Olen 20-vuotias nuori nainen ja näillä näkymin erinäisten syiden vuoksi tulen asumaan vanhempieni luona ainakin syksyyn saakka. Ongelmani on siis isäni.
Isäni on pikkumaisin tuntemani ihminen. Emme ole koskaan tulleet toimeen keskenämme. Suurin syy tähän lienee se, että isäni on lyönyt minua useasti aina jonnekin yläasteen hujakoille. Nykyisin puhumme harvoin toisillemme vaikka saman katon alla asummekin ja silloin kun puhumme niin yleensä riitelemme. Isäni on jo useamman kerran uhannut heittää minut ulos talosta, koska täysi-ikäistä hänen ei tarvitse elättää. Paskat se mies ole elättänyt minua vuosikausiin! Äiti maksaa kaikki minuun liittyvät kulut. Muistanpa hyvinkin tässä erään aika suurehkonkin rahasumman jonka isä LUPASI maksaa. Kysyin useammankin kerran, että onko nyt varmasti ok tehdä kalliimman kautta ja joka kerta hän sanoi maksavansa. Mutta myöhemmin kuulin, että äitini oli tämänkin joutunut maksamaan! Nykyisin en edes syö mitään hänen ostamaansa, vaikka harvoinpa se kusipää kaupassa käy. Tai yleensäkään ottaa osaa kotitöihin millään lailla osaa. Lautasenkin jättää pöytään ja odottaa, että äitini sen siitä korjaa! Meillä kaikki kodin pikkurempatkin (seinän maalaus, tapetointi, löystyneet ruuvit yms.) hoitaa äiti.
Muutenkin säälin äitiäni, joka joutuu aina siivoamaan kaikki miehensä jäljet. Minä puolestani olen päättänyt, etten koske ainoaankaan hänen sotkuunsa. Keittiö on saastainen kuin mikä jos äitini on viikonlopunkin töiden takia poissa! Likaisia astioita on tiskipöydällä kasoittain (meillä on astianpesukone, ei voi olla niin hankalaa pistää astioita sinne!) kun isälläni on tapana ottaa uusia astia joka juttua varten. Kahvikuppikin on aina uusi seuraavaa kuppia varten vaikka vain santsattaessa. Muut pöydät ovat täynnä avonaisia leipäpusseja kuivuneine leipineen, vihanneksia, epämääräisiä tahroja, leivänmuruja... Kaapin ovet ovat selällään ja ruokapöytä täynnä lehtiä, mainoksia ja muita posteja. Tai näkisittepä mikä sikolätti työhuone tai vaatehuone on! Vaatteita, luultavasti niin likaisia kuin puhtaitakin on pitkin lattioita. Hyvä kun kummassakaan pääsee kulkemaan. Ja kirjahylly on täynnä syötyjä purukumeja! Ällöttävää.
Isäni vähättelee ja kritisoi äitiäni jatkuvasti. En ymmärrä miten hän jaksaa jakaa sängyn miehen kanssa, joka kitisee ja vinettää kuin uhmaikäinen kakara ollessaan ärtynyt –mitä hän on usein. Mies oikeasti vääntelee naamaansa! Ja itsehän hän ei ole koskaan väärässä missään, vika on aina muissa. Hyvin usein minussa. Yhteenottoja sattuu usein juuri silloin, kun isäni syyttelee äitiäni jostain. Koska isäni on tällainen, olen hyvin kiintynyt äitiini ja alan puolustaa häntä isän kiusatessa häntä. Riita tietysti vain yltyy, mutten kestä kuunnella äitiäni haukuttavan. Äitini ei sitä paitsi koskaan sano mitään tai puolusta itseään, koska ei halua riidellä.
Esimerkiksi nyt viimeisimmistä tulee mieleen, että isäni oli lähdössä hakemaan siskoaan junalta ja äitini pyysi häntä ostamaan maitoa samalla reissulla. Siitä syntyi aivan uskomaton vinetys siitä miten äitini muka tahallaan kiusaa häntä. Ei maitoa muka ehdi ennen junan tuloa hakea vaikka asemalla on kioski, eikä siskon kanssa voi ennen meille tuloa piipahtaa sitä hakemassa. Ja kehtasi vielä selittää kokemastaan vääryydestä pullakahveilla.
Vastaavasti isäni kertoo tällaisia pieniä juttuja vieraiden läsnä ollessa. Esimerkiksi juhlimme juuri äitini syntymäpäivää ja silloinkin saimme kuulla vastaavaa. Isäni myös teilaa nykyään kaikki mielipiteeni sillä, että "just tollanen juuri ajokortin saanu joka muka tietää paremmin". Anteeksi, että silloin kun viimeksi samassa autossa ollessani huomautin, miten vilkkuja tulee käyttää liikenneympyrässä! En todellakaan väitä osaavani ajaa autoa, koska siinä olen surkea, mutta sentään tiedän miten vilkkuja käytetään. Pelkään kuollakseni samassa kyydissä hänen kanssaan, vähiten silloin kun vaihdetaan kaistaa täysin mielivaltaisesti yhtään katsomatta ja vilkkuja käyttämättä. Mutta hei, hänhän on maailman paras kuski ainakin omasta mielestään!
Isäni on pikkumaisin tuntemani ihminen. Emme ole koskaan tulleet toimeen keskenämme. Suurin syy tähän lienee se, että isäni on lyönyt minua useasti aina jonnekin yläasteen hujakoille. Nykyisin puhumme harvoin toisillemme vaikka saman katon alla asummekin ja silloin kun puhumme niin yleensä riitelemme. Isäni on jo useamman kerran uhannut heittää minut ulos talosta, koska täysi-ikäistä hänen ei tarvitse elättää. Paskat se mies ole elättänyt minua vuosikausiin! Äiti maksaa kaikki minuun liittyvät kulut. Muistanpa hyvinkin tässä erään aika suurehkonkin rahasumman jonka isä LUPASI maksaa. Kysyin useammankin kerran, että onko nyt varmasti ok tehdä kalliimman kautta ja joka kerta hän sanoi maksavansa. Mutta myöhemmin kuulin, että äitini oli tämänkin joutunut maksamaan! Nykyisin en edes syö mitään hänen ostamaansa, vaikka harvoinpa se kusipää kaupassa käy. Tai yleensäkään ottaa osaa kotitöihin millään lailla osaa. Lautasenkin jättää pöytään ja odottaa, että äitini sen siitä korjaa! Meillä kaikki kodin pikkurempatkin (seinän maalaus, tapetointi, löystyneet ruuvit yms.) hoitaa äiti.
