En todellakaan tiedä mihin osioon keskusteluni olisi kuulunut mutta purampa tunteitani nyt tänne. Elikkä siis ongelmana on henkinen hyvinvointini. Olen jo pidemmän aikaa miettiny omaa jaksamistani kun kuitenkin on niin paljon tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Tehdään nyt niin että aloitan tarinan alusta ja kerron sen tähän päivään asti. Eli, olin 14 vuotias kun isäni äkillisesti kuoli sydänkohtaukseen, asia tuli minulle aivan yllättäen. Murruin asian kuultuani täysin. Kävin silloin yläasteen kahdeksatta luokkaa ja koulunkäynti keskeytyi muutamaksi kuukaudeksi. Yritin puhua asiasta äidilleni, sisaruksille, lopuksi turvauduin kriisiapuun josta oli jonkun verran hyötyä. Ajan kanssa opin elämään asian kanssa eikä asia enää merkittävästi haitannut normaalia elämää. Äitini tutustui mukavaan mieheen ja muutimme kaikki saman katon alle (minä, äiti ja uusi mies). Kaikki suijui oikein mukavasti, kunnes äiti tuli raskaaksi, päätti tehdä abortin ja masentui. Äitini yritti itsemurhaa n.8 kuukautta isän kuoleman jälkeen lääkkeillä, olin itse paikalla auttamassa äitiäni, pelko, jota isän menettämisen jälkeen koin, palasi uudestaan, turvauduin jälleen kriisiapuun, mutta puhuminen tuntui turhalta joten lopetin. Kun isän kuolemasta oli kulunut puolivuotta, ihastuin luokallani olevaan poikaan jonka kanssa sitten ehdimme seurustella päälle vuoden. Suhteen lopussa poika muuttui väkivaltaiseksi, solvasi ja haukkui kaikin mahdollisin sanoin minut sekä perheeni, jätin pojan, jonka jälkeen hän alkoi seurata minua paikasta toiseen, asia meni poliisille asti kunnes poika tajusi jättää minut rauhaan. Eron jälkeen kävin tunnollisesti yläasteen loppuun jonka jälkeen hain lähihoitaja kouluun ja pääsinkin sinne hyvin koetuloksin. Aloitin koulun ja aloin liikkua uusissa kaveripiireissä, tutustuin uuteen poikaan jonka kanssa seurustelen nykypäivänäkin. Noh, kuitenkin oma elämäni on jo pitkään tuntunut samalta paikoillaan junnaamiselta, menin sitten pettämään poikaystävääni ja jäin kiinni, siedin jälleen (tietenkin itse aiheuttamana ja syyllisenä) kaiken haukkumisen, syytökset joita kuulen edelleen ja pettämisestä on aikaa puolisen vuotta. Äitini yritti jälleen itsemurhaa joulukuussa 2009 ja yritykseksi myös jäi tälläkin kertaa. Ongelma nyt on vain se, että ennen olin ihmisenä herkkä, itkin kun oli paha olla, puhuin asioista ja minun oli helppo puhua asiasta kun asiasta. Nyt en enää puhu, puhuminen ei ole helppoa, eikä itkukaan tule vaikka tekisi kuinka mieli. Tänne kirjoittaminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Olen nyt 19 vuotias, viimeinen vuosi koulussa ja asiat on muuten mallillaan. Nyt vain pelottaa että asiat, joita en luultavasti ole kunnolla käsitellyt, alkavat kasaantua niskaan, tuntuu pahalta olla muiden ihmisten seurassa, haluaisin vain olla yksin. En tiedä mitä teen, tuntuu että maailma hajoaa ympäriltä ja kun en pysty asioista puhumaan.
Henkisesti kipeä (kö) ?
Eveliina-
2195
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ehdottaisin sinulle kuitenkin keskustelusuhdetta ammattiauttajan kanssa, vaikka aiemmin oletkin sen lopettanut tuloksettomana. Sinulle on lyhyellä aikavälillä tapahtunut paljon ikäviä asioita, joista olisi kuitenkin hyvä jonkun kanssa puhua. Alussa voi tuntua siltä, ettei puhuminen auta mutta kokemuksesta tiedän sillä olevan hoitava merkitys ihmisen mieleen. Helppoa avautuminen ei ole mutta kun kuuntelijana on taatusti luotettava henkilö, se pikkuhiljaa alkaa onnistumaan. Toivon sinulle sydämestäni helpotusta elämääsi.
kuulostaa vähän tutulta. äitini oli sairas ja yritti itsaria kun olin jotain 11v ja teki itsarin ku olin 19v. en mitenkään käsitellyt asiaa ja olin viel tavallaan tyytyväinen että sen ei tarvinnu sairaana elää ja mun kattoa sen perään. no aattelin et kaikki ok..no sit varmaan joku 5 v myöhemmin mä masennuin, tuli hirveitä paniikkejaa ja mikään ei tuntunu miltään ja lopulta onneks pääsin juttusille ja sain lääkkeitä jotka autto. kyl sul varmaan jonki asteinen masennus on. mä oon nyt 27 ja vielä samoja lääkkeitä sylön mut pienemmällä annostuksella, tosin tuntuu et oon masentumassa uudestaa ku elämä vaan junnaa paikallaan ja aamusta iltaan on samaa paskaa, tosin mulla vajaa 2 v lapsi mut eipåä se enää oikeen piristä, päinvastoin..