Yhdessä oloa takana nyt 6,5 v ja mies ilmoitti, ettei ole enää onnellinen. Hänestä meillä ei ole enää mitään yhteistä - ei tekemistä eikä puhuttavaa. Eikä hän koe, että välttämättä edes HALUAISI tehdä kanssani mitään. Olemme kihloissa ja olemme yrittäneet perustaa perhettä kohta kahden vuoden ajan, tuloksena siitä vain neljä keskenmenoa.
Onko tässä enää mitään toivoa? Voiko tästä kriisistä päästä yli? Voiko sitä "yhteistä" enää tässä vaiheessa mistään hankkia?
Tuntuu kuin sydämeni olisi kourittu irti rinnastani. Ihan kuin noissa keskenmenoissa ja lapsettomuudessa ei olisi tarpeeksi kestämistä ja sitten vielä tämä mahdollinen ero. Miten voin tästä selvitä menettämättä mielenterveyttäni?
Kaipaisin rehellisiä mielipiteitä, kiitos..
Onko tässä enää mitään toivoa? Voiko tästä kriisistä päästä yli? Voiko sitä "yhteistä" enää tässä vaiheessa mistään hankkia?
Tuntuu kuin sydämeni olisi kourittu irti rinnastani. Ihan kuin noissa keskenmenoissa ja lapsettomuudessa ei olisi tarpeeksi kestämistä ja sitten vielä tämä mahdollinen ero. Miten voin tästä selvitä menettämättä mielenterveyttäni?
Kaipaisin rehellisiä mielipiteitä, kiitos..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuota, kuinkakohan suuri rooli tällä teidän (uhkaavalla) lapsettomuudella mahtaa olla hänen tunteisiinsa?
Kyllä (uhkaava) lapsettomuus on ainakin lapsesta ja perhe-elämästä kovasti haaveileelle todella kova kriisin paikka. Se varmasti masentaa molempia puolisoja, ja koko elämän suunta joutuu tarkistukseen. Ja jos on masentunut, niin mikään ei kiinnosta. Hän varmaan miettii sitä vaihtoehtoa, jos lapsi ei tulisikaan? Teidän tilanteessa tarvitsisi ehkä jonkinlaista isompaa irtiottoa arjesta ja keskusteluja haaveista/tulevaisuudesta/peloista? Kyllä "yhteisen" eteen voi tehdä töitä, jos vain haluaa. Jos miehesi on "uupunut", yritä itse mennä vastaan, ja aktivoida häntä? Tai miettiä omia tuntojasi kaiken tuon kriisien keskellä selviytymisen keskellä. Mitä itse tunnet miestäsi kohtaa?
Voimia.
Kiitos kannustavasta vastauksestasi. Itse mietin ihan samaa, että johtuuko tämä kaikki tästä lapsettomuudesta. Melkein toivoisin, että se olisi syy eikä se, ettei mies vain yksinkertaisesti enää rakasta. Hän itse myöntää, että lapsettomuus varmasti osaltaan vaikuttaa tähän "kyllästymiseen", mutta että se ei ole ainut syy. En ole oikein koskaan saanut selvää kuvaa, kuinka tärkeää lasten saanti hänelle on (noloa myöntää). Tiedän toki, että hän lapsia haluaa ja on ollut luonnollisesti suruissaan jokaisen keskenmenon jälkeen. Varsinkin kolmas kerta, kun ehdimme nähdä alkion sykkeen ja kasvun, oli hänellekin kova pala. Silti hän ei ole koskaan puhunut esim. siitä, mitä hänelle merkitsisi jäädä kokonaan lapsettomaksi. Itse taas olen puhunut avoimesti lapsettomuuten liittyvistä peloistani. Jollain tasolla olen ehkä aina kuvitellut, että hänelle olisi helpompi hyväksyä elämä vain kahden kesken, kuin minulle. Itselläni on vahva hoivavietti, joka näkyy päälle päinkin. Miehelläni tällaista ei ole päälle päin havaittavissa, mutta silti hänessä kyllä on isällisiä piirteitä. En ole oikein koskaan "ehtinyt" miettiä tätä lapsettomuutta miehen näkökulmasta, kun oma suru on ollut niin suuri. Mutta tässä on kyllä kovasti miettimisen ja puhumisen aihetta, hyvä kun toit asian esille.
Pohjimmiltani kuitenkin luulen, ettei tällä lapsettomuudella välttämättä ole kovin suurta tekemistä tämän asian kanssa. Tai no siinä mielessä tietenkin on, että jos sen lapsen olisimme saaneet, olisi elämämme tällä hetkellä täysin erilaista. Ehkä silloin olisi toisenlaisia ongelmia. Tai ei olisi ongelmia, mistäs sen voi tietää. Mutta tämä yhteisten asioiden puute on ollut issuena aiemminkin. Vaikka olemme ihmisinä aika samanlaisia, meillä on samanlaiset arvot ja moraali ja perhetausta ym., meillä on kuitenkin aika erilaiset kiinnostuksen kohteet. Yhteistä harrastustakaan ei ole. Pahimmalta kuitenkin tuntuu se, kun itse olen yrittänyt aina keksiä yhteistä tekemistä ja nyt mies ilmoittaa, että ongelma onkin enemmänkin se, ettei hänellä ole halua tehdä kanssani mitään eikä siksi tee. Pahoin pelkään, että rakkaus ja kiinnostus minuun on hänen osaltaan vain kuihtumassa kasaan...