Muutenkin säälin äitiäni, joka joutuu aina siivoamaan kaikki miehensä jäljet. Minä puolestani olen päättänyt, etten koske ainoaankaan hänen sotkuunsa. Keittiö on saastainen kuin mikä jos äitini on viikonlopunkin töiden takia poissa! Likaisia astioita on tiskipöydällä kasoittain (meillä on astianpesukone, ei voi olla niin hankalaa pistää astioita sinne!) kun isälläni on tapana ottaa uusia astia joka juttua varten. Kahvikuppikin on aina uusi seuraavaa kuppia varten vaikka vain santsattaessa. Muut pöydät ovat täynnä avonaisia leipäpusseja kuivuneine leipineen, vihanneksia, epämääräisiä tahroja, leivänmuruja... Kaapin ovet ovat selällään ja ruokapöytä täynnä lehtiä, mainoksia ja muita posteja. Tai näkisittepä mikä sikolätti työhuone tai vaatehuone on! Vaatteita, luultavasti niin likaisia kuin puhtaitakin on pitkin lattioita. Hyvä kun kummassakaan pääsee kulkemaan. Ja kirjahylly on täynnä syötyjä purukumeja! Ällöttävää.
Isäni vähättelee ja kritisoi äitiäni jatkuvasti. En ymmärrä miten hän jaksaa jakaa sängyn miehen kanssa, joka kitisee ja vinettää kuin uhmaikäinen kakara ollessaan ärtynyt –mitä hän on usein. Mies oikeasti vääntelee naamaansa! Ja itsehän hän ei ole koskaan väärässä missään, vika on aina muissa. Hyvin usein minussa. Yhteenottoja sattuu usein juuri silloin, kun isäni syyttelee äitiäni jostain. Koska isäni on tällainen, olen hyvin kiintynyt äitiini ja alan puolustaa häntä isän kiusatessa häntä. Riita tietysti vain yltyy, mutten kestä kuunnella äitiäni haukuttavan. Äitini ei sitä paitsi koskaan sano mitään tai puolusta itseään, koska ei halua riidellä.
Esimerkiksi nyt viimeisimmistä tulee mieleen, että isäni oli lähdössä hakemaan siskoaan junalta ja äitini pyysi häntä ostamaan maitoa samalla reissulla. Siitä syntyi aivan uskomaton vinetys siitä miten äitini muka tahallaan kiusaa häntä. Ei maitoa muka ehdi ennen junan tuloa hakea vaikka asemalla on kioski, eikä siskon kanssa voi ennen meille tuloa piipahtaa sitä hakemassa. Ja kehtasi vielä selittää kokemastaan vääryydestä pullakahveilla.
Vastaavasti isäni kertoo tällaisia pieniä juttuja vieraiden läsnä ollessa. Esimerkiksi juhlimme juuri äitini syntymäpäivää ja silloinkin saimme kuulla vastaavaa. Isäni myös teilaa nykyään kaikki mielipiteeni sillä, että "just tollanen juuri ajokortin saanu joka muka tietää paremmin". Anteeksi, että silloin kun viimeksi samassa autossa ollessani huomautin, miten vilkkuja tulee käyttää liikenneympyrässä! En todellakaan väitä osaavani ajaa autoa, koska siinä olen surkea, mutta sentään tiedän miten vilkkuja käytetään. Pelkään kuollakseni samassa kyydissä hänen kanssaan, vähiten silloin kun vaihdetaan kaistaa täysin mielivaltaisesti yhtään katsomatta ja vilkkuja käyttämättä. Mutta hei, hänhän on maailman paras kuski ainakin omasta mielestään!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minua myös ärsyttää isäni käytös kun on kyse koirastamme. Esimerkiksi olen nyt jo pari kertaa huomauttanut, että pistäisi heijastinliivin mustalle koirallemme kun lähtee sen kanssa ulos. Isäni kun ei yleensä käytä hihnaa ollenkaan ja on itsekin mustissa ilman heijastinta. Nyt sitten sain vastaukseksi, että koira on hänen ja hän vaikka ampuu sen huomenna jos huvittaa! Ja nyt kun mietin, niin ei ollut edes ensimmäinen kerta kun hän uhkaa koiran ampumisella. Muissa koiraan liittyvissä asioissa (ruokkiminen, harjaaminen) se onkin sitten äkkiä minun koirani!
Olen ollut mielestäni aika helppo lapsi siinä mielessä, että en juo, en polta, en ole kokeillut huumeita, en ole koskaan hillunut kaupungilla yötä myöten, menestyn koulussa, minulla on vain kilttejä kavereita jne... Hitto en ole edes seurustellut ikinä! En osaa suhtautua vastakkaiseen sukupuoleen, enkä voi kuvitella itseäni naimissa. Pelkään, että sekin johtuu isästäni. Että hänen takiaan en voi koskaan rakastua kehenkään, koska pelkään meneväni samaan retkuun kuin äitini. En edes kykene kutsumaan ketään tuntemaani ihmistä ystäväkseni, en ole ikinä voinut. En pysty niin läheiseen suhteeseen kuin ystävyys.
Tätä kaikkea on varmasti ulkopuolisen hankala kuvitella isästäni. Kerrottakoon, että hän on hyvin toimeentuleva johtaja. Hän kertoilee vitsejä, käy Thaimaassa golfaamassa eikä edes saa täyttä olutpulloa kerralla juotua. Edes kaverini eivät tiedä mitä kaikkea on minun ja isäni viileiden suhteiden takana piilee.
