jo ennenkuin edes herää kunnolla sä olet jo mielessä, ahdistavaa. Tulisi jo se päivä etten enää kaipaisi ja ajattelisi sua joka hetki.
Sä olet vieläkin mun mielestä ihan kaikkein ihanin ja suloisin mitä olla ja voi, en vaan saa tätä tunnetta loppumaan millään, ei siihin juurikaan vaikuttanut sekään ettet sä halunnut mua. Eikä se että kohtelit mua niinkuin kohtelit. Tuntuu että palat on hajallaan ja niitä ei saa kasaan, sä veit kai jonkun mukanasi kun ei tää valmistu oikein tää kuva. Ja siellä sä jatkat sun elämääsi eteenpäin, tyytyväisenä kun tiedät että mä olen taaksejäänyttä aikaa, sä heräät onnellisena ja juot toisen kanssa aamukahvit...mietitkö joskus mua? Tulenko mieleesi jostain pikkujutusta? Näetkö unen joka on suloinen ja jota tuskin aamulla muistaa? Vain pienen haikeuden. Sä olet vieläkin mun aurinkosilmä, pörröpää...mun sormet ei unohda miltä sun kiharat tuntui. Mä kuljen sun mukana aina, sitä et voi estää, et voi määrätä mun tunteita, mä saan rakastaa sua niin paljon kuin haluan ja jaksan, en hajota sillä sua vaan itseni. Nyt kun olen menettänyt sen vähäisenkin yhteyden suhun, tuntuu kuin ei olisi mitään muutakaan jäljellä. Kyllä sinä tiesit koko ajan missä me mennään ja mitä mä haluan, et vaan halunnut samoja asioita. Enhän mä ikinä olisi ollut sun vertaisesi, olet niin paljon enemmän kuin mä, olet kaunis, lahjakas, upea, en olisi ikinä voinut edes kuvitella että saattaisit mua huolia, mutta kukaan ei vie mun haaveita susta. Niille ei kukaan voi mitään.
Kiitos sulle sun olemassa olosta, ja muista että me ollaan samassa maailmassa, voi siitäkin yrittää iloita, joskus olemme ehkä kulkeneet samalla tiellä ja se tie kertoo että kuljit siellä, voin tuntea sut vaikka en näe...
Sä olet vieläkin mun mielestä ihan kaikkein ihanin ja suloisin mitä olla ja voi, en vaan saa tätä tunnetta loppumaan millään, ei siihin juurikaan vaikuttanut sekään ettet sä halunnut mua. Eikä se että kohtelit mua niinkuin kohtelit. Tuntuu että palat on hajallaan ja niitä ei saa kasaan, sä veit kai jonkun mukanasi kun ei tää valmistu oikein tää kuva. Ja siellä sä jatkat sun elämääsi eteenpäin, tyytyväisenä kun tiedät että mä olen taaksejäänyttä aikaa, sä heräät onnellisena ja juot toisen kanssa aamukahvit...mietitkö joskus mua? Tulenko mieleesi jostain pikkujutusta? Näetkö unen joka on suloinen ja jota tuskin aamulla muistaa? Vain pienen haikeuden. Sä olet vieläkin mun aurinkosilmä, pörröpää...mun sormet ei unohda miltä sun kiharat tuntui. Mä kuljen sun mukana aina, sitä et voi estää, et voi määrätä mun tunteita, mä saan rakastaa sua niin paljon kuin haluan ja jaksan, en hajota sillä sua vaan itseni. Nyt kun olen menettänyt sen vähäisenkin yhteyden suhun, tuntuu kuin ei olisi mitään muutakaan jäljellä. Kyllä sinä tiesit koko ajan missä me mennään ja mitä mä haluan, et vaan halunnut samoja asioita. Enhän mä ikinä olisi ollut sun vertaisesi, olet niin paljon enemmän kuin mä, olet kaunis, lahjakas, upea, en olisi ikinä voinut edes kuvitella että saattaisit mua huolia, mutta kukaan ei vie mun haaveita susta. Niille ei kukaan voi mitään.
Kiitos sulle sun olemassa olosta, ja muista että me ollaan samassa maailmassa, voi siitäkin yrittää iloita, joskus olemme ehkä kulkeneet samalla tiellä ja se tie kertoo että kuljit siellä, voin tuntea sut vaikka en näe...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kirjoituksesi herätti ajatuksia. En kyllä saa omiani kauhean selkeiksi, mutta ehkä se ei haittaa?