Tuotakin mietin, että voisiko mies olla uupunut tai lievästi masentunut. Hänellä ei ole töiden lisäksi juuri mitään harrastuksia, toisin kuin minä taas kuntoilen monipuolisesti. Mies viettää iltansa usein vain sohvalla makoillen. Toisaalta hänellä kyllä on aika fyysinen työ. Hänellä on myös kaksivuorotyö, joten aikaakaan hänelle ei hirveesti ole harrastuksille tai muille omille menoille. Viikonloput on melkein aina töissä, ainakin lauantait. Ehkä hänellä voi olla tuon uudehkon työn myötä tosiaan uupumusta ja kyllästymistä siihen, ettei sen työn lisäksi ole paljoa muuta? Tätäkin yritin hänelle selittää eikä hän sitä mahdollisuutta kieltänytkään.
En tiedä miten voisin miestä aktivoida. Kun tuntuu, että hän on "uupunut" tai "masentunut" vain minun kanssa ollessaan. Kavereidensa seurassa tuntuu viihtyvän. Yritänkö vain pakottaa hänet ottamaan minut mukaan tekemisiinsä? Voiko siitäkään seurata mitään hyvää? Vai annanko mennä omia menojaan ja olla rauhassa?
Itse rakastan miestäni suuresti enkä haluaisi hänestä erota. Toki itsekin olen joskus kyseinalaistanut tämän suhteen, juurikin siitä syystä kun se vahva yhteenkuuluvuuden tunne tuntuu puuttuvan. Viime kesänä meillä oli myös jonkin sortin kriisi, olin ihastunut toiseen mieheen, mutta siitä selvittiin ja tajusin tuolloin viimeistään kuinka paljon haluan olla mieheni kanssa. Nyt vain tuntuu, ettei minun tunteillani ole mitään merkitystä, jos toinen ei tunne samoin. :(
Ehkä miehesi ei vaan enää jaksa yrittää, koska olit hetki sitten ihastunut toiseen mieheen. Jonkun sortin sisäsäistä kamppailua miehesi on varmaan käynyt paljon läpi, ja on varmasti siitäkin syystä henkisesti tosi uupunut. Jos haluat pitää miehesi, osoita kaikin tavoin kuinka paljon häntä rakastat. Itse olen suhteessa jossa meillä ei ole paljoa yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Ainoa yhdessä pitävä voima on rakkaus. Aina kun tunnen rakkauden hiipuvan, meinaan masentua.
En usko että se lapsi tuota tilannetta tulisi muuttamaan kovinkaan paljoa. Mies voi ehkä pysyä lapsen takia suhteessa muutaman vuoden kauemmin kuin ilman sitä, mutta ero teillä on varmaan jossain vaiheessa edessä.
Itse en ymmärrä mitä järkeä on edes yrittää saada sitä lasta, jos suhde alkaa olla muutenkin viimeisimmillään.
Itsellä on samoja tunteita omaa miestäni kohtaan, ja itsekin olen sanonut hänelle olevani onneton yms. samat sanat kuin miehesi sinulle. Joten voin vaan sanoa, että kun noihin sanoihin päätyy, ei taida olla enään mitään tehtävissä. Uskon, että miehesi on pohtinut päänsä puhki ja nyt tullut tuohon tulokseen, aivan kuten minäkin mieheni kanssa. Se satuttaa, mutta en usko hänen huvikseen tuollaista sanovan :\
Ehkä sittenkin on hyvä että mies kaiken tuon yhteisen ajan jälkeen rehellisesti tunnustaa että te ette tule olemaan se yhteinen pari koko loppuelämää. Nyt on helpompi erota kun ei ole vielä perhettä. Aikuiset aina pääsevät noiden asioiden yli helpommin kuin lapset. Aikuiset voivat ja osaavat analysoida ja ymmärtävät lopputuloksen.
Sinun on vain hyväksyttävä tosiasia että mies ei halua jakaa enempää aikaansa kanssasi. se ei tietenkään tarkoita että sinussa on mitään huonoa, te vain olette liian erilaiset pidempään yhteiseloon. Ja se yhteinen lanka joka aikanaan sitoi teidät on nyt katkennut.
Tuo tapahtuu ja se vain täytyy hyväksyä.
Tärkeintä nyt on että et muumioidu neljän seinän sisälle vaan menet ulos. Lenkille, kirjastoon, elokuviin, ystäviesi kanssa kahville, liityt joogaryhmään, kuoroon... mihin tahaansa jossa loydät tekemistä muiden kanssa. EEEEEIIIIIIIIII yhden miehen kanssa! Sinä tarvitset ystäviä ympärillesi. Puhukaa mistä tahaansa muusta kuin tuosta miehestä.