Mutta sitten varsinaisesti otsikkoon... Olin lapsena väkivaltainen, myönnän sen. Löin usein ja revin hiuksista veljeäni jne. Ehkä se kuulostaan itsensä puolustelulta, mutta syy on isäni kun näytti mallia lyömällä itse. Varsinkin murrosiässä (siinä 11-15 kieppeillä) suutuin häneen todella helposti ja jouduin aivan silmittömän raivon valtaan. Tuolloinkin isäni vielä löi minua ja joskus nykyäänkin uhkailee ja potkii lukossa olevaa oveani. Sen lisäksi isälläni on musta vyö eräässä taistelulajissa ja hän joskus käyttää jotain lukkoja sekä minuun että äitini ihan satuttamismielessä. Tuollaisestahan voi menettää vyön jos se päätyy seuran tietoon.
No, kumminkin. Vasta eilen suutuin häneen jällen kerran, mutta tällä kertaa suutuin sitten myös äidilleni, koska hän ei koskaan puolusta minua tai sano vastaan isälleni. Myönnän tuntevani pientä katkeruutta tästä, koska itse puolustan aina äitiäni (vaikkei tämä sitä tunnukaan haluavan). Suutuin äidilleni aivan hirveästi ja minä LÖIN häntä. Nyt tuntuu ihan kamalalta. En tahdo olla kuin isäni! Mitä minä voin tehdä..? Jouduin vain kauhean raivon valtaan, enkä ajatellut yhtään. En tahdo olla tällainen, mutta en kyennyt hallitsemaan itseäni. Auttakaa minua...
Voin tuntea hätäsi vaikka itse en samassa jamassa ole koskaan ollutkaan. Mutta tuo, että löit äitiäsi niin olit varmaan suuttunut hänelle ja turhautunut, että hän asuu mokoman kusipääisäsi kanssa ja haluaisit että äitisi avaa silmäsi ja jättää hänet. Vaikeita tunteita ja pelottaviakin kun isä on "voimakkaampi"ehkä fyysisesti kuin sinä, mutta olet miljoona kertaa vahvempi kuin hän kaikissa. Ja tähän ongelmaa niin uskon että kun pelkäät että tapaat jonkun naisen joka on heikko persoona ja ilkeä sinulle niin saatat kostaa hänelle ne teot ja omaksut ne mitä isäsi on tehnyt sinun äidille. Mutta kun olet ollut äitisi puolella kokoajan ja tulevaisuudessa jos parisuhteeseen päädyt niin näet sen kuvion mitä lapsuudenkodissa on ollut niin osaat välttää ne väkivallan merkit parisuhteessa. Sinä ajattelet joten osaat muuttua ja toimia sen mukaan.
Olet varmasti tällä hetkellä hädissäsi ja hämmentynyt kaikesta ja luulet sekoavasi. Mutta pää kylmänä. Pyydä äidiltäsi anteeksi. Se vaatii paljon itseltä, mutta tunnet suurta helpotusta. Ja juttele vaikka hänen kanssa, että miten SINÄ voit teidän perheessä. Äiti on kuitenkin äiti ja velvollinen auttamaan aina lasta, et sinä häntä ja sinun ei pidä ottaa vastuuta vanhemmista vaikka miten sitä haluaa ja järki sanoo että osaisit auttaa heitä. Tuntuu kylmältä, mutta voit psyykkisestikin paljon paremmin kun tajuat tämän asian. Stressisikin helpottaa. Lopuksi hae apua itsellesi jos tunnet tarvitsevasi sitä.
Hommaa äitisi johonkin turvakotiin että saa olla miehstään erossa viikon tai jollekkin lomalle niin rupeaa ajattelemaan omilla aivoillaa ja ottaa etäisyyttä mieheensä. Äitisi voi olla niin henkisesti lytätty ettei osaa erota tai ei ole omaa halua päästä tuosta henkisesti ahdistavasta jutusta pois. Ei kaikki miehet tollasia ole ja naisella pitää olla oma tahto ja niin edelleen. Lapsia ei myöskään heitetä kodista ulos ennen kun itse haluavat ja kykenevät tulemaan toimeen omillaan. Itsellä 16v tytär ja saa kotona asua niin kauan kun on hyvä koulutus ja työpaikat hankittu ja niin edelleen. Isäsi voi olla myös narsisti ja käyppä asiaa koskevalla nettisivulla niin se valaiseen asiaa ja tuo on kauheaa että kokoajan moittii äitiäsi ja mikä mies se semmoinen että omaa naistaan haukkuu.
Mitä hittoa sä aikuinen ihminen kotona vielä asut?
Sun pitäs elättää ittes eikä isin tai äitin. Ja kyllä, eipä näy omena puusta pudonneen!!
Lakkaa kitisemästä!
Kuten sanottu, erinäisten sydein vuoksi. En aio alkaa avautua niistä.
Älä välitä kusipäiden kommenteista, heillä ei varmaan ole perhettä koskaan ollutkaan. Se että löit äitiäsi on nyt sovittava jotenkin. Ehkä voisit ehdottaa anteeksi pyynnön jälkeen että menisitte yhdessä johonkin perheneuvolaan, tai sinä yksin jos ei äitisi halua. Sinun on saatava purkaa lapsuuden paineet jotka ovat johtaneet omaankin käytökseesi. Vaitiolovelvollisuus on ammattiauttajilla, mutta jotain suojaa ehkä sitä kautta voisit saada helpommin jos isäsi yltyy vielä pahemmaksi. On niin tavallista kodeissa että isä mellastaa miten huvittaa koska hän maksaa kaiken, ainakin omasta mielestään. Toisaalta jotkut miehet ovat sotkuisia mutta eivät tee sitâ tahallaan vaan tyhmyyttään. Mutta jotain voisit ehkä itsekin tehdä sen eteen että saat vielä aikuisena asua kotona. Ota joku pieni siivoushomma vaikkapa, ilmoita että haluat tehdä sen joka viikko, tiskit tai imuroinnin tai laittaa ruokaa muutaman kerran. Ja hankkiudu ihmeessä töihin, vaikka tarjoilijaksi ens hätään, niin tutustut muihin ihmisiin. Sinulle ei ole hyvä elää hermeettisesti samassa purkissa vanhempiesi kanssa ikuisesti.
Ööh no en minä nyt ihan mikään tyhjäntoimittaja kotona ole... Olen vain päättänyt, että isän sotkuihin en enää koske pitkällä kepilläkään. Herranhan pitäisi olla roimasti aikuisempi kuin minä, joten mielestäni omat likaiset vaatteet ja astiat kuuluvat ihan hänelle itselleen.
Töistä sitten... Erinäisiä syitä, mutta ainakaan ennen kesää minulla ei pahemmin riitä aika ja energia töihin kaiken muun ohella. Oikestaan olen nytkin koko ajan aivan poikki ja suhde isään on kaiken muun stressin lisäksi alkanut ahdistaa entistä enemmän. Tuntuu, että olen alkanut ymmärtää mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että seinät kaatuvat päälle. Viikonloppuisin nukun helposti puoleen päivään ja viikot menee puoliunessa. Silti en tahdo illalla saada unta huoliltani.
Minulla ei ole mahdollisuutta (ei varaa, joten en edes näe siinä mitään järkeä kun tässä kaupungissa vielä joudun homehtumaan) asua muualla kuin täällä toistaiseksi. Enkä ymmärrä miksi minun pitäisi sitä hävetä. Tiedän muutaman muunkin ikätoverini joka kukin omien syidensä vuoksi asuu kotona. Monissa muissa maissa on ihan normaaliakin, että vielä lähemmäs kolmekymppiset asuvat kotona elleivät ole naimisissa vaikka opiskelevat tai käyvät töissä.
Mitä tulee äitiini, niin me olemme taas sovussa. :) Tosin viime viikonloppuna sattui vaihteeksi ikävä juttu isäni osalta. Hän tiesi, että äitini oli laittamassa ruokaa, mutta otti ja lähti silti veljeni kanssa syömään ABC:lle. Eikä ollut eka kerta. Taas jäi yli puolet koskemattomaksi ja syötiin kahden. Muutenkin tuntuu, että jos isä ikinä mitään äidin ruoasta sanoo niin se on kritiikkiä tai hampaat irvessä "ei paskempaa". Minusta on kauheaa nähdä kun äiti itkee. :'(
Tää oli nyt tämmöstä avautumista jossa ei ole päätä ei häntää... Ehkä kuulostan valittajalta joka suurentelee ongelmia ja elämäni vähäpätöiseltä, mutta itse en enää kauan jaksa tätä. Olen jo alkanut vakavissani miettiä, että jos sitä hakeutuisi koulun kautta ihan vaan juttelemaan jollekin ja purkamaan pahaa oloa.
Tavallaan tuntuu, ettei minulla ole oikeutta edes valittaa... Eihän isä aina ole ilkeä kusipää ja on paljon muita joilla on vielä suuremmat ongelmat ja väkivaltaisemmat, kauheammat isät. eihän tuo oma edes juo.
Mitä jos hankkisitte äidin kanssa asunnon ja muuttaisitte pois. Eihän tuo ole enää perhe-elämää vaan järjestelmällistä alistamista. Äitisi on varmaan niin maan rakoon poljettu, että ei enää osaa ajatella itseään saatika lähteä pois sairaasta suhteesta. Nyt saisitte tukea toisistanne ja kun pääsette jaloille, hankit sitten oman asunnon ja äitisi saa jatkaa elämäänsä vailla jatkuvaa pilkkaa ja alistamista. Meillä kaikilla on kuitenkin vain tämä yksi elämä.
Voi kun noin voisin tehdäkin! Valitettavasti tiedän, ettei äitini tule sitä tekemään. Olen monesti sanonut suutuspäissäni äidille, että hankkisi vain avioeron ja tivannut miksi hän elää tuollaisen ihmisen kanssa. En tiedä mitä äitini tästä kaikesta ajattelee, mutta luulen, että vaikka hän haluaisikin jättää isäni, niin hän ei tekisi sitä. Äitini on aika ujo ja tiedän, ettei hänellä esimerkiksi lapsena ollut paljon kavereita. Hän varmasti pelkää, että jäisi sitten loppuiäkseen yksin eikä saisi ystäviä. Toisaalta kaipa he toisistaan jollain tapaa ainakin välittävät. Käyvät kaksistaan lomalla ja niin edelleen. En sitten tietenkän tiedä millaista heillä kaksin on vai olenko minä syypää tähän äidinkin kohteluun ja muuttuisiko kaikki heidän välillään paremmaksi jos minua ei olisi...
Ja toisaalta eihän isäni jatkuvasti paha ole, mutta kyllä sitä jonkinlaista kritiikkiä tuntuu ihan viikottain tulevan. Tuntuu, ettei minulla ehkä ole oikeutta valittaa. Eihän isäni mikään vaimonhakkaaja juoppo ole. Itse en silti ikinä kestäisi elää avioliitossa sellaisen ihmisen kanssa kuin isäni. Tosin nyt pelkään, että minusta tulee sellainen ihminen kuin hän... Sellainen kauhea tyttöystävä/vaimo joka aina nalkuttaa ja moittii. Jos siis ikinä pystyn kenekään kanssa niin läheisiin väleihin.
En tiedä onko oikeutettua syyttää isäni ihmissuhteistani, mutta kuten aiemmin sanoin, en ole koskaa seurustellut. En edes tiedä miltä ihastuminen saati rakastuminen tuntuu. Lapsena minulla oli vielä paljon kavereita ja olin sosiaalinen, mutta nyt kun ajattelee niin mitä vanhemmaksi olen tullut sen sulkeutuneemmaksi olen muuttunut. Ei ole ainoatakaan ihmistä jota voisin kutsua ystäväkseni ja nyt olen vielä huomannut itsestäni inhottavan mustasukkaisen piirteen. Ehkä läheisin kaverini muutamaan vuoteen on alkanut saada muita kavereita ja muutenkin kiinnostunut uusista asioista. Olen järkyttynyt siitä, että alan tämän takia tuntea halua eristäytyä hänestäkin. Järki sanoo, että totta kai hänellä saa olla muitakin kavereita ja tekemistä!
Ja nyt vieläpä tajuan, ettei tapaus ole ainoa laatuaan. Olen tuskin missään yhteydessä muualla opiskeleviin kavereihini nyt kun heillä on uudet tuttavapiirit. Ja jo nuorempana aloin vierastaa niitä jotka alkoivat seurustella. Miksi minä olen tällainen..? Vaikka eipä tämä taida tänne kuulua, pitää varmaan mennä purkamaan näitä jollekin toiselle palstalle...
Luuletteko, että minun kannattaisi hankkia ihan ammattiapua tässä isäsuhteessani..? Tavallaan haluaisin puhua jollekin, mutta en oikein tiedä uskallanko... Tuntuisi ihan typerältä. Vaikka tässähän minä näpyttelen tarinaani kaiken kansan nähtäville.
Asuntoja on todella vaikea saada, jos ei ole tuloja, jolla vuokran maksaisi. Yksityisiltä markkinoilta työttömän on hyvin vaikea löytää asuntoa, koska vuokranantajat valitsevat mieluummin työtä tekevän ja kuntien asuntoja ei voi saada, koska jonot ovat aivan käsittämättömän pitkiä ja ne on tarkoitettu vanhemmille päihderiippuvaisille. Tällaista on todellisuus.
Hei!
Toivottavasti olet hakenut apua itsellesi, ja äidillesi. Siihen on ehdottomasti aihetta.
Okei, siitä kun avauduin on näköjään jo vuosi aikaa. Vau. Moni asia on muuttunut, muta nyt olen taas niin ahdistunut ja hämmentynyt, että pakko alkaa taas avatua, jos sitten vaikka vain netissä. Joten päätin kaivaa tämän tekstin esiin ja jatkaa suoraan siihen.
Asuin lähes koko kesän koiramme kanssa kesämökillä. En saanut kesätöitä, mutta sen sijaan opiskelupaikka toisesta kaupungista varmistui. Tosin asunnon sain vasta joulukuussa. Koko syksyn sain jokaisen riidan yhteydessä kuulla kuinka "sä et täällä kauan asu" ja kuinka "mun ei sua tartte tääl katella ja elätellä". Enpä muista milloi viimeksi isäni olisi minua elättänyt. Noh, tilanne meidän välillä on mennyt siihen, että käyttäydyn kuin häntä ei olisi olemassa. Jos olen yhdessä äitini kanssa joko vaikenen ja poistun paikalta tai jatkan puhumista huolimatta siitä, että isäni koettaa sanoa jotain äidilleni. Naurettavaa käytöstä, tiedän. Mutta tuntuu helpommalta kuin riidellä. En muista milloin viimeksi olen edes katsonut isääni silmiin. Enkä edes pysty katsomaan häntä tuntematta vihaa.
Ennen minuun iski ahdistuneisuus jos jouduin olemaan samassa huoneessa isäni kanssa. Nyt samassa talossa oleminen riittää. Pystyn rentoutumaan vasta kun tiedän, ettei isäni ole kotona. Jostain teini-iästä saakka olen aina säpsähdellyt ääniä ja tuntuu, että ongelma on pahentunut. Ennen säpsähdin vain ovenkahvan ääntä kotona, nyt säpsähtelen koulussa ja kaupungillakin.
Joulu 2009 oli monella tapaa huonoin jouluni ikinä. Joulu 2010 sen sijaan oli paras jouluni varmaankin ikinä. Pitkin syksyä isäni oli tiuhaan ulkomailla työ- ja golfmatkoilla. Sitten yhden tällaisen työloman jälkeen isäni "katosi". Veljelleni oli sanonut lähtevänsä "reissuun" mikä hänen sanastossaan olisi voinut olla ilta naapurikaupungissa. Äidilleni oli sanonut jotain ABC:lle menosta. Noh, minä olin tässä vaiheessa juuri päässyt muuttamaan ja olin viikon toisessa kaupungissa. Viikonloppuna selvisi, että isä on Thaimassa. Sanoi tulevansa jouluksi. Sitten "joulun jälkeen". Sitten ei kuulunut enää mitään.
Joululoma oli ihana. Enpä muista, milloin olisin viimeksi voinut katsoa telkkarista hömppää ja tuntea oloani rennoksi omassa kodissani. Minä jopa torkuin sohvalla jos siltä tuntui! Kuulostaa pieniltä jutuilta, mutta ovat aika harvinaista herkkua minulle. Oli mahtavaa viettää jouluaattoa ilman isää. Joskus uuden vuoden jälkeen ennen koulujen alkua sanoinkin äidilleni tämän olleen paras joululomani ikinä.
Ja häpeäkseni tunnustan, että vasta tässä vaiheessa tajusin, että asia ei ehkä ollut näin äidilleni. Isästäni ei kuulunut vuoden alussa mitään. Minä lähdin kotoa kun loma loppui. Isäni ei ollut tullut kotiin seuraavana viikonloppuna eikä äitini ollut nukkunut kunnolla. Noh, lähdin sunnuntaina aika aikaisin, koska Thaimaan lento laskeutui illalla. Maanantaina soitin äidille ja selvisi, ettei isä tullut vieläkään. Äiti puhui jotain torstaista. Perjantaina soitin taas. Ei isää. Olin viikonlopun kotona, isä ei vastannut äidin soittoihin tai viesteihin. Sunnuntaina taas lähdin, äiti oli ahdistunut ja huolissaan. Huolimatta siitä, että elämäni on ollut tällainen sekasotku, olen harvoin itkenyt sängyssä. Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista.
Noh, veljeni sitten sai vihdoin yhteyden isään Facebookin kautta. Äidille se lähetti tekstarin, jossa kertoi miten kännykkä oli matkalaukussa, laukku lukossa ja lukko jumissa. Just joo. Noh, se tuli sitten kotiin viikonloppuna.
Isän kanssa olen hädin tuskin puhunut sen jälkeen kun hän tuli kotiin. Äitini käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pari kertaa siitä sitten suutahdinkin hänelle.
Noh, nyt olin taas viikonlopun kotona. Ignoorasin isäni lähes täysin ja vietin aikaa äitini kanssa. Sitten BÄÄM! ja äitini yhtäkkiä sanoo jotain siitä mitä tehdä kaikelle tavaralle kun taloa pitää alkaa tyhjentää. Minä sitten korvat hörölläni kysäisen, että onko äiti muuttamassa. Ja äiti vastaa, että "kai se on pakko jos ero tulee".
Minä olen odottanut tätä eroa ala-asteesta saakka! Ja kyllä, varmistan ymmärsinkö oikein ja äitini vastaa, että "kyl se vähä siltä näytää".
