Mulle on tapahtunut jotakin uutta.. Tapasin tytön joka vie multa jalat alta. Noin kolmessa viikossa hän jo "asui" kanssani. Meillä meni mielestäni todella hyvin. Mutta tällä viikolla minua rupesi ahdistamaan hänen kokoaikaiset menonsa. Halusin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan,enkä pystynyt enään pitämään tätä sisälläni,odottamaan että hän tulisi kotiin että pääsisin kertomaan hänelle vaan laitoin viestinä kaiken ajatelmani. Hän tuli äkkiä käymään mutta pillastuin ja heitin puhelimen seinään. Hän sanoi että täytyy miettiä tätä. Hän on kovin menevä ihminen ja itse tyyliin kotihiiri,sanoi. Hän kysyi haluanko että hän tulee viereeni nukkumaan kun palaa vai meneekö porukoidensa luokse,sanoin että tule tänne. En saanut nukuttua ja hän saapui kuudelta aamulla ja minun olisi pitänyt lähteä töihin. Ilmoitti kylmän viileästi että nyt takapakkia,pakkaa osan kamoistaan ja rupeaa olemaan enemmän vanhempiensa luona,sillä selvitään. KUINKA? Meille jää entistäkin vähemmän yhteistä aikaa. En itke koskaan mutta tällöin purskahdin niin että räkä valui olan takaa. Lähdin töihin ja purren huulta silmät punaisena joudun lähtemään aikaisemmin pois kun ei pystynyt. Illalla hän tuli käymään jälleen ja ilmoittaa että ei viivy kauvaa. Olin itkenyt koko päivän yksin pimeässä kodissa ja kun hän saapui tuli vain tyyliin taputtamaan päätä että eihän tässä kuinkaan ole käynyt ja nyt on kiire lähden. Parun niin että elimistö kuivuu ja anelen häneltä että voisi viettää illan kanssani puhuen ja olla vain vierellä,että minulla on nyt todella paha olla. Hän ilmoittaa että on tunnevammainen ja ei osaa tuntea empatiaa,että lähtee mielummin baariin kuin jää minun luokseni. Sanoin hälle että ei pahalla muttan olet todella kylmä ihiminen. Ehkä hieman huudahdin. Tästä suuttuneena hän rupesi pakkaamaan loppujakin tavaroitaan ja siinä vaiheessa sekosin. Revin käsilläni yhden vaatekaapin oven irti ja heitin olohuoneen pöydän ylösalaisin. Nainen pakeni vessaan ja itse lähdin äkkiä rääkyen kaverini luo 70km:n päähän. Itkin sielläkin kaverini ja hänen avovaimon nähden ja viimein nukahdan. Oli muija kuitenkin kysynyt kaveriltani että ilimottaisi hänelle kun pääsen perille. herään ja lähden kotia. Huomaan kuinka tyttöni on jättänyt avaimen,rupean pillittämään taas tosissaan ja kaverille soitto että en voi olla kotona yksin voinko mennä hänelle.Eilen siis en itkenyt kuin ehkä 2 tuntia,mutta nyt se alkoi taas. On aivan käsittämätön ikävä... En tiedä kuinka väärin on naiselle itkeä ja pillittää kuinka hänestä välitän ja että tulisi tähän takaisin. Itse en näe syytä miksei,koska koko tapahtuma ketju alkoi siitä,että ilmoitin kuinka haluaisin hänen seuraansa enemmän. Nyt hävettää,masentaa,vituttaa ja olen todella onneton. Kummallisinta on se että kehtaan mennä kauppaankin kyynel poskella. Ei mies saa itkeä kolmea päivää putkeen,mutta veikkaan tämän jatkuvan kauvan ellemme saa asiaa sovittua. Tänään taas näemme mutta veikkaan että yhteis ymmärrystä ei löydetä ja pelkään että hän taas antaa keskustelulle vain noin tunnin aikaa,vaikka pyysin häntä varaamaan aikaa tähän. Kotona en yksin pysty olemaan,tulee nainen joka on vallannut sydämmeni samantien mieleen ja yhteiset hyvät hetket. Sanoinkin hänelle että on ihmeellinen nainen,koska on rikkonut sydämmeni. Näin ei ole ennen koskaan käynyt ja ai helvetti kun sattuu.Sattuu todella ja tekee kipeää:( Eilen hän antoi pikaisesti tupakalla käydessä poskisuudelman kun oikein anelin.. En tiedä selviänkö...
Tältäkö se tuntuu?
pyääh
3709
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Siltä se todella tuntuu, ero nimittäin. Nimimerkkisi on oivallisesti keksitty. Kun ero iskee, tuntuu kuin kaikki menee alta, turvallisuuden tunne katoaa, rintaa ahdistaa, uni ei tule. Sinulla on onneksi kavereita ja onneksi taito saada surusi ulos. Usko pois, ne ovat äärettömän tärkeitä ja arvostettuja taitoja. Niitä ei ole kaikilla, juuri niiden ansiosta selviät. (Jotenkin tuntuu siltä, että sinua on rakastettu lapsena. Sellaiset osaavat ja uskallat tuoda tunteensa esiin).
Sitten, joskus kun tekee kipeää, juuri kuten sinulla nyt, voi olla ihan aluksi olla tekemättä mitään, antaa vain tyhjyyden tunteen, epäuskon, järjettömyyden, pelon, ikävän, vihankin tunteen tulla ja silti istua vaikka sovalla tai kävellä lumiselle tiellä. ne ovat tunteita, ne tulevat, ja jos niitä ei ylenmäärin ruoki viikkotolkulla,ne hälvenevät. Sen sijaa ruoki mieltäsi myös uusilla asioilla ja tunteilla. Näin saat etäisyyttä kipeisiin asioihin.
Omista unelmista luopuminen ja rakkauden kohteen menettäminen satuttavat. Onhan niihin sidottu niin paljon hyviä mielikuvia tulevaisuudesta . Mutta ne ovat osittain vain mielikuvia.
Kun ajatukset alkavat vähän järjestyä (esim. puhumalla ja kirjoittamalla), voit alkaa miettiä, miten tilantessta selviää, mitä on tapahtunut, miksi. Älä kätke ikävääsi, mutta jossain vaiheessa muista katsella ympärillesi, unohda vähäksi aikaa ikäväsi. Vasta kun käännät sille - vaikka hetkeksikin - selkäsi, näet eteesi ja tapaat uusia ihmisiä. Sitten taas voit ikävöidä, koska ei sitäkään pidä piilottaa, mutta älä ala elää ikävässäsi liikaa. Selviät tästä aivan varmasti.
Kerro jatkossa miten sinulla menee.
Veikkaan että suurin fyysinen pahaolo on seuraamusta juurikin syömättömyydestä,juomattomuudesta ja unettomuudesta. Eilen sain 1/4 osaa pizzaa naamaan ja nyt söin ensimmäisen kerran tänään,100g kaupan hampurilaisen kylmänä. Töissä lihaksia turrutti ja hieman oksetti. Tupakkaa palaa ennätystahtiin,20kpl/8h. Kämppäkin on edelleen aivan sekaisin. Tiedän että näihin asioihin puuttuminen auttaisi asiaa,mutta voimat ja mielenkiinto ovat alhaalla.
Tällä hetkellä on yllättävän neutraali olo,mutta aina se puskee yllättäen jostain se paha. Esimerkiksi tänään kuin tyhjästä päähäni tuli ajatuksia. Vaikka en hänelle pystynyt erittelemään tuolloin asioita miksi rakastan häntä,nyt niitä asioita tuli liuta mieleen. Ja pohjalla ajatuksissa myös niitä,jotka meitä olisi yhdistänyt kovin. Siksi rupesi taas kovin tekemään pahaa,ja soitin mutsilleni (jolle en myöskään ikinä avaudu) että tulisi kylään pitkän matkan päästä. Hän sanoi onnekseni että olisi mukavakin tulla,ei ole ennen käynyt täällä päin,vaikka pari vuotta olenkin asunut. Tosin itse olen noin 2-3 kk:n välein käynyt kotiseudullani. Eilen otin myös yhteyden häneen ja rupesin purkamaan tunteitani parkuen:( Hän huolestui koska ei ollut koskaan ikinä kuullut minua moisena,kehoitti menemään lääkäriin ja hakemaan sairaslomaa. Sitä en voi tehdä,koska joutuisin olemaan kotona,jossa ei ole tällä hetkellä paras vaihtoehto olla. Tuntuu kuin tämä ei olisi enään pelkästään minun,vaan myös entiseni.
Päädyin myös eilen kaverilleni pitkän matkan päähän ja oi että kun teki hyvää. Vain hänen seuransa saa minut rauhoittumaan. Emme käyneet oikeastaan yhtään keskustelua,mutta tuntui hyvältä kun tiesin että joku on kokoajan lähellä. Makasin sohvalla ja katsoin telkkaria usean tunnin. Haittaa vaan yleisesti tuo muualle lähteminen,koska oma autoni on hajalla ja asuinpaikalla ei ole yhtään (kuin se yksi) tuttua. Enkä edes nyt halua kuin heidän seuraansa jotka jaksavat vain olla ja kenelle pystyn puhumaan tämmöisistä ajatuksista.
Erot itsessään eivät ole uusia asioita,mutta olen itse ollut niiden aloitteen tekijä. Nyt tiedän,kuinka paskamaiselta ja pahalta tuntuu kun sydän särkyy. Tunnen hieman häpeää siitä,kuinka olen kylmäverisesti niissä tilanteissa käyttäytynyt. Yleisisesti ottaen olen ihminen,joka ei halua kuin pelkkää hyvää. Osaan olla nöyrä ja taipua asioissa joissa tarvitaan joustavuutta. Kiltiksi entinenkin sanoi,mutta en tiedä mikä hommaan sitten tarkalleen meni. Sain selityksiä,"useiden asioiden loppusumma" mutta se ei minua tyydyttänyt. Viimeiset päivät olin kyllä todella pihalla (sen takapakin takia),ja näytin hänelle(ja myös itselleni) asioita jotka olisi pitänyt olla näyttämättä.
Lapsuus hmm.. sanotaanko että todella paljon vastoinkäymisiä mutta mielestäni ne ovat minua kasvattaneet ja saaneet minun haluavan itse olla parempi. Äitini kuitenkaan ei oikeastaan ikinä ole ollut minulle ilkeä. Ei ole suuttunut vaikka kuinka joskus olen huutanut. Lähinnä on niin leppoinen että tajusin aina pian pyytää anteeksi. Pitkä vihainen ihminen en ole. Siinä on toinen nainen,jota en koskaan halua menettää.
Ainiin ja vielä tähän puhumiseen. "Kyllä se siitä" puheet tuntuvat nyt vain kääntävän veistä haavassa jos ne tulevat kasvotusten puhellessa ilmi,mutta sinun kirjoituksia lukee mielellää:)
Itse olen todennut sen, että parhaiten kriiseistä ja ongelmista selviää, kun pyrkii kulkemaan ´kahdella kaistalla tai - vuodenajan huomioon ottaen - "hiihtämään kahdella suksella". Ts. samalla kun suree kannattaa tehdä jotain muutakin, siis sellaista, joka tuo välimatkaa suruun ja vie väkisin ajatukset vähän muualla. Tämä on eräänlaista mielen hallintaa ja hoitoa. Sinä olit tehnyt ainakin kaksi asiaa, jotka joko helpottivat oloasi tai veivät ajatuksesi hetkeksi muualle: soitit äidillesi ja kutsuit kylään sekä ajoit ystäväsi luokse. Tällaisia asioita kun toteuttaa, kasvattaa samalla henkistä välimatkaa ahdistukseensa ja suruunsa ja samalla saa voimia käsitellä kipeää asiaa vähän "etäämmältä". Kun toinen suksi tuntuu pettävän, toinen pitää ladulla ainakin jonkin aikaa eikä hiihtäjä kaadu hankeen. Pahinta onkin jäädä vain kiertämään omaa suruaan ja yrittää hiihtää yhdellä suksella. No, vertaus vähän ontuu, mutta jotain tällaista tarkoitan. ( Itselleni autolla ajaminen, maisemien vaihtuminen, tasainen kyyti jne ovat olleet hyväää terapiaa ja antavat mahdollisuuden laittaa asioita järjestykseen, pohtia niitä ja miettiä syntyjä syviä.)
Sureminenkin on vähän niinkuin taitolaji. Kysehän on ajatuksistamme, jotka sitten edelleen synnyttävät tunteita. Aivoihin ei mahdu kerrallaan kuin yksi ajatus. Joskus voi vähän töniä itseään sellaiseen suuntaan, että syntyy uusia ajatuksia, jotka vääntävät hivenen syrjään ahdistavan ajatuksen. Kuvittelepa, että sinulle tarjotaan nyt ilmainen matka Barbarokselle, paratiisimaisiin oloihin lomailemaan. Menet siellä mukavaa rantabaariin ja sinulle tarjoilee drinkin kuvankaunis, vaalea, nuori nainen. Mitä ajattelet sillä hetkellä? Suruasi ja suhdettasi ex-naiseen vai lämmintä ilmaa, palmuja ja tätä tarjoilijatarta. uskon, että ainakin hetken ajattelet jotain muuta kuin kotimaan asioita. Näin voimme tuottaa uusia mielikuvia (ruokkia mieltämme), eikä sitä varten aina tarvitse mennä edes ulkomaille. Hyvä elokuva, kirja, uusi ruokapaikka, keskustelu, uusi ihminen tai musiikki... usien riittää siihen.
Rakastuminen yhtä lailla kuin erokin aikaansaavat hormonaalisen tunnemyrskyn aivoissa. Tuon myrskyn tasaantuminen vie aikaa. Mutta voi itse auttaa osaltaan, että suremiseenkin löytyy energiaa. Toivottomuuden tunne, syyllisyys, viha jne. ovat normaaleja tunteita erossa ja kriiseissä. pahinta on syvä, pitkäaikainen toivottomuusm ahdistus ja lamaantuminen. Sitä vastaan pitää yrittää taistella. Niinkuin sanoin sureminen vaatii voimaa. Ikävintä on se, että ihminen tarvitsisi juuri eniten voimia silloin kun on heikoimmillaan. Mutta juuri tällainen ystävien ja omaisten muodostama turvaverkko ja arkipäivän tekeminen, kuppi kahvia ystävän luona, halkojen hakkaaminen, siivoaminen, kyläily, onkin surussa olessamme äärettömän tärkeitä asioita. Niiden arvo kirkastuu vähän myöhemmin.