Sain leikkauksessa ,keinonivel lonkkaan,iskiashermorunkovaurion:mikä sanahirviö,mutta hirviö vaurio on kaikin puolin muutenkin.Halvaus polvesta alapäin.Nilkka täysin roikku ja ei normaalia nilkan liikettä koskaan enää.turvotusta ja mikä pahin niin kova hermokipu ettei sanat riitä kertomaan.Kivun kärkeä häivytetään epilepsialääke Lyrikalla.Vuorokausiannos on suht korkee ja sivuoireet sen mukaiset.Olen koettanut olla positiivinen ja ajatella elämää eteenpäin.Kaikki näyttää kuitenkin niin toivottamalta.Ei hetkeäkään ettei kipu jollakin tapaa muistuta olemassaolostaan.neuvotaan tekemään kaikkea sellaista joka veisi ajatukset kivusta.Miten minä voin keskittyä perheellisenä vain oman itseni hoitoon kun 2 alaikäistä lasta ja koti.uni on katkonaista ja väsyneenä kipu vain korostuu.Monet entiset harrastukset ovat niin vaikeita toteuttaa et olen lähes luoponut.tuntuu et olen jaksamisen äärirajoilla,puoliso en voi rasittaa valituksellani ja kaikki oikeastaan luulevat et olen selvinny mut olen aivan loppu.Jos joku lukia haluaa kommentoida oikeesti,niin jotain valoahan se toisi toivottomuuteen!
Ei kivutonta päivää
juhlamokka1
2216
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja meitä on paljon!
Itse olen kipujen kourissa taistellut yli 10v. alku oli hirveetä, aina lääkärit sanoivat vaan että kipujen kanssa on vaan elettävä ja niiden kanssa pärjää, kun ei mieti ja jää niiden kanssa peiton alle...niinpä...
monesti on jäätykin ja alkuun varsinkin olin henkisesti aivan puhki, aivan niin kuin sinäkin tuossa kirjoitat, että ei voi perhettä kokoaikaa vaivata omilla valituksillaan...toki joskushan tulee väistämättä eteen puuskia, että meillä ainakin näkevät, että nyt äitiin koskee todella...silloin minä haluan olla ihan yksin ja vain yksin, omissa oloissani.
Harrastukset monet jäi minulta kokonaankin pois moneksi vuodeksi, mutta uusia on tullut tilalle...
Niin myös ystävätkin monet jäi, tai ns. ystävät, sairastaminen on yksi mittari ystävyydelle ja siinä jää vain ne oikeat ystävät rinnalle, aivan niinkuin ystävän laulussakin sanotaan>>>>
toki niitäkin oikeita ystäviä on minullakin ja harrastuksien myötä on tullut uusia...
Vuosien myötä on huomannut, että kipujen kanssa sitä on menty, milloin suurempien, milloin vähän pienempien, mutta kun on krooninen kipu, niin se on ja pysyy, koskaan siihen ei totu...
Neuvona voin sanoa, että älä jää yksin hautomaan kipua, vaan liity vaikka uuteen harrastukseen, jos on hyviä ystäviä, vertaistukea saatavilla se olisi todella hyvä asia, voisi jutella ymmärtävien kohtalotoverien kanssa kivuista ja niiden kanssa elämisestä.
Normaali kotiaskareissa touhuaminen, vaikka vähissäkin määrin auttaa pysymään päivärytmissä ja elämisessä mukana, vaikeeta on välillä, mutta sinullakin lapset kuitenkin ovat se valopilkku elämään ja jaksamiseen, joitten takia on hyvä yrittää jaksaa elämään eteenpäin, tsemppiä ja voimia jaksamiseen!
Kiitos "kirjeestäsi".Kyllähän se lohduttaa kun tietää et on paljon kohtalotovereita.Tosin kaikki eivät voi ymmärtää miten kokonaisvaltaisesti kipu hallitsee ja muuttaa elämää.Minullekin on kommentoitu et onko se kipu nyt niin kovaa ym.Voishan sitä vaik päiväks vaihtaa osia ,niin sit voisin mäkin kysyy et onko se niin kovaa.Pitkään on vienyt sopeutuminen siihenkin et olenko enää nainen ollenkaan.Joku siitäkin voi kommentoida et turhamaisuutta jos aina pitää valita tietynlainen jalkinekin mitä voi käyttää ja muukin vaatetus sen mukaan.Kehon muutokset ottaa lujille vaikka puoliso onkin kannustavaa tyyppiä eikä myönnä et haittais mut kyllä se vaan kummasti omassa mielessä kaivaa.Mut kaikkea hyvää sinulle ja tsemppiä jaksamiseen.