi ja tuollaista teen.
Olen kuitenkin onnellinen, kun pääsen (toivottavasti) omilleni ja saan toivottavasti elää rauhassa jatkossa ja mahdollisesti joskus jopa löytää uuden terveen suhteenkin. Ajatus kyllä tuntuu kaukaiselta ja kukapa naista huolisi, jolla on lapsia ennestään jo....
Kyllä huolii. Oma äitini sai aikanaan todella hyvän uuden miehen meistä riiviöistä huolimatta. Se oli varmasti rakkautta, sillä minäkin tulin kerran heittäneeksi ämpärillisen vettä kosioreissulle saapuneen prinssin niskaan.
En yleensä käy keskustelupalstoilla, olisiko toinen kerta eläissäni. Nyt ajauduin jostain syystä näiden parisuhdetapausten pariin. Olen parikymmentä vuotta naimisissa ollut nelikymppinen ja mieheni muutaman vuoden vanhempi. N. puolitoista vuotta sitten havaitsin muutoksen miehessäni ja naisen tai noidan vaistolla tiesin heti mistä on kysymys. Hän kielsi toisen naisen olemassaolon, mutta lopulta sain varmuuden. Silloin lensi posliinia seinään ja räjähdys oli mitä melkoisin muutenkin. Harmittavinta asiassa oli ainoastaan se, että 16 v. poikamme oli kotona eikä varmasti voinut välttyä kuulemasta moista metakkaa. Asia ravisteli meitä koko viime kesän ja lähtökohdat pitkää pimeää syksyä kohti olivat vähintäänkin ankeat. Asiassa oli se hyvä puoli, että saatiinpahan puhuttua kerrankin, sekin taito oli ruosteessa vuosikaudet. Keskustelimme asioista avoimesti, kertasimme omalla kohdallani tapahtuneen kahden päivän platoonisen romanssin, jonka hän sai tietää ja josta hän nosti maalimattoman metelin, soitti tälle ja vaati jättämään vaimonsa rauhaan. Minä en ole tätä edelleenkään tehnyt, vaikka tiedän mieheni ja toisen naisen suhteen jatkuvan. Mieheni oli 20 vuotta hyvin omistushaluinen ja mustasukkainen - ei vain toisista miehistä vaan myös harrastuksistani, kavereistani, kaikesta mahdollisesta. Väitti, etten ollut riittävästi lapsemme kanssa jne. Nyt tilanne on päin vastoin - tuntuu jopa ettei hänellä tunnu missään vaikka olisin poissa mahdollisimman paljon kotoa. Olen pohtinut itsekseni, onko kyseessä se että hän todella ymmärtää, että minä tarvitsen elämää myös kodin ja työn ulkopuolella - sosiaalista verkostoani vai olenko yhdentekevä ihminen ja parempi että olen poissa, kenties toisten miesten seurassa. Tiijä häntä!
Joka tapauksessa olen vahvasti kiinni tässä avioliitossa, katson mihin tämä johtaa. Kumpikaan ei halua erota, koska molemmat rakastamme poikaamme ja kaikesta huolimatta hän on tasapainoinen, fiksu ja reipas kaveri. Ehkä seuraava todellinen katsastus tilanteeseen tulee vasta silloin kun poikamme lähtee opiskelemaan. Olen voimakastahtoinen ihminen, joka korostuu varmasti enemmän vaimona kuin äitinä olemisessa. Sitä en voi kieltää, ettenkö olisi laittanut ehtoja pöytään, mutta olen myöskin antanut hänen jatkaa suhdettaan sen vuoksi, että hänen on katsottava onko se toinen nainen todella niin tärkeä, että jättää perheensä. Luonnollisestikaan en tässä tilanteessa ole miehelleni vaimo sanan kaikessa merkityksessä, siihen minusta ei ole. Kohtalaisen hyvin on "pälli" kestänyt tämän tilanteen, vaikka välillä riepoo tosi paljon. Rakastajaa tai toista miestä en kuitenkaan vielä ole harkinnut itselleni etsiä. Se ei ratkaise tilannetta eikä helpota minua yhtään! Katsotaan, mitä tuleman pitää, vaikka elettävänä on vain tämä yksi elämä.
Mielenkiintoinen tarina teillä ... paha siihen on paljoa kommentoida, koska se on teidän valintanne elää. Ketään ei siihen olla pakotettu tai painostettu, "kukin taaplaa tyylillään". Samaa sallivuutta sovellan myös muihin kulttuureihin, joissain maissa moniavioisuus on tapa ja vaimot usein todella "vahvoja" kotona (puhun kokkemuksesta, "been there, seen that") toisin kuin joskus länsimaissa annetaan ymmärtää.
Ainoa asia joka hieman "särähti" korvaan, oli mainintasi lapsenne rakastamisesta mikä syynä että avioparina olette päättäneet elää rakkaudettomassa kulissiavioliitossa. En ymmärrä, miten tämä vaikuttaa lapsen rakastamiseen ... lasta rakastetaan ollaan sitten yhdessä tämän vanhemman kanssa tai ei. Mielestäni menee puurot ja vellit nyt sekaisin.
Joka tapauksessa, onnea ja menestystä valitsemallanne tiellä ... minusta ei olisi elämääni noin haaskaamaan.