Asiat pitää käsitellä omassa päässään, pohtia ne puhki. Pitää luottaa siihen oman pään kykyyn järjestää oloa helpommaksi. Sulla on joko sitkeä pää tai sitkeä persoona, kun olet säilyttänyt tuonkaltaisen syvyyden tunnemailmassasi. Ei ole helppoa tuntea vahvasti ja ylipäänsä selviytyä elämästä. Mieli suojelee itseään ja olisi jo tuonnut tilalle tunnekuolleisuuden, jos ajattelisi ettet ole vahva. Oma mielesi on nähnyt, että olet vahva ja sitkeä. Ei sitä voi olla näkemättä. Vaikka luulen, että koska olet joutunut aina menemään sitä vaikeampaa polkua, niin itse luotat omaan vahvuuteesi liian vähän. Et näe sitä objektiivisesti, näet vaan että jatkuvasti on raskasta.
Luulen, että suurin osa ihmisistä kokee ainakin aina välillä, että ei ole toisten vertainen. Olisikin hauskaa, jos voisi sellaiset hetket yhdistää elokuvaksi, koska se voi olla vähän huvittavaa. Alkuviikosta itkin yksinäni kylpyhuoneen lattialla, kun olen niin hirveä enkä kelpaa kellekään, että olen vain taakka, jonka pitäisi kuolla, niin kaikilla olisi parempaa. Hermostuksissani raavin naamaani, kunnes havahduin että kukaan ei saa löytää minua tällaisessa tilassa. Eilen illalla taas kumppanini sanoi, että tuntee itsensä huonoksi ja alemmuutta, koska se toinen on "komea, lahjakas ja ihana"
Ja mietin joskus sitä, että suuri osa siitä, mitä olen, on seurausta siitä, että pidin aina niin paljon hänestä ja tiesin etten ole mitään häneen verrattuna. Halusin yrittää olla parempi. Muistan monta kertaa joskus kauan aikaa sitten ajatelleeni, että en tee tätä enkä tätä, koska haluan olla parempi, jotta hän voisi pitää minusta.
En sano, että olisin se kelle kirjoitat, mutta mä voin kertoa yhden näkökulman tilanteesta, jossa on jotenkin löytänyt oman onnensa, vaikka koko sydämestään joskus rakasti jotain toista ihmistä. Millaista on jättää ne asiat menneisyyteen ja jatkaa ilman sitä.
Joskus on haikeuttakin, mutta ei niitä hetkiä ole enää paljoa. Viimeksi sellainen hetki on ollut, kun siivosin tavaroitani varastossa. Löysin paperinpalan, joka oli osa kirjeitä, joita kirjoitin hänelle pöytälaatikkoon. Puratakseni ajatuksia tai jotain sellaista. Eikä siitä paperinpalasta olisi kukaan muu ymmärtänyt mikä se on. Oli silloin aika haikea olo. Jotenkin kun ajatteli kuinka paljon tunsi ja rakasti, toivoi. Ja kuinka asiat meni ja istuu siinä jonkun toisen kengät jalassa kaikki ne ennen tärkeimmät tavarat varastoon tungettuina, kaikki ne tunteetkin johonkin pölyiseen kulmaan tönittyinä.
Kuukauden aikana olen nähnyt yhden sellaisen unen. Sitä ennen oli pitkään, että en ollut nähnyt. En muista enää kunnolla millainen se oli.
Ainoastaan, kun kuuntelen mitä tahansa musiikkia, tuntuu että ne tunteet tulevat pintaan. Siksi kai en juurikaan enää kuuntele. Ovat ne olemassa ja tulevat vahvasti esiin tietynlaisena haikeutena juuri. Mutta en tunne haluavani kokea niitä.
...
...
