Hei,
Olen aina mieheni kanssa kaikki vapaa-ajat. Olemme erossa vain työajat ja muuten nyhjäämme aina kaksistaan (tai on meillä poikakin). Mulle on tosi vaikee asia päästää miestäni minnekään vapaa-ajallamme. Nytkin oli tiedossa mieheni työpaikan kemut ja ne kestää vielä iltapäivästä yömyöhään. Musta tuntuu, etten keksi mitään tekemistä yksin ja että oloni on ihan orpo. Levottomana vaan pyörin edestakas. Sitten mun on itsekin vaikea lähteä minnekään, jos mieheni on kotona. Kuntosalillekin on vaikea lähteä illalla. En pelkää pettämistä tai muuta sellaista, mutta koen, että se on pois meidän yhteisestä ajasta. Onko tää normaalia vai onko mulla läheisriippuvuusongelma? Onks kellään mitään vastaavia kokemuksia?
Olen aina mieheni kanssa kaikki vapaa-ajat. Olemme erossa vain työajat ja muuten nyhjäämme aina kaksistaan (tai on meillä poikakin). Mulle on tosi vaikee asia päästää miestäni minnekään vapaa-ajallamme. Nytkin oli tiedossa mieheni työpaikan kemut ja ne kestää vielä iltapäivästä yömyöhään. Musta tuntuu, etten keksi mitään tekemistä yksin ja että oloni on ihan orpo. Levottomana vaan pyörin edestakas. Sitten mun on itsekin vaikea lähteä minnekään, jos mieheni on kotona. Kuntosalillekin on vaikea lähteä illalla. En pelkää pettämistä tai muuta sellaista, mutta koen, että se on pois meidän yhteisestä ajasta. Onko tää normaalia vai onko mulla läheisriippuvuusongelma? Onks kellään mitään vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Äärimmäisen surullista.
Mä en tiedä, mitä toi tarkalleen ottaen on, mutta ei se normaalia ole. Ei lähellekään. Ehkä tämä voisi olla ensimmäisen pusipusi- symbioosikuukausien todellisuutta, mutta te olette olleet yhdessä pidempään. Teillä on lapsi ja avioliitto. Nyt kyllä rupeat nainen hankkimaan ihan oikeasti sen ikioman elämän ja annat miehellesikin mahdollisuuden elää!
Te olette kaksi ERI ihmistä, jotka olette avioliitossa ja teillä on poika. Sinun pitää löytää se, kuka itse olet. Ja antaa miehesi löytää se, kuka hän on. Tuo, mistä kerrot, ei ole rakkautta. Jotakin sairasta rajattomuutta ja ehkä läheisriippuvuutta se on. Terapian tarpeessa olet(te), nähdäkseni.
Levottomuutesi ja ahdistuksesi kertoo mielestäni sinulle viestiä siitä, että oikeastaan tiedätkin että yksin sinua ei ole olemassa. Persoonana. Et ole vain vaimo ja äiti. Olet nainen nimeltä X, joka on lisäksi vaimo ja äiti. Voit menettää nämä atribuutit, voi olla että joku päivä et ole enää vaimo etkä ehkä äitikään jos pahasti käy, mutta olet aina se X. Sitä sinulta elämä ei voi ottaa pois, kaiken muun voi, periaatteessa.
Nyt mieti, kuka se X on. Millainen. Ja MIKSI se X on päästänyt elämänsä tuohon kammottavaan pisteeseen? Mitä on sattunut, mikä on vialla? Mitä X pelkää? Mitä suree? Mistä iloitsee? Mitä toivoo? Mistä haaveilee? jne.
Älä tee sitä klassista virhettä, että seuraavaksi otat eron, koska haluat "löytää itsesi". Voit löytää itsesi tasan varmasti myös avioliitossasi. Se, miten sinun omat asiasi ovat, ei ole miehesi eikä poikasi vika. Ota reilusti vastuu omista tunteistasi ja omasta elämästäsi. Sinä voit kasvaa tästä yli. Voit olla onnellinen, kun päätät niin.
