Viihde ja soittimen rikkominen

Moinen touhu kuuluu samaan sarjaan kuin seinien töhriminen tai pullojen rikkominen kaduille ja luontoon.
Vähäjärkisten idioottien käsitys nuorisolle tarkoitetuista hevirokki videoista, joissa ollaan konttausikäisten tasolla.

NonIdiot kirjoitti:

Moinen touhu kuuluu samaan sarjaan kuin seinien töhriminen tai pullojen rikkominen kaduille ja luontoon.
Vähäjärkisten idioottien käsitys nuorisolle tarkoitetuista hevirokki videoista, joissa ollaan konttausikäisten tasolla.

Just niin, paitsi että konttaavaa varmaan kiinnostaisi miltä se rakkine kuulostaa eikä täten sitä yrittäisi rikkoa.

länkkä länkkä kirjoitti:

Just niin, paitsi että konttaavaa varmaan kiinnostaisi miltä se rakkine kuulostaa eikä täten sitä yrittäisi rikkoa.

nuoriso on nykyisin ihan älyttömän huonoa.Toisin oli esimerkiksi ennen,jolloin nuoriso tosi hyvää.

maamme kirjoitti:

nuoriso on nykyisin ihan älyttömän huonoa.Toisin oli esimerkiksi ennen,jolloin nuoriso tosi hyvää.

Eläkeläiset tosin taitaa olla 40-50 vuotiaita, enpä tiedä onko se sitä nuorisoa vai vanhustoa..

Soittimen rikkominen on osa showta. Maksava yleisö haluaa mielellään nähdä muutakin kuin paikallaan seisovan tai istuvan muusikon. Ei mikään ole niin puuduttavaa ja kuivaa katseltavaa kuin paikallaan seisova, pää vinossa soittava ja teatraalisesti jousta viuhtova viulisti. Myöskään pianisti/flyygelisti, joka soittaa olkapäät kiinni korvissa, ei ole kovin houkutteleva näky.

Lavalla pitää sattua ja tapahtua! Tieto soittimien mahdollisesta paiskomisesta tai muun kaman rikkomisesta pitää yleisön kiinnostuneena, valppaana ja aktiivisena. Kaliforniassa sattui kerran mainio tapaus. Siellä erään megasuositun bändin kitaristi päätti järjestää sadoille tuhansille katsojille kunnon shown. Hurjista tempuistaan tunnettu kitaristi päätti sytyttää vahvistin- ja kaappipinonsa liekkeihin, ja varsin vaikuttava kokko siitä tulikin. Joiltain paloi kulma- ja luultavasti myös perskarvat, mutta mitä siitä. All I hear... is burn!

Se ei ollut tuon keikan ainoa lisänumero. Kitarasankari päätti piestä kitarallaan kallista kuvauskameraa ja siitä tulikin kunnon jälkeä. Jälkeenpäin tiesivät kertoa, että kameran arvo oli n. 100 000 dollaria. Muutaman tonnin kitaralla tehtiin sadan tonnin vahinko, mutta mitäpä ei hyvä bändi yleisönsä eteen tekisi. What a great show!

Doningtonissa oli yhtä hieno show. Huippumusaa, tulta, savua ja rikkinäisiä kitaroita. Huippukeikka tuokin.

Näkisipä edes joskus jonkun klasarimuusikon tekevän jotain elävää ja totutusta poikkeavaa. Viulisti voisi potkia patarummun kumoon, huilisti voisi kusta jonkun käyrätorveen, kapellimestari voisi tökätä tahtipuikkonsa jonkun silmään, naisvokalisti voisi "saada hermoromahduksen" ja ruveta juoksemaan alasti ympäri salia, jne.

Kaikkea viihdyttävää hekin voisivat tehdä, mutta eivät kuitenkaan tee. Saamme siis tästä eteenkin päin nähdä vain sen harrikirvesniemimäisesti soittavan viulistin tai omalta soitoltaan korviaan varjelevan pianistin.

Kallista huvia kirjoitti:

Soittimen rikkominen on osa showta. Maksava yleisö haluaa mielellään nähdä muutakin kuin paikallaan seisovan tai istuvan muusikon. Ei mikään ole niin puuduttavaa ja kuivaa katseltavaa kuin paikallaan seisova, pää vinossa soittava ja teatraalisesti jousta viuhtova viulisti. Myöskään pianisti/flyygelisti, joka soittaa olkapäät kiinni korvissa, ei ole kovin houkutteleva näky.

Lavalla pitää sattua ja tapahtua! Tieto soittimien mahdollisesta paiskomisesta tai muun kaman rikkomisesta pitää yleisön kiinnostuneena, valppaana ja aktiivisena. Kaliforniassa sattui kerran mainio tapaus. Siellä erään megasuositun bändin kitaristi päätti järjestää sadoille tuhansille katsojille kunnon shown. Hurjista tempuistaan tunnettu kitaristi päätti sytyttää vahvistin- ja kaappipinonsa liekkeihin, ja varsin vaikuttava kokko siitä tulikin. Joiltain paloi kulma- ja luultavasti myös perskarvat, mutta mitä siitä. All I hear... is burn!