Joku päivä tällä viikolla tunsin hetken, että haluan katsoa hänen kuvaansa. Mutta en sittenkään tuntenut niin, en halunnutkaan enkä katsonut. Mulla on yksi kuva hänestä vieläkin koneella. Olen kai sanonut itselleni, että en aivan muista mihin kansioon olen sen laittanut, enkä jaksa etsiskellä sitä. En jaksa poistaa sitä, koska en jaksa nähdä edes vilausta siitä. Se ei varmaankaan ole täysin totta. Mietin jonkun aikaa sitten sitä millaista oli joskus ennen. Kuinka valtavan paljon häpeää tunsin, kun katsoin sitä kuvaa, tein mitä tein ja itkin. Jatkuvasti, ja ajattelin, että jos hän koskaan tietäisi, hyppäisin ikkunasta. Ja joskus monta vuotta sitten, kun olin jossain poissa tavaroideni luolta, leikkasin salaa lehdistä hänen kasvonpiirteitään muistuttavia kuvia ja yritin teipata ne yhteen. Pidin sitä kuvaa kirjan välissä ja pelkäsin, että joku löytää sen.
Olen samaa mieltä, että kyllä ihmiset yleensä kuitenkin taitavat tietää missä mennään. Ei ehkä sataprosenttisesti, mutta sillä tavalla, että on joku kuva. Minusta tuntuu, että sinäkin tiedät, että se ihminen, ketä ajattelet halusi samoja asioita. Ehkä et aivan varmaksi tiedä, mutta aavistit sen.
Ja luulen, että ihmiset kuitenkin noin yleensä haluavat aika samanlaisia asioita. Olla toistensa kanssa, viettää loppuelämä yhdessä, asua yhteisessä kodissa, saada lapsia, herätä vanhana ja ryppyisenäkin vielä onnellisena toisen vierestä, kuolla höperönä ja onnellisen elämän eläneenä.
Varmaan ihmiset pelkäävät, että toinen ei halua samoja asioita. Ja monesti voi olla ollut vaikea lähestyä. On pelännyt, että ahdistaa, painostaa, ärsyttää tai pelottaa pois.
Ajatukset eivät muuten ole täysin harmittomia :) Mäkin jymähdin tähän, vaikka olin päättänyt tehdä kaikkea muuta. Saati sitten se, että ajatukset saattavat kulkeutua päästä toiseen. Koputella jossain ihan muualla kuin siellä omassa päässä.
Miksi susta tuntuu, että yhteyden menettäminen on huono asia? Jos se kuitenkin tekee huonoa oloa? Ja haluaisit päästä jo siihen päivään, kun olet unohtanut? Tavallaan ymmärrän, mutta tietyllä tavalla en. Ajatteletko kuitenkin edes vähän, että voi auttaa oloasi pitkällä tähtäimellä, kun on vähemmän muistutteluja ihmisistä?
Älä hajota itseäsi. Ethän hajota? Käsittele omat tunteet ihan puhki. Kuulostaa typerältä, mutta syö vitamiineja. Laita oikein kunnolla päälle, kun menet ulos ettei tunnu kylmä. Olen parina päivänä tuntenut itseni joksikin Michelin ukoksi, kun olen pukenut niin paljon päälle ja olen mennyt puistoon koiran kanssa ja ollaan kahdestaan pompittu ja leikitty kaikkein syvimmässä hangessa niin paljon, että hyvä kun kotiin olen jaksanut kävellä enää. Sellaisesta tulee hyvä mieli. Jos pimeä masentaa, hanki kirkasvalolamppu, pidä huoli ettei ole pieniä asioita, joissa olosi voisi olla helposti parempi. Ne tunteet on kaikkein tärkein käsitellä, että tuntuu ettei ne hajota ja niiden kanssa voi elää ihan iloisena.
ajatusten virrasta. Hitto ku oikein tuli itkua taas urakalla kun luin noi. On vähän turhan herkillä nyt...tai on jo ollut kauan.
Sulla on viisaita ajatuksia. Vaikutat niiiiiin järkevältä.
Kyllä näitä tunteita on käsitelty puhki ja pahki ja pinoon ja kasaan. Oikeassa olit tuossa että vahvasti tuntevana on aina pikkasen heikoilla, kun ei se välttämättä mene muille samalla tavalla.
Mutta hajalla mikä hajalla.
Tuo että haluaisin päästä jo päivään jolloin olen unohtanut ja kuitenkin satuttaa ajatus että menetys ei ole ollenkaan niin pieni kuin voisi kuvitella. se on liian vaikea asia selittää, toisaalta tuntuu että jos unohdan koko miehen niin unohdan jotain itsestäni, jotain sellaista kaunista ja hyvää mikä ei tule takaisin. Ja toisaalta kun järjellä tiedän ettei mua enää ole hänelle millään tasolla niin se unohtaminen olisi tosi jees. Tapahtui niin vähän ja kuitenkin niin paljon että ei vaan tajua että nyt se on siinä.
Aamulla kun tulin töihin, meinasin ajaa ojaan kun yhtäkkiä sen kuva oli mun edessä niin selkeänä että olisin melkein voinut koskettaa, tuli viimeinen tapaaminen niin selkeänä mieleen.
Mä uskon ajatuksen voimaan...siksi mä ajattelen sitä usein, juttelenkin kaikenlaisia asioita, tiedän että se tuntee mun ajatuksen jollain tasolla, ei välttämättä ihan konkreettisesti mutta niin että tietää mun ajattelevan ja muistavan...
Se ihminen olisi ollut mulle se oikea sellaisena kuin on, vikoineen, puutteineen, omana itsenään. En minä olisi halunnut taloja, autoja, tavaroita, rahaa. Vain pienen pienen osan hänestä itselleni, neliösentin ihoa, paikkaa jota olisin voinut sanoa omakseni......
Ei kannata ajaa ojaan, auts. Eikä sen puoleen mennä kenenkään kyytiinkään, joka ajaa ojaan. Nimimerkillä viikonloppuna autosta kömpinyt.
En tiedä onko siinä jotain sellaista, että sun tuntema rakkaus on vahvempi kuin mikään katkeruus tai kylmyys. Kun sanoit aikaisemminkin, että kaikesta huolimatta välität. Ja kun on sattunut, niin sitä kylmyyttä on silti, vaikka sen rakkauden unohtaa. Mutta ei ole enää sitä kaikkea vahvempaa epäitsekästä välittämistä, joka olisi sitä kylmyyttä vahvempi. Ehkä et ole tyytyväinen itseesi tai jokin kaivertaa, koska jos sen vanhan rakkauden voi laittaa johonkin menneisyyden arkkuun sanoen, että rakastin sinua paljon, yritin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Rakastan silti. Ymmärrän lopun ja siirryn eteenpäin ja laittaa arkun kiinni, niin jonkinlaisen positiivisen vahvuuden pitäisi säilyä. Ja voi alkaa siirtää niitä muihin.
Ei se kun asiat saa sen viimeisen niitin, ei sen pitäisi olla niin raskasta, koska on nähnyt miten asiat on ja mihin suuntaan ne menevät. Jossain vaiheessa olet varmasti tajunnut, että näin nämä hajoavat. Ainakin jossain sisälläsi. Ja se on oikeasti parempi, että ei ole mitään yhteyttä. Ymmärtäisit sen, jos sitä yhteyttä olisi liian pitkälle. Se on ihan oikeasti paljon parempi sinulle, että et näe sitä, kun hän jatkaa elämäänsä. Ja jos näkisit, niin viimeistään siinä vaiheessa ymmärrät, että et halua pitää minkäänlaista yhteyttä yllä. Se on itsesi kannalta parempi niin.
Ei pitäisi pelätä sitä, että on vahvoja tunteita ja kokee kaiken vahvasti. Kun seuraa sydäntään elämässä ja yrittää nipistellä, jotta tietää tekevänsä ja yrittävänsä oikeat asiat, niin vaikka sitten joskus menettäisi jotain, niin on niin paljon helpompi laskea irti, kun voi katsoa taaksepäin ja olla omaan panokseensa tyytyväinen. Ihan itsensäkin takia pitäisi yrittää tehdä niin kuin oikealta tuntuu. Ei vain muiden vuoksi.
Kauaskatsoisuus on hyvä. Petaa asiat sillä tavalla ihan omalla käyttäytymisellä, että jos tulee jätetyksi on hyvä laskea irti. Se on minusta ihan äärettömän tärkeää, kun tuntee vahvasti. Kun tekee kaiken niin hyvin ja niin kunnioittavasti kuin pystyy, niin osaa sitten myöhemmin laittaa sen asian menneisyyteen. Kun on kohdellut toista (ja itseä?) niin hyvin kuin on osannut. Jätetyksi tuleminen ei ole ollenkaan niin paha asia kuin se, että millaisten asioiden kanssa jää. Vahvojen tunteiden kanssa pystyy elämään aika kivuttomastikin, kun vain ymmärtää tarpeeksi omasta tavasta kokea ne tunteensa. Ja elää sydäntään seuraten.