Sinulla on läheisriippuvuusongelma, kun diagnoosi on selvä, on apukin lähellä. Lue ylläoleva kommentti tarkkaan ja HERÄÄ !
Joo..hommaa omaa elämää!! Olet kadoksissa itseltäsi!Muista millainen olit ennen miestäsi ja pyri siihen takaisin! Muuten menetät itsesi!
Olen ollut vastaavassa tilanteessa, enkä ole ikinä täysin ymmärtänyt mitä varten minusta tuntui samalta kuin sinulta. Minut tunnetaan päättäväisenä, aktiivisena ja itsenäisenä ja kuitenkin kotona muutuin hissukaksi, joka ei osaa tehdä mitään ilman miestä.
Tosin mieheni on melko itsekäs ja ajattelematon, jolloin joskus tuntuu kuin vain "päivystäisin" ongelmien varalta. Mieheni natkuttaa helposti ja näkee monet asiat negatiivisesti eli energiani valuu joskus siihen, että koetan väistellä hänen juttujaan ja työntää pahimmat mielestäni. Vähän kuin minä olisin tuli ja mieheni vesi, joka sammuttaa tulen.
yhdyin systemaattisesti tekemään asioita, joita mieleni teki tehdä ja pikku hiljaa molemmat totuimme siihen. Tajusin elämäntapoja muuttaessani mieheni olevan vastaan aivan kaikkea alkaen ystävistäni ja päähänpistoistani, mutta kun vain lähtee sitä myös alkaa löytämään sitä omaa kivaansa. Tätä nykyä mieheni nauttii saadessaan olla kotona oloissaan ja minulta on kadonnut se omituisen riippuvainen olo hänestä.
Olisi hienoa, jos joku osaisi selittää syvällisemmin moisen riippuvuuden vai mikä lie...
Sinulla on ongelma irroittaa otettasi muista ihmisistä. Jokin kontrolloimiseen liittyvä, jossa haluat kuin jumalana olla kaikkitietävä, mitä lähimmäistesi elämässä tapahtuu.
Sillä tuo on nimittäin tekosyy, että pelkäät menettäväsi yhteistä aikaa liiaksi.
Myöhemmin tästä saattaa tulla isompiakin ongelmia, eli kuten lumipallolle käy, joka vierii rinnettä alas ja kasvattaa ison lumivyöryn.
Jossain vaiheessa joudut ehkä väkipakolla irrottamaan otteesi viimeistään siinä vaiheessa, kun poikasi kasvaa aikuiseksi. Jossain vaiheessa mieskin työlästyy siihen, että roikut kuin kasvain nahassa hänen ihollaan.
Ihminen tarvitsee vapaata liikkumatilaa, että pystyy psyykkisesti kasvamaan. Vaarana on, että jähmetytte kuin eläviksi muumioiksi näin kahlehtivalla suhteella.
Nyt vaan rohkeasti irroittautumaan aika ajoin, siis ei kokonaan, vaan aika ajoin. Sinä menet kuntosalille, ylität siis oman mukavuus -ja turvallisuusrajasi. Mies saa hoitaa työpaikan ystävyyssuhteita, ja muitakin kaverisuhteita vapaasti. Kun mies on poissa, niin sinä etsit kivaa tekemistä, menet vaikka omille kavereillesi kylään tai kutsut heitä sinun luoksesi.
Ja onhan sinulla poika, olet hänen kanssaan laatuajassa. Herregud! Mahdollisuuksia on maassamme pilvin pimein, luovuus käyttöön. Mies tulee ajallaan kotiin ja sitten teillä on entistä kivempaa yhdessä.
Ei kokoajan tarvi olla kuin liimatut toisiinsa. Parina iltana viikossa voisitte harrastaa tai tehdä jotain erillään.