"Onnee! Hieno juttu!"
"Sulle nii..."
En ymmärrä, miksei äitini tahdo tätä eroa. En ymmärrä miksi hän haluaisi asua miehen kanssa, joka selvästikään ei välitä! Tai kuten aikaisemmin sanoin, tiedän, että äitini varmasti pelkää jäävänsä yksin. Ja hän varmati pelkää näyttävänsä epäonnistujalta. Minä ainakin pelkäisin kasvojen menetystä. Varsinkin, kun minusta tutuu, että onnellinen avioliitto on vanhempieni suhteen ollut pelkkä kulissi niin kauan kuin muistan.
Olen uskomattoman huojentunut siitä, että vanhempani mahdollisesti eroavat! Ja samalla olen todella huolissai äidistäni. Myönnän olevani ylisuojelevainen häntä kohtaan. Nyt olen äkkiä alkanut pelätä, että tämä on minun syytäni. Että äitini on onneton minun takiani. Että tämä on minun ja surkean isä-suhteeni syytä. Siltikin, mielestäni minulla on oikeus olla pitämättä isästäni.
Viimeisen vuoden aikana olen harrastanut paljon itsetutkiskelua ja sen tuloksista kirjoitinkin jo aikaisemmin. Tuntuu, että taas on jonkin sortin masennus päällä. Tässä vähän aikaa siten tajusin, että monissa normaaleissa perheissä vanhemmat tai jopa koko perhe käyvät yhdessä ostoksilla. Tyhmää, mutta minä pillahdin itkuun kun tajusin, etten muista tällaista ikinä tapahtuneen minun perheessäni. Kotiin mennessä olen vain jatkuvasti ahdistunut ja ärtynyt.Lähden takaisin omaan vuokrakämpääni. Alkuviikon itkeskelen ja vellon huolissani, loppuviikosta alan rentoutua ja sitten kaikki taas alusta kun menen äitiäni tapaamaan. Haluaisin vain jättää menemättä kotiin viikonlopuksi, mutta tunne hirveää syyllisyyttä pelkästä ajatuksesta, että en olisi äitini seurana edes viikonloppuna.
Mitä minuun tulee, asiat ovat ehkä paranemaan päin. Elän täysin opintotuen varassa, josta jää noi 50 euroa käteen kuussa. Sain kuitenkin vähän aikaa sitten töitä, jotka alkavat pian. Vaikka opinnot eivät ole mitään järkyttävän vaativia ja vapaita iltoja on, pelkään silti, etten jaksa töitä kaiken tämän stressin ohella. Olen saanut uusia kavereita ja olen jokaiselle avoimesti puhunut huonoista väleistä isäni kanssa. Yhdenkään vanhan kavereni kanssa en koskaan puhunut tästä. En vieläkään ole lähenyt mihinkään iltarientoihin, mutta olen silti huomattavasti sosiaalisempi kuin moneen vuoteen. En usko, että minusta on vieläkään luottamaan kehenkään niin paljon, että voitaisiin puhua ystävästä. Saati seurustelusta. En jaksa uskoa, että pystyisin ikinä olemaan niin avoin kenenkään kanssa.
Mitään ammattiapua en ole vieläkään hakenut, mutta ajatus on viime aikoina taas vellonut mielessäni. Odottelen aika innolla kutsua terveystarkastukseen. Olen vakaasti päättäny, että nyt teen sen, mikä olisi pitäny tehdä kauan sitten. Muistan, että terveydenhoitaja kysyi peruskoulussa aina "miten kotona menee?" Vastasin aina "hyvin" vaikka joka kerta halusin kertoa totuuden. Nyt aion uskaltaa sanoa totuuden.
Olen samaan aikaan sekä helpottunut, että ahdistunut. Itken, enkä tiedä kummasta itken. Tuntuu, että asiat muuttuvat samaan aikaan huonommiksi ja paremmiksi. En tiedä mitä tehdä. Tuntuu, että vaikka harteilta on hävinnyt suuri taakka niin sisällä velloo entistä suurempi musta möykky. Pelkään yhä, että minuta tulee samanlainen kuin isäni ja myönnettävä se on: minussa on paljon samoja piirteitä kuin isässäni.
Tällaista se elämä näköjään on. Nyt vaan odottelen, että mahdollisesta avioerosta tulee todellinen ero ja pääsen auttamaan äitiäni muutossa ja uuden kodin sistuamisessa. Mikäli avierosta nyt sitten tulee todellisuutta (en oikein uskalla antaa iteselleni lupaa uskoa sen toteutumiseen kun tiesän, että äitini haluaisi sen välttää), en tiedä mitä tekisin isäni kanssa. En varsinaisesti halua tavata häntä. Ja silti jokin saakelin pieni itsepintainen ääni saa omantunnon pistämään ja muistuttaa, että se on minun isäni enkä voi muka jättää sitä elämäni ulkopuolelle. Enkä tiedä mitä mieltä isäni on suhteestamme. Äidiltäni olen kuullut, että isäni muka oikeasti olisi yrittänyt korjata välejämme. Tiedä häntä. Kun lähdin sunnuntai-iltana takaisin kämpilleni, isä huikkasi heipat. Minä suljin oven sanomatta mitään.
"Vaikka opinnot eivät ole mitään järkyttävän vaativia ja vapaita iltoja on, pelkään silti, etten jaksa töitä kaiken tämän stressin ohella."
Tyo on parasta mitä sinulle on tapahtunut pitkään aikaan!!!
Toivottavasti se on sen verran vaativaa että se sitoo ajatuksesi ainakin niiksi tunneiksi joista sinulle maksetaan. Joutenolo on todella pahaa, se on omiaan luomaan sinulle aikaa jossa vatkaat ja jauhat kuin vanhaa purukumia niitä samoja ajatuksia edestakaisin. Ja josta EI ole kenellekään mitään hyotyä.
Keskittäydy opintoihisi ja tyohosi ja anna vanhempasi olla. Tietenkin voit pitää yhteyttä äitiisi, mutta tarvitseeko sinun mennä kotiisi? Kykeneeko äitisi esimerkiksi tulemaan puolitiehen vastaan esim. tapaaman sinua missätahaansa yleisellä paikalla? Vaikka kirjastossa tai kirkossa tai kahvilassa tai näyteikkunakierroksella tai kävelylenkillä tai tai tai tai....?
