Olen tässä lueskellessani näitä palstan juttuja tullut vähitellen siihen tulokseen, että monia ihmisiä vaivaa nykyään eräs puute: nimittäin kunnian ja häpeän puute. Kun tällaisia termejä käyttää, tulee monille tietysti mieleen 1800-luku tai islamilaisten kunniamurhat. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä esim. kunniamurhien tai vastaavien kanssa, vaan kysymys itsensä ja muiden kunniottamisesta. Vielä 50 vuotta sitten oli Suomessakin käsitteenä kunniallisuus, vaan nykyään se on haudattu vanhentuneena historian hiekkaan. Myös kyky tuntea häpeää on mennyt siinä sivussa.
Tämä näkyy muun muassa siinä, että ihmiset aivan häpeilemättä tekevät mitä mielivät, vaikka tietävät sen loukkaavan toista ihmistä. Petetään ja valehdellaan aivan siekailematta esim. omalle kumppanille, vaikka juuri häntä kaikista maailman ihmisistä meidän tulisi kunniottaa ja kohdella hyvin. Ja jos parisuhteessamme on ongelmia, niin meidän tulisi kunnioittaa kumppaniamme niin paljon, ettemme silti petä häntä, vaan pyrimme muulla tavoin hoitamaan avio-ongelmamme. Jopa avioero, niin ikävä kuin se onkin, on kunniallisempi ratkaisu kuin häpeämätön jatkuva petos.
Myös tietoisesti kakkoseksi ryhtyvät eivät usein tunne minkäänlaista häpeää, vaan katsovat ettei heidän tarvitse kunnioittaa toisten avioliittoa. He voivat aivan häpeilemättä osallistua petokseen ja vielä naureskellakin selän takana sille typerälle petetylle, kun on niin vedätettävissä.
Työpaikkojen pikkujouluissa, tms, tämä ihmisten häpeämättömyys ilmenee usein hyvinkin selvästi. Omilla tahoillaan varatut ihmiset roikkuvat humalassa toistensa kaulassa eikä minkäänlaista kunnioitusta toisten parisuhteita kohtaan tunneta. Kaikki on vähän sellaista hällä väliä-meininkiä.
Siis onko niin, että sellainen käsite kuin kunniallisuus kuuluu monien mielestä sinne 100 vuoden taakse eikä siitä tarvitse nykyisin enää välittää, vaan mennään ja tehdään niin kuin omat vietit sanoo eikä juuri välitetä, mitä seuraamuksia asialla on. Että pitää tilaisuuden tullen ottaa ilo irti elämästä, vaikka se pilaisikin jonkun toisen elämän ? Eli minun ei tarvitse kunnioittaa toista ihmistä, jos se jotenkin jarruttaa omaa hauskanpitoani ?
Tämä näkyy muun muassa siinä, että ihmiset aivan häpeilemättä tekevät mitä mielivät, vaikka tietävät sen loukkaavan toista ihmistä. Petetään ja valehdellaan aivan siekailematta esim. omalle kumppanille, vaikka juuri häntä kaikista maailman ihmisistä meidän tulisi kunniottaa ja kohdella hyvin. Ja jos parisuhteessamme on ongelmia, niin meidän tulisi kunnioittaa kumppaniamme niin paljon, ettemme silti petä häntä, vaan pyrimme muulla tavoin hoitamaan avio-ongelmamme. Jopa avioero, niin ikävä kuin se onkin, on kunniallisempi ratkaisu kuin häpeämätön jatkuva petos.
Myös tietoisesti kakkoseksi ryhtyvät eivät usein tunne minkäänlaista häpeää, vaan katsovat ettei heidän tarvitse kunnioittaa toisten avioliittoa. He voivat aivan häpeilemättä osallistua petokseen ja vielä naureskellakin selän takana sille typerälle petetylle, kun on niin vedätettävissä.
Työpaikkojen pikkujouluissa, tms, tämä ihmisten häpeämättömyys ilmenee usein hyvinkin selvästi. Omilla tahoillaan varatut ihmiset roikkuvat humalassa toistensa kaulassa eikä minkäänlaista kunnioitusta toisten parisuhteita kohtaan tunneta. Kaikki on vähän sellaista hällä väliä-meininkiä.
Siis onko niin, että sellainen käsite kuin kunniallisuus kuuluu monien mielestä sinne 100 vuoden taakse eikä siitä tarvitse nykyisin enää välittää, vaan mennään ja tehdään niin kuin omat vietit sanoo eikä juuri välitetä, mitä seuraamuksia asialla on. Että pitää tilaisuuden tullen ottaa ilo irti elämästä, vaikka se pilaisikin jonkun toisen elämän ? Eli minun ei tarvitse kunnioittaa toista ihmistä, jos se jotenkin jarruttaa omaa hauskanpitoani ?
Vastaukset 39
Vanhimmat
on vanha sananlasku.. kaikki ei vaan tajua..
olen samaa mieltä kanssasi,eikä se ole vanhaa kunniallisuutta, löysää etiikkaa ja moraalia tai muuten vaan kasvanu kieroon.. Kunhan itte ei mene pas# mukaan, toimii "kunniallisesti" reilulla pelillä, voi ainakin nukkua yönsä rauhassa :)
Ei se tosiasiallinen toiminta juurikaan sen kunniallisempaa ollut 100 vuotta sitten, ellet sitten katso, että kunniallisuuden mitta on avioliitossa pysyminen sivisuhteista yms. huolimatta.
Olen kuitenkin yhtä mieltä kanssasi siitä, että avioero on kunniallisempi vaihtoehto kuin vieraissa juokseminen.
Toisten kunnioittaminen on tärkeää. Mutta itse sanoisin vielä, että tärkeämpää on pysyä itselleen rehellisenä. Jos parisuhde on säilyttämisen arvoinen asia, niin silloin ei mennä eikä petetä. Silloin molemmat osapuolet tekevät kaikkensa että yhdessä on hyvä. Ja kun tulee ongelmia, niin ne selvitetään. Ja jos parisuhteessa ei enää ole hyvä. Ja tiedät, ettet ole etkä tule onnelliseksi, niin silloin pitäisi uskaltaa lähteä etsimään sitä onneaan. Vaikka olisi sosiaaliset paineet jatkaa suhteessa, asuntolaina ja vaikka lapset. Se että parisuhteessa pysyy jonkun muun kuin rakkauden takia on turhaa selittelyä. (Älkääkä alkakokaan sitä hokemaa, että kun ollaan oltu tarpeeksi yhdessä jne...)
Tästä selittelijöiden joukosta löytyy ne pettäjät. He hakevat sitä onnen tunnetta, tai edes jotain tunnetta muualta, mutta eivät uskalla tehdä mitään rakaisuja sen eteen, että tulisivat onnellisiksi. Eikä heitäkään voi yksin syyttää. Yleensä ihminen on jo niin syvällä siinä tunteessa, että "ei tämä elämä tästä enää muutu", etteivät osaakaan tehdä mitään. Valitettavasti näissä tilanteissa sitten ne sivusuhteet kukoistavat ja ukkomiehet ja naiset kertovat "kakkosille" kuinka rakastavat heitä. Vaan siinä tilanteessa pitäisi pystyä tekemään se päätös. Joko lopettaa suhde ja panostaa avioliittoon, tai sitten erota reilusti. Mutta siihen ei valitettavasti ole monella rohkeutta. ja se on minusