Olisiko kukaan samantapaisessa tilanteessa? Olen päälle parikymppinen, puolitoista vuotta yhdessä nykyisen avomieheni kanssa. Miehelläni on 2,5v tytär, jonka elämään tulin jo tytön ollessa reilut 1v, kuitenkin vähitellen tyttöön tutustuen ja lasten kanssa olemaan totutellen, lapset kun olivat minulle uusi juttu silloin. Nykyään tyttö on minulle tärkeä, ja olen hänelle tärkeä. Isälle tytär on maailman napa, joskus tuntuu ehkä liikaakin siltä. Tyttö viettää joka toisen viikonlopun luonamme, ja sinä aikana minun roolini on jotain muuta kuin isän avovaimo. Mieheni ei oikeastaan huomaakaan minua sinä aikana. Olemme puhuneet asiasta vaihtelevalla menestyksellä ja pyrkineet kehittämään moniakin asioita. Ehkä suhteessamme on muutenkin jotain vikaa, ja se näkyy sitten tytön ollessa läsnä ja minun jäätyä huomaamattomaksi. Rakkaus ei varmaan ehtinyt kehittyä tarpeeksi, kun tuntuu jo, että sitä ollaan viemässä minulta pois...
Uusperhe emme varsinaisesti ole, sillä tytär asuu luonamme vain joka toinen viikonloppu, muulloin isä näkee lastaan esimerkiksi kavereiden luona kyläillen. Äidin kanssa välit on hyvät kaikilla, myös minulla. Olemmekin äidin kanssa jopa keskustelleet lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista, joista me olemme samaa mieltä, mutta isä ei näy olevan. Onkin vaikeaa olla liikaa puuttumatta lapsen tekemisiin, kun minä en kuitenkaan ole se, jonka tehtävä/oikeus on päättää toisen ihmisen lapsen kasvatuksesta.
Kerronpa esimerkkejä. Tyttö on oppinut isin kanssa hemmottelulle, osittain koska on ollut isin kanssa mummulassa niin paljon, anoppiehdokkaani hemmottelun kohteena. Tyttö on siis tottunut saamaan iskän seurassa asiat periksi, heti puhumaan opittuaan. Isä hyvinkin saattaa syöttää lasta sylissään ruokapöydässä, vaikka tiedän äidin luona tytön syöneen sujuvasti itse jo pitkään. Myös minun kanssa kahdestaan lapsi on kiltti, mutta isän tullessa paikalle alkaa kummallinen keimailu ja ikävien asioiden välttäminen... Lisäksi mieheni nukuttaa tytön viereensä, (nykyään sentään tytöllä oma sänky omassa huoneessa meillä), vaikka on puhuttu, että meidänkin suhteelle pitäisi olla aikaa. Usein isä nukahtaa viereen, ja siinä vaiheessa olen jo liian tympääntynyt yhteystä hetkeä ajatellen. Aiemmin tyttö nukkui isän kanssa sängyssämme ja minä sohvalla, kun ahdisti olla vieressä liikkumatta ja pahaaoloa tuntien. Myönnetään siis, olen mustasukkainen ajoittain.
Olen kuitenkin omasta mielestäni tosi monessa asiassa joustanut. Ajattelen lapsen parasta silloinkin, kun komennen lasta tai en välitä kiukutteluitkuista (isä tietysti suuttuu siitä minulle ja lohduttaa lastaan). Väkiselläkin tulee olo, että olen ilkeä äitipuoli, vaikka lapsi esim äidin kertoman mukaan pitää minusta ja se näkyykin. Kuinka pitkälle joudun myötäämään kotonani? Viikonloput kuuluvat isälle ja tytölle, vaikka mielestäni pitäisi tehdä porukalla, niin että tyttö on mukana meidän elämässä eikä niin että minä sopeudun kaikkeen... Kokemuksia? Ehdotuksia?
Monessa mielessä olemme mieheni kanssa samaa mieltä kasvatusasioissa, mutta käytäntö osoittaa toista. Valitettavasti tunnen ikävää mustasukkaisuutta ja vihaa miestäni kohtaan, kun hän kuitenkin asettaa lapsen kunkin hetkiset toiveet ensisijalle, vaikka on keskusteltu eri periaatteista. Ei kai 2,5-vuotias voi tietää omaa parastaan...
Toivoisin keskustelua ja vinkkejä asiaan. Kohta en enää jaksa, ja koville ottaisi lähteä ja jättää mies ja minullekin tärkeä tyttö taakse...
Uusperhe emme varsinaisesti ole, sillä tytär asuu luonamme vain joka toinen viikonloppu, muulloin isä näkee lastaan esimerkiksi kavereiden luona kyläillen. Äidin kanssa välit on hyvät kaikilla, myös minulla. Olemmekin äidin kanssa jopa keskustelleet lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista, joista me olemme samaa mieltä, mutta isä ei näy olevan. Onkin vaikeaa olla liikaa puuttumatta lapsen tekemisiin, kun minä en kuitenkaan ole se, jonka tehtävä/oikeus on päättää toisen ihmisen lapsen kasvatuksesta.
Kerronpa esimerkkejä. Tyttö on oppinut isin kanssa hemmottelulle, osittain koska on ollut isin kanssa mummulassa niin paljon, anoppiehdokkaani hemmottelun kohteena. Tyttö on siis tottunut saamaan iskän seurassa asiat periksi, heti puhumaan opittuaan. Isä hyvinkin saattaa syöttää lasta sylissään ruokapöydässä, vaikka tiedän äidin luona tytön syöneen sujuvasti itse jo pitkään. Myös minun kanssa kahdestaan lapsi on kiltti, mutta isän tullessa paikalle alkaa kummallinen keimailu ja ikävien asioiden välttäminen... Lisäksi mieheni nukuttaa tytön viereensä, (nykyään sentään tytöllä oma sänky omassa huoneessa meillä), vaikka on puhuttu, että meidänkin suhteelle pitäisi olla aikaa. Usein isä nukahtaa viereen, ja siinä vaiheessa olen jo liian tympääntynyt yhteystä hetkeä ajatellen. Aiemmin tyttö nukkui isän kanssa sängyssämme ja minä sohvalla, kun ahdisti olla vieressä liikkumatta ja pahaaoloa tuntien. Myönnetään siis, olen mustasukkainen ajoittain.
Olen kuitenkin omasta mielestäni tosi monessa asiassa joustanut. Ajattelen lapsen parasta silloinkin, kun komennen lasta tai en välitä kiukutteluitkuista (isä tietysti suuttuu siitä minulle ja lohduttaa lastaan). Väkiselläkin tulee olo, että olen ilkeä äitipuoli, vaikka lapsi esim äidin kertoman mukaan pitää minusta ja se näkyykin. Kuinka pitkälle joudun myötäämään kotonani? Viikonloput kuuluvat isälle ja tytölle, vaikka mielestäni pitäisi tehdä porukalla, niin että tyttö on mukana meidän elämässä eikä niin että minä sopeudun kaikkeen... Kokemuksia? Ehdotuksia?
Monessa mielessä olemme mieheni kanssa samaa mieltä kasvatusasioissa, mutta käytäntö osoittaa toista. Valitettavasti tunnen ikävää mustasukkaisuutta ja vihaa miestäni kohtaan, kun hän kuitenkin asettaa lapsen kunkin hetkiset toiveet ensisijalle, vaikka on keskusteltu eri periaatteista. Ei kai 2,5-vuotias voi tietää omaa parastaan...
Toivoisin keskustelua ja vinkkejä asiaan. Kohta en enää jaksa, ja koville ottaisi lähteä ja jättää mies ja minullekin tärkeä tyttö taakse...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Luultavasti olis vaan kaikkein helpompaa ettet puuttuisi niihin asioihin-pääsisit itse helpommalla,sanon tämän kokemuksen rintaäänellä :)
Vaikka lapsen äidin kanssa olettekin samaa mieltä asioista,kannattaa silti olla puolueeton,sillä eihän sitä tiedä,miten asiat myöhemmin kääntyy exänkin puolelta-kaikki on mahdollista..
Tuollainen hemmottelu kyllä pilaa lapsen,mutta ole "tyytyväinen",ettei ole sinun lapsesi,sillä jos olisi niin et kai hemmottelisi lasta (ainakaan piloille)?
Niin,missä menee raja avioerolapsen ja ei-avioerolapsen hemmottelun raja?Kyllä se usein vaikuttaa siltä,että niitä erolapsia hemmotellaan liikaa-ikäänkuin yritetään hyvitellä lähtemistä-ja aivan väärällä tavalla.
Lapsi kokee olevansa erikoisasemassa muihin nähden-ja aivan takuulla tulee pettymään viimeistään silloin kun lähtee tarhaan ja kouluun.
Työssäni olen tämän nähnyt:erolapsille joita on hemmoteltu(t.jotka ovat saaneet vanhemman täyden päivittäisen huomion)on kova pala huomata,että he eivät enää siellä tarhassa tai koulussa saakaan sellaista yksilöllistä huomiota jota kotona saivat-siksi en suosittele tuollaista hemmottelua.
Mutta...miehesi ja isovanhemmat syyllistyvät tähän.Tosin kyllähän isovanhemmilla on sellainen tapa vaikka lapsi olisi ns.normaalista perheestä ja varmasti tiedät että sellainen aiheuttaa ongelmia heillekin.
Uskoisin että miehelläs on huono omatunto lapsen vuoksi ja se on ihan normaalia-haluaa pitää sylissä kun syöttää-ihan ymmärrettävää,kun ei arkielämässä saa sitä tehdä.Suo se hänelle,sillä tuota vaihetta ei varmaan kauan kestä...
Itsekin olen sitä mieltä, että helpointa ois nostaa kädet pystyyn ja olla puuttumatta asioihin. Mutta enkö sillä antaisi ymmärtää, että tällaiset kasvatustavat ovat hyvät..? Tiedän, että hemmottelu on osin juuri hyvittelyä ja sitä, että mieheni nauttii omasta tarpeellisuudestaan (siis miehestäni on tavallaan kiva olla esim pienistäkin kolhuista lohduttelemassa tosi paljon, koska silloin hän tuntee olevansa maailman tärkein ja ainut henkilö lapselle sillä hetkellä).
Isovanhempien hemmottelukin on tietenkin luontaista. Harmi vaan, kun mummula on tavallaan kuitenkin se toinen koti ollut lapselle pitkään, ja siinäpä hemmottelu on muuttunut jo osaksi arkea.
Mustasukkaisuus ym ovat minun ongelmiani, ne kyllä kestän ja tallaan maahan, jos itsekin saan joskus huomiota. Tuntuu kuitenkin, että jotenkin meidän on löydettävä yhteinen tyyli kasvatukseenkin, koska on tilanteita,joissa myös minä olen lapselle se tärkeä aikuinen. Ja siis pitää olla sama linja ja periaatteet mielestäni. Nytkin huomaa, että lapsi uskoo minun sanaani helpolla, mutta mieheni "komentaminen" saa lapsen pettymään. Minun ei oikeastaan paljoa tarvikaan komentaa, kun kuitenkin ne asiat on tytölle esimerkiksi kotona ihan luontaisia asioita, kuten vaikka se itse syöminen ja että ruoka-annos syödään loppuun asti. Jos en puutu asioihin, joudunko omassa kotonani joka toinen viikonloppu elämään korjaamassa toisten jälkiä jne... Jos itse olen sopeutuvainen, toivoisi muidenkin olevan. Lapsi oli kuitenkin vasta reilu 1v, kun tottui vähitellen minuun. Tavallaan tuntuu, että pitäisikö minun vain ottaa tämä ihminen elämääni ilman että itse saan jotain takaisin (kuten kiitosta, lapsen rakkautta/välittämistä, vastuuta), koska toimin kuitenkin hyvin monella tapaa "äidin" roolissa (enkä tietenkään väitä samaa tunnesidettä olevan!). Jos itse annan itsestäni, enkö minäkin saa nauttia lapsesta melkein vanhemman tavoin?
Noh, tämä nyt meni vähän sivuraiteille. Olen samaa osin kanssasi, mutta mekin olemme tavallaan perhe, ja perheellä kai tulisi olla jokseenkin yhtenäiset elintavat..? Olen nykyään pohtinut, että oikeastaan "normaalin" seurustelun alussa ei tarvitsekaan miettiä toisen kasvatusperiaatteita, kun sellainen ei ole ajankohtaista. Viikonloppuisälläkin voi olla kasvatustavat exän kanssa puhuttu (tosin meillä ei mies kovin ole niistä puhunut), ja lapsen elintapa kuitenkin vaikuttaa myös uuteen partneriin merkitsevästi..
Kiitos kommentistasi:)
Juu,no..puhut asiaa..valotan tässä nyt pikkasen enemmän kokemuksiani,elikkäs..
Kokemusta on noista eroavista kasvatusmenetelmistä aika paljonkin ja meillä oli just exän taholta hankauksia,koska lasten kasvatuksessa hänellä ei näyttänyt olevan lainkaan tervettä maalaisjärkeä-kun yritimme toimia lasten parhaaksi tämä ei sopinut hänelle lainkaan-meillä olisi pitänyt toimia samoin kuin hänen kotonaan,ja jos ei toimittu niin siitä sai sitten kuulla seuraavat kaksi viikkoa kun lapset tulivat taas käymään.Ja jos ei tosiaan mies toiminut niinkuin exä käski niin heti eväsi tapaamiset!En viitsi tässä lähteä erittelemään mitä kaikkea saimme kuulla ja nähdä,mutta täysin järjettömältä kuulostavia asioita kuitenkin.Moni ei uskoisi kun ei tunne tuota naista,mutta ne jotka tunsivat,olivat kanssani täysin samaa mieltä!Oma äitinsäkin oli meidän puolta asioissa,mutta ei uskaltanut vastustaa tytärtään,olisi jäänyt lastenlapset taatusti näkemättä!!
Kyllä olen samaa mieltä siitä,että olisi hyvä olla samanlaiset periaatteet molemmilla,koskapa silloin kun lapsi huomaa ettei näin ole,hän alkaa itsekin olemaan epävarma siitä,että miten pitäisi käyttäytyä ja voi kokea ahdistusta jos pitää elää ristiriidassa viikonloppuisin(kin).
Jotensakin tulee mieleen,että mieheni exällä oli ns.oma lehmä ojassa-omalla käyttäytymisellän aiheutti sen,että lapset eivät enää käy meillä!
Minä olin varmasti hänelle aluksi se "punainen vaate",ei mitään arvoa antanut minulle kun jaksoin hänen villejä tenaviaan joka toinen viikonloppu...mutta kun hän alkoi seurustella lapsettoman miesystävänsä kanssa niin arvaapas,kuka silloin oli etusijalla:mies tottakai-lapset laittoi mummolaan kun lähti miehen kanssa matkoille jne.Huomasi kyllä lapsista,etteivät he ylen onnellisia olleet-kasvoista sen huomaa!
Kyllä usein tuntui että olisi mieli tehnyt ns.pestä kätensä tästä jutusta,mutta en antanut periksi,sitä exä olisi varmaan halunnutkin,mutta eipä piruilustaan huolimatta onnistunut!
Niin,tänä päivänä tekisi mieli kysyä,että onko hän nyt tyytyväinen,kun on saanut isän ja lapset erotettua toisistaan.
avoliitossa miehen kanssa, jolla oli 10-vuotias tytär (olimme yhdessä 2 vuotta, eli tavatessamme lapsi oli 8-vuotias). meidänkin kasvatukselliset periaatteemme erosivat hyvin suuresti. miehellä oli itsellään ollut vaikea ja karu lapsuus ja tämä halusi siitä syystä tehdä lapsen elämän helpoksi jokaislla alueella. itse katsoin asiaa hieman kauemmas ja uson, että liiallisuuksiin menevä hemmottelu tulee jossaibn vaiheessa rankkana vastaan. minun perusajatukseni kasvatuksellisesti on se, että lapselle tulisi pienestä pitäen jakaa vastuuta ja velvollisuuksia sekä palkita vasta niiden mukaan. olisin toivonut tytön tekevän viikkorahansa eteen jotain (koska niinhän se myöhemminkin menee, että ensin työ ja sitten palkka) ja kaupoissa minua raivostutti se, että kun tyttö ei saanut jotain haluamaansa, tämä heittäytyi itkien lattialle ja lopulta isä heltyi. tytön suusta en kertaakaan kahden vuoden aikana kuullut sanaa kiitos. minusta tuo sana on äärimmäisen tärkeä.
vanhemmat haluavat helposti hyvittää lapselle asioita niin materialla, kuin muullakin hemmottelulla. se on yleistä, mutta hyvn valitettavaa, koska vanhemman vastuulla on kuitenkin valmentaa lasta kohti aikuisikää. nuo asiat tulevat joka tapauksessa jossain vaiheessa vastaan.
nämä kasvatukselliset näkemyserot olivat osasyy jopa meidän eroomme. haluan jossain vaiheessa lapsia ja olen sitä mieltä, että vanhempien tulee noudattaa samaa linjaa kasvatuksellisissa asioissa. ristiriitaiset näkemykset kun saattavat pahimmillaan johtaa siihen, että jompi kumpi vanhempi menettää kokonaan auktoriteettinsä. uskomatonta mutta totta, niin yleensä tuo arvovaltansa menettänyt on se sallivampi ja hemmottelevampi osapuoli :).
Hyvin on samanlaisia tuntoja täälläkin. Tyttö tosin on jo 11. Olen omalla kohdallani yrittänyt ratkaista asiaa puhumalla ja jotain tuloksia on jopa saatu. Vierailuvkl:na asioita tehdään yhdessä aika paljon. Olen ottanut jämäkästi sen linjan, että tämä on myös minun kotini ja miehen on kuunneltava minuakin tyttöä koskevissa asioissa. Kenenkään jälkiä en suostu perässä siivoamaan - jokainen tekee sen itse. Sopeutumistahan nuo tilanteet kaikilta kysyvät.
En oikeastaan osaa muuta neuvoa antaa, kun että yritä vääntää rautalangasta sille miehellesi. Kotihan on myös sinun.
Meilläkin yritettiin viikonloppulapsia saada siistimään jälkensä ja osallistumaan kotitöihin-äitinsä sanoi että lapset ovat meillä lomailemassa eikä heidän tarvitse osallistua mihinkään em.asioihin.Että silleen..yritä siinä sitten tulla toimeen..