Ja mitä pahemmin, törkeämmin, ilkeämmin ja lopullisemmin tai satuttavammin sinut on jätetty, niin aina parempi itsesi kannalta. Ymmärrät ettei se ollutkaan niin kaunista. Ei sellaista, mitä haluat. Ei lämmintä eikä rakastavaa. Ihmiset saattavat olla lämpimiä ja rakastavia, mutta sinua kohtaan siinä ei nyt ollut niin. Teidän välissänne ei ollut sillä tavalla kunnioitusta tai lämpöä, kuin suhteeseen haluat.
Ihmisiä ei siis pidä tuomita, vain se, että ette kuitenkaan olleet oikeat toisillenne vaikka kuinka välitit.
Mäkin ajattelin joskus, että se ihminen oli mulle se oikea. Ajattelin, että oltaisiin läheisiä ja tuettaisiin kaikessa toisiamme, kasvettaisiin yhdessä ihmisinä ja aina rakastettaisiin toisiamme. Olisi me, eikä kukaan eikä mikään ikinä pääsisi meidän väliin. Olisi niin turvallista hänen lähellään. Olisi lämmintä ja pitäisin hänestä huolta ja hänen lähellään olisin itse turvassa.
Kunnes tajusin, että hän ei taida olla sellainen ihminen. Että hänellä on ja hän tarvitsee muita ihmisiä ja välittää muista eikä tuollaista koskaan tule olemaan. Ja sitten ymmärsin, että ei se haave ole kiinni hänessä, sellaista voi olla muidenkin kanssa. Äärettömän läheistä, rakastavaa, intohimoista ja turvallista. Ja sellaista on. On tavallaan itsekästä sanoa, että haluaa että joku välittää vain musta, mutta se on oikeastaan edellytyskin. Tietää, että kaikki kestää. Ei kukaan halua sellaista, että se jota rakastaa, katselee muita ja vielä jopa rakastaa muita. Haluaa olla turvassa sen kainalossa ja tietää ettei mitään koskaan tule väliin. Eikä ole välissä. Jokaisella on sen verran omistushalua jos rakastaa kunnolla.
Sen verran musta on tainnut tulla kylmä, että en pidä ajattelua ja sanoja kuin tyhjinä. Olen kokenut, että niitä ei tarkoiteta tai ne vaihtelevat hetkestä toiseen. Pidän oikeista ihmisistä, oikeista haluista ja teoista. Minusta tuntuu rakastetulta, kun poikaystävä halaa tai soittaa kesken päivää kun haluaa niin paljon jutella tai istuu vaan lähellä. Tai sen sanat tarkoittaakin jotain. Jos se sanoo, että rakastaa se ei seuraavan riidan keskellä huuda, että jättää minut. Ja jos se on sanonut, että on päättänyt jotain, niin se on sitten ollut niin vakaa päätös, että olen saanut jaloissa roikkua ja anella muuttamaan mieltään eikä tekemään typeriä vuokseni eikä ole auttanut sekään. Jokainen haluaa aitoa ja läsnä olevaa rakkautta. Se on sitä oikeaa ja se oikea. En usko enää, että on muuta oikeaa kuin se läsnä oleva.
Ehkä olen vain unohtanut vanhat tunteet, mutta se on ollut kaiken epämielyttävän keskellä helppoa.
Ne talot ja tavarat ja joskus lapsetkin ja sitoumukset ovat sellaisia, mitä ihmiset liittävät rakkauteen, koska eivät koe rakkautta sellaisenaan riittävänä eli niin vahvana. Niille siihen liittyy muuta, koska se ei yksistään ole tarpeeksi tyydyttävää.
Joskus käy niin, että asiat ovat lopussa tai jo loppuneet. Ei kukaan välttämättä toivonut niiden loppuvan eikä se loppu ole aina edes osoitus tunteiden laadusta. Niin vain on tapahtunut.
Minusta ainakin kunnon loppu on yleensä se paras. Ja mielummin viiltelen valtimoita aina rakkauden kuin rakkaudettomuuden vuoksi :) Se ei ole yhtään mitään ja sellaisen voi laittaa pois. Olen kolauttanut pääni, mutta sekään ei auta :D