Se ei ollut tuon keikan ainoa lisänumero. Kitarasankari päätti piestä kitarallaan kallista kuvauskameraa ja siitä tulikin kunnon jälkeä. Jälkeenpäin tiesivät kertoa, että kameran arvo oli n. 100 000 dollaria. Muutaman tonnin kitaralla tehtiin sadan tonnin vahinko, mutta mitäpä ei hyvä bändi yleisönsä eteen tekisi. What a great show!

Doningtonissa oli yhtä hieno show. Huippumusaa, tulta, savua ja rikkinäisiä kitaroita. Huippukeikka tuokin.

Näkisipä edes joskus jonkun klasarimuusikon tekevän jotain elävää ja totutusta poikkeavaa. Viulisti voisi potkia patarummun kumoon, huilisti voisi kusta jonkun käyrätorveen, kapellimestari voisi tökätä tahtipuikkonsa jonkun silmään, naisvokalisti voisi "saada hermoromahduksen" ja ruveta juoksemaan alasti ympäri salia, jne.

Kaikkea viihdyttävää hekin voisivat tehdä, mutta eivät kuitenkaan tee. Saamme siis tästä eteenkin päin nähdä vain sen harrikirvesniemimäisesti soittavan viulistin tai omalta soitoltaan korviaan varjelevan pianistin.

Tulee mieleen kertomukset natsien juutalaisvainoista. Sika lavalla viihdyttää sikayleisöä. Ei mitään tekemistä musiikin kanssa-

Realmusiker kirjoitti:

Tulee mieleen kertomukset natsien juutalaisvainoista. Sika lavalla viihdyttää sikayleisöä. Ei mitään tekemistä musiikin kanssa-

että soittimen tuhoaminen voi olla varsin vapauttava kokemus.Jos puusoitin on jo aivan toivottomassa kunnossa on arvokasta käyttää se vaikka sytykkenä saunan pesässä.Soittimien määrä lisääntyy maailmassa kymmenillä miljoonilla kappaleilla vuosittain.Ei niistä enää palvottavaksi ole.

Kallista huvia kirjoitti:

Soittimen rikkominen on osa showta. Maksava yleisö haluaa mielellään nähdä muutakin kuin paikallaan seisovan tai istuvan muusikon. Ei mikään ole niin puuduttavaa ja kuivaa katseltavaa kuin paikallaan seisova, pää vinossa soittava ja teatraalisesti jousta viuhtova viulisti. Myöskään pianisti/flyygelisti, joka soittaa olkapäät kiinni korvissa, ei ole kovin houkutteleva näky.

Lavalla pitää sattua ja tapahtua! Tieto soittimien mahdollisesta paiskomisesta tai muun kaman rikkomisesta pitää yleisön kiinnostuneena, valppaana ja aktiivisena. Kaliforniassa sattui kerran mainio tapaus. Siellä erään megasuositun bändin kitaristi päätti järjestää sadoille tuhansille katsojille kunnon shown. Hurjista tempuistaan tunnettu kitaristi päätti sytyttää vahvistin- ja kaappipinonsa liekkeihin, ja varsin vaikuttava kokko siitä tulikin. Joiltain paloi kulma- ja luultavasti myös perskarvat, mutta mitä siitä. All I hear... is burn!

Se ei ollut tuon keikan ainoa lisänumero. Kitarasankari päätti piestä kitarallaan kallista kuvauskameraa ja siitä tulikin kunnon jälkeä. Jälkeenpäin tiesivät kertoa, että kameran arvo oli n. 100 000 dollaria. Muutaman tonnin kitaralla tehtiin sadan tonnin vahinko, mutta mitäpä ei hyvä bändi yleisönsä eteen tekisi. What a great show!

Doningtonissa oli yhtä hieno show. Huippumusaa, tulta, savua ja rikkinäisiä kitaroita. Huippukeikka tuokin.

Näkisipä edes joskus jonkun klasarimuusikon tekevän jotain elävää ja totutusta poikkeavaa. Viulisti voisi potkia patarummun kumoon, huilisti voisi kusta jonkun käyrätorveen, kapellimestari voisi tökätä tahtipuikkonsa jonkun silmään, naisvokalisti voisi "saada hermoromahduksen" ja ruveta juoksemaan alasti ympäri salia, jne.

Kaikkea viihdyttävää hekin voisivat tehdä, mutta eivät kuitenkaan tee. Saamme siis tästä eteenkin päin nähdä vain sen harrikirvesniemimäisesti soittavan viulistin tai omalta soitoltaan korviaan varjelevan pianistin.

Olenko siis ymmärtänyt oikein: et pysty kuuntelemaan kokonaista klassista konserttia huomiosi herpaantumatta? Herää myös kysymys, pystytkö lukemaan palstan nimen alusta loppuun huomion herpaantumatta, mutta ei siitä tässä sen enempää.

"Teatraalisesti jousta viuhtova viulisti" oli hauska. Viulunsoitossahan, josta en tiedä mitään, on omana laajana opintokokonaisuutenaan nimen omaan tuo teatraalinen viuhtominen erilaisin karaktäärein. Sen tarkoitus on viihdyttää katsojaa.

"Myöskään pianisti/flyygelisti, joka soittaa olkapäät kiinni korvissa, ei ole kovin houkutteleva näky." Tämä on niin hieno, että jätän sen rauhaan.