Sinä tulet pääsemään tuon yli. Muutkin kestävät kolhuja eikä niihin kukaan ole kuollut.
Mieheni ei tiedä viime kesäisestä ihastuksestani. En halunnut hänelle kertoa, koska epäilin ettei hän ymmärtäisi. Mitään en tuon ihastuksen suhteen kuitenkaan tehnyt, joten omatuntoni on suht puhdas. Pitkässä suhteessa ihastumisia tulee ja menee. Mieheni ei kuitenkaan nyt tällä hetkellä tuosta tiedä enkä usko että sitä tulen hänelle koskaan kertomaankaan. Mies kyllä tietää, että jokin minua vaivasi silloin kesällä. Sanoin silloin, että halusin hetkeksi unohtaa raskausyritykset (silloin oli juuri eka keskenmeno takana ja sitä ennen yritystä vuosi), nauttia kesästä ja elää juuri niin kuin haluan. Mies hyväksyi tämän, vaikkei siihen tyytyväinen ollutkaan. Vietin tuon kesän aikana paljon aikaa ystävieni kanssa ja bailasin usein. Miehen kanssa kävimme kuitenkin kesälomareissulla. Riitoja oli tuolloin aika paljon.. Kesän loppuun mennessä kuitenkin sain "pääni selvitettyä" ja halusin taas panostaa täysillä suhteeseemme. Syksyn ja alkutalven tuntui, että kaikki on hyvin. Siksi en uskokaan, että mies on tätä ehtiny kovin kauaa päänsä sisällä mietiskellä. Tämä ilmoitus tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta ja mies itsekin sanoi, ettei sitä oloa ole ollut kuin vasta vähän aikaa, viikko ehkä.
Minuakin pelottaa, että jos nyt päätämmekin yhdessä jatkaa ja raskautta uskallamme vielä yrittää ja jos sen lapsen saamme, niin onko se sitten suuri virhe. En todellakaan haluaisi olla niitä ihmisiä, jotka yrittävän korjata huonon suhteen lapsella. Mutta näinhän meillä ei periaatteessa olisi, kun olemme sitä lasta yrittäneet jo kohta kaksi vuotta ja kyllä se on tähän asti ollut ihan molempien suuri haave ja tahto saada lapsi. Mutta entä nyt sitten.. Ja tuohon yhteen kysymykseen, niin kuin tuossa sanoin, se järki lapsen yrittämisessä on ollut (tähän asti), että olemme sitä molemmat halunneet ja suhde on voinut hyvin. Toki tässä tilanteessa raskaushaaveet laitetaan jäähylle. Tämä tosiaan tuli niin äkkiä miehen puolelta, etten osannut mitään tällaista aavistaa. Toki olen ymmärtänyt, että suhteemme on nyt kovilla kun lapsettomuudesta kärsimme, se väkisinkin vaikuttaa suhteeseen kuin suhteeseen. En vain arvannut, että meillä meneekin näin huonosti. Itse kun olen suht onnellinen, mitä nyt tuo vauva-asia vaivaa.
Ymmärrän tämän tilanteen ja miehen sanojen vakavuuden, mutta tarkoittavatko nuo sanat sitten automaattisesti eroa? Mies kuitenkin sanoi, ettei haluaisi erota. Haluaisi olla kanssani, mutta haluaisi olla onnellinen. Ei vaan tiedä miten. Minusta tilanteelle olisi vielä jotain tehtävissä ja ennen kaikkea haluaisin selvittää voiko tämä kaikki johtua vain tästä lapsettomuudesta vai olemmeko sittenkin vain toisillemme sopimattomat. En tosin tiedä, miten sitä voisi edes selvittää.. Mutta silti haluaisin yrittää ja mielellään jonkun ammattiauttajan avulla. Tajusin vasta nyt, miten iso asia tämä lapsettomuus on ja minusta tarvitsemme apua sen käsittelyyn. Vasta sen jälkeen voimme tehdä päätöksiä mahdollisesta erosta. Huono juttu tässä on vaan se, ettei mieheltä taida löytyä halua yrittää ratkaista ongelmia eikä varsinkaan rohkeutta lähteä pariterapeutille. Ja se on sääli jos mikä.
En nyt vielä ainakaan halua ajatella, että tämä oli tässä. Elämme nyt päivän kerrallaan ja katsomme helpottuuko tilanne ja miehen olo. Yritän patistella miestä mukaani tuonne pariterapiaan, mutta jos hän ei sinne lähde niin menen sitten yksin. Koska minä ainakin tarvitsen apua, ihan jo tämän lapsettomuuden vuoksikin. Jos ei sitten mikään auta, ero on kai väistämättä edessä. On minulla jo jonkinlainen "plan B" eron varalle, tiedän mitä teen jos suhteemme päättyy.
Tiedän kyllä, että erosta voi selvitä. Kyllähän ihmiset eroavat harva se päivä. Mutta myöntäkää pois, kovin monella eronneella parilla ei ole takana lapsettomuutta ja lukuisia keskenmenoja. Se tekee tästä asiasta vielä miljoona kertaa pahemman.