Isäsi on tehnyt kristallin kirkkaasti selväksi että hän ei halua olla osa sinun elämääsi etkä sinä hänen. Vain hyväksy se ja anna hänen olla rauhassa. Tietoisesti ja harkiten vältä hänen ajattelemistaan. Sinun tehtäväsi on opintosi ja kohta alkava tyosi. Silloin tälloin tapaamisesi äitisi kanssa. Ei hulttio-isäsi!
samassa tilanteessa kuin sinä. Ja haluan onnitella selviytymisestä! Seuraavien vuosien aikana sinulle tulee avautumaan täysin uusi maailma mikäli vain jatkat samaa rataa. Teksteistäsi saa hyvin sen kuvan kuinka olet kymmeniä kertoja empaattisempi kuin isäsi ja tiedostavampi kuin äitisi. Sinulla ei ole mitään hätää, eivätkä vähemmän täydelliset perhesuhteesi luo kohtaloasi. Saat juuri sen mitä haluat kunhan et kyynisty! Tärkeintä on, että opettelet luottamaan niihin ihmisiin, joiden tiedät olevan sen arvoisia. Valitettavasti isäsi kaltaisia ihmisiä on paljon, mutta ei tosiaan kannata ajatella, että et ansaitsisi rakkautta ja arvostusta. Mottona olkoon: "ei helmiä sioille". Itsetutkiskelu tekee hyvää, mutta kannattaa ehdottomasti suunnata katsetta myös itsen ulkopuolelle. Siis nimenomaan niin, että sinäkin saat suhteista yhtä paljon kuin annat. Et ole yksin vastuussa perheesi hyvinvoinnista.
Kuulostaapa tutulta. Olen asunut nyt kahdeksan vuotta pois kotoa ja käynyt kahden vuoden ajan terapiassa. Asiat ovat avautuneet myös minulle aivan uudella tavalla vuosien varrella. Pääasia on tosiaan ja avain selvitymiseesi opintoihisi sekä omaan elämääsi keskittyminen. Anna vanhempiesi olla ja lopeta sen miettiminen, miten voisit vaikuttaa vanhempiesi tilanteeseen. Todennäköisesti mahdollisuutesi vaikuttaa tapahtumien kulkuun ovat ja ovat itseasiassa aina olleet paljon pienemmät, kuin mitä itse kuvittelet. Et pysty auttamaan äitiäsi etkä ole myöskään syyllinen yhtään mihinkään mitä vanhempiesi välillä tapahtuu tai on tapahtunut. He ovat aikusia ihmisiä ja vastaavat omasta elämästään, myös äitisi. Hän on itseasiassa tehnyt todella väärin, kun on saattanut oman lapsensa sellaiseen tilanteeseen, että lapsi kuvittelee, että hänen velvollisuutensa on huolehtia äidistään eikä päinvastoin.
Näiden asioiden hyväksyminen voi olla tällä hetkellä vaikeaa, mutta kun elät elämääsi eteenpäin ja saat luotua itsellesi omat vanhemmistasi erilliset kuviot, niin osaat helpommin myös päästää irti ja keskittyä omaan hyvinvointiisi. Sinulla on ehdottomasti todella hyvät mahdollisuudet selvityä. Kirjoitustesi perusteella olet erittäin älykäs ja asioita tiedostava nuori nainen.
Nyt tässä on selläinen äiti, jota ap kuvasi. Mieskin vastaa kuvausta hyvin. Tytär kehotti eroamaan siita lähtien. kun tajusi jotain miehen ja naisen suhteesta. Nyt hän on vain vihainen minulle. En vaan pysty! Kerran hain asunnon, mutta kun piti muuttaa en vaan pystynyt! Ajattelin mikä vihan purkaukset seuraasivat tätä prosessia, mitä p...kaa mies puhuu lapsille - hän ei lapsia koskaan säästänyt riidoilta, mitä enemmän yleisöä - sitä tyytyväisempi hän on nöyryyttäessään minua. Kauanko itse kestän?! Itken yksin ettei lapset näe, enkä pysty mihinkään. Ei ole helppo tunnistaa että on elänyt kulisseissa, minä ainakin tunnen häpeä, että annan kohdella itseäni näin. Myös pelkään, miten pärjään. Mies pelottelee, että vie lapsia, että "joudut elättää itseäsi persettä myymällä, minä en maksa". Jokainen valitsee itse tiensä, mutten minä tätä valinnut! En edes tiedä miksi kirjoitan tänne, osui vain silmiin tämä kirjoitus, kun tulin riidän jälkeen itkemään pojan huoneeseen..
Kynnysmattoäiti viestistäsi välittyyy hyvin täydellinen lamaannus ja masennus, mikä saa epäilemään myös omaa pärjäämistä. Olet sinnitellyt hyvin pitkään hyvin vaikeassa tilanteessa ja siinä selviäminen on vaatinut aivan suunnattomia määriä energiaa, joten sitä energiaa ja voimaa sinusta kyllä varmasti löytyy uskoit tai et, olet vain suunnannut sen aivan vääriin asioihin: kulissien rakentamiseen ja tilanteessa tasapainoiluun, sen sijaan, että oikeasti muuttaisit asioita.
Ensimmäinen asia, mitä sinun tulee ajatella, on se, että miehesi puhuu aivan täyttä paskaa kokojan. Kaikki, mitä hän sanoo sinusta, sinun taloudellisesta pärjäämisestä ja pärjäämisestäsi yleensä on aivan vääristynyttä totuutta. Hän sanoo niitä asioita, vain pitääkseen sinut hallinnassa, koska tietää että sinulla aivan oikeasti todellisuudessa on voimaa pärjätä omillaankin. Älä ikinä enää ala miettimään miehesi sanomisia ja kyseenalaistamaan omia mielipiteitäsi, miehesi päämäärä sanomisissaan on vain alistaa sinua. Tästä lähtien ajattele kaikesta, mitä hän sanoo yhtä asiaa: TÄYTTÄ P*SKAA.
Älä myöskään ajattele, mitä miehesi puhuu lapsillesi. Voin itse vakuuttaa väkivaltaisen isän lapsena, että en usko mitään isäni sanomisista. Olen aikuinen ja omillani ja TODELLAKIN NÄÄN mikä vanhempieni tilanne on. Isälläni ei ole enää mitään keinoja manipuoloida minua, enkä usko, että miehelläsikään on mitään keinoja manipuloida lapsiasi samalla tavalla kuin hän manipuloi sinua. Lapsesi kyllä näkevät, mikä on pelinhenki.
En usko, että tällä hetkellä pystyt yksin tekemään mitään isoja ratkaisuja elämässäsi, koska olet selkeästi masentunut ja sinua on alistettu niin pitkään. Sanot, ettet ole valinnut tätä tilannetta, mutta kyllä sinä ihan oikeasti olet. Sinulla ei ole mitään oikeata syytä olla tekemättä erilaisia ratkaisuja elämässäsi. Et ole lapsi, joka on täysin riippuvainen vanhemmistaan, joka ei tiedä mitään esimerkiksi turvakodeista yms. tai osaa ottaa bussia/ajaa sinne autolla, etkä asu maassa, jossa ei ole sosiaaliturvajärjestelmää yms. Sellaisissa tilanteissa ihmisillä ei oikeasti ole keinoja lähteä, mutta sinulle suomalaisena naisena nämä keinot ovat kyllä tarjolla. Kun ajattelet kaikkia tälläisia asioita, voit varmasti todeta että sinulla ei OIKEASTI ole mitään esteitä muuttaa elämääsi vaan kaikki esteet ovat oikeasti vain oman PÄÄSI SISÄISIÄ esteitä eivät todellisia esteitä. Tämän näkeminen on tietenkin vaikeaa ja helpompaa on keksiä tekosyitä, koska muuteen joutuu ottamaan vastuun tilanteesta itselleen ja se tekee varmasti kipeää.
Kuten sanoin valinta on oikeasti sinun, mutta epäilen tällä hetkellä, kuinka paljon lähdet tekemään asian eteen mitään, koska olet oikeasti aika voimattomassa tilassa. Voisin suositella sinulle, että lähdet ensin keskittymään omien voimavarojen keräämiseen. Sinun ei tarvitse tehdä alkuun mitään radikaaleja ratkaisuja, mutta voit ottaa esimerkiksi terveyskeskuslääkäriin yhteyttä ja kertoa hänelle aivan kaiken. Hän varmasti sen perusteella ohjaa sinut terveyskeskuspsykologinvastaanotolle ja siellä voit alkaa rakentamaan todellisempaa minäkuvaa. Tästä kaikesta sinun ei tietenkään tarvitse kertoa miehellesi mitään. Voit myös alkaa käydä naisille suunnatuissa ryhmissä keskustelemassa aiheesta, niitä löytyy turvakotien palvelujen ja esimerkiksi naisten linjan kautta: www.naistenlinja.fi. Tällä tavalla saat voimiasi kerättyyä ja voit alkaa ajattelemaan asioita pirteämmän ihmisen aivoilla.
Lapsillesi olisi erittäin tärkeää nähdä äitinsä onnellisena ja tyytyväisenä. Se olisi paras lahja mitä voit heille antaa. Sen sijaan, että keskittyt homman kasassa pitämiseen, voisit alkaa keskittyä ensisijaisesti itsestäsi huolehtimiseen. Se on paras lahja, minkä voit antaa lapsille. Ja yksi asia, mikä pisti erityisesti silmään kirjoituksessasi oli, että miehesi uhkaa viedä lapset. Hän ei ikinä voi tehdä. Suomessa lastensuojeluviranomaiset ovat aina ensisijaisesti äidin puolella ja lapset jäävät erossa naiselle, vaikka isä olisi kuinka kunnollinen ja sinun miehesi kohdalla siitä kunnollisuudesta ei taida olla pelkoa.... Lapsia ei IKINÄ anneta väkivaltaiselle miehelle! Se, että miehesi on saanut sinut uskomaan jopa tuon, kertoo todella hyvin siitä, kuinka paljon miehesi on saanut alistettua sinua.
Jatkan seuraavssa viestissä (maksimimäärä merkkejä 5000):
Jatkoa:
Toivon todella, vaikka et eroamaan miehestäsi suostuisi, niin hae apua ja sitten kun olet saanut enemmän voimia, vaadi myös miestäsi hakemaan apua, jos hän haluaa jatkaa yhdessä sinun kanssasi. Jos et tätä tee, voin sanoa että et vielä uskokaan millaisia ongelmia tulevaisuus tulee tuomaan sinulle. Ilmeisesti lapsesi eivät ole vielä kovin vanhoja ja voin taata että tulevaisuudessa he tulevat oireilemaan todella pahasti perheenne tilanteessa. Teini-iässä lapsenne eivät todennäköisesti ole enää milllään tavalla hallittavissa ja tekevät itse aivan vääriä ratkaisuja elämässään. Tämä voi kyllä lopulta saattaa koko perheenne esimerkiksi psykiatrisen avun piiriin kuten omassa perheessäni kävi. Näin jälkeenpäin mietin, että kuinka paljon helpompaa olisikaan ollut, jos äitini olisi hakenut ajoissa apua, ennenkuin kaikki lapsia myöten olivat aivan pohjalla. Miten turhia monet tapahtumat olivat ja miten vältettävissä ne olisivat olleet, jos vanhempani olisivat tehneet tilanteelleen edes jotain edes vähän aikaisemmin! Toivon, että kertomalla tästä voin säästää edes jonkun perheen samankaltaiselta kohtalolta. Toivon todella, että sinä ja lapsesi tulette pääsemään vähemmällä. Asia on vain ja yksin sinun käsissäsi. Miehesi on sairas narsisti ja ilman apua hän ei todennäköisesti ikinä tule tekemään mitään järkviä ratkaisuja/muutoksia ja lapsesi EIVÄT OIKEASTI VOI VALITA JA PÄÄTTÄÄ. He ovat täysin teidän armoillanne. Lopeta uhrin roolin taakse piiloutuminen ja ala kantamaan oikea vastuusi.