Yhdessä oloa takana nyt 6,5 v ja mies ilmoitti, ettei ole enää onnellinen. Hänestä meillä ei ole enää mitään yhteistä - ei tekemistä eikä puhuttavaa. Eikä hän koe, että välttämättä edes HALUAISI tehdä kanssani mitään. Olemme kihloissa ja olemme yrittäneet perustaa perhettä kohta kahden vuoden ajan, tuloksena siitä vain neljä keskenmenoa.
Onko tässä enää mitään toivoa? Voiko tästä kriisistä päästä yli? Voiko sitä "yhteistä" enää tässä vaiheessa mistään hankkia?
Tuntuu kuin sydämeni olisi kourittu irti rinnastani. Ihan kuin noissa keskenmenoissa ja lapsettomuudessa ei olisi tarpeeksi kestämistä ja sitten vielä tämä mahdollinen ero. Miten voin tästä selvitä menettämättä mielenterveyttäni?
Kaipaisin rehellisiä mielipiteitä, kiitos..
Onko tässä enää mitään toivoa? Voiko tästä kriisistä päästä yli? Voiko sitä "yhteistä" enää tässä vaiheessa mistään hankkia?
Tuntuu kuin sydämeni olisi kourittu irti rinnastani. Ihan kuin noissa keskenmenoissa ja lapsettomuudessa ei olisi tarpeeksi kestämistä ja sitten vielä tämä mahdollinen ero. Miten voin tästä selvitä menettämättä mielenterveyttäni?
Kaipaisin rehellisiä mielipiteitä, kiitos..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vielä puolitoistavuotta sitten olisin vastannut, että ei toivoakaan, koska en uskonut keskustelun elvyttävään voimaan. Jätin mieheni pyöriteltyäni eropäätöstä kaksi vuotta mielessäni. Tuli miehelle yllätyksenä. Mutta toisaalta oli hänen oma vikansa. Olin maininnut ja maininnut tietyistä asioista vuosia, mutta hän ei kuullut.
Nyt, vuoden sinkkuilun ja 7kk uuden (hyvin vaikeasti käynnistyvän) suhteen jälkeen, uusi minäni sanoisi, että kyllä, toivoa vielä on jos keskusteluyhteys on auki.
Teidän suhdettanne ilmeisesti on rasittanut jatkuva toivon syntyminen ja sammuminen lukuisien keskenmenojen takia. Helpostihan siinä assosioi huonon olon parisuhteessa johtuvaksi toisesta. Parhainta mitä voisitte suhteellenne tehdä on yhdessä poislähteminen jonnekkin kauas. Viikko tai pidennetty viikonloppu. Uudet kuviot, ja matkan tarkoituksena pelkkä keskusteleminen tilanteesta.
Myös syyttely pitäisi unohtaa vaikka siihen onkin helppo livetä. Antakaa asioiden riidellä keskenään älkää asioiden haltijoiden. Kynä ja paperi avuksi jkos ei muu auta. Oma kokemukseni on että rehellisyys, se kipeäkin, voi auttaa jos kummallakin on halua. Jos ei ole halua, sen syntymistä voi yrittää edesauttaa tuolla pikku tripillä joka vie teidät molemmat pois rutiineista ja totutusta. Näkemään toisen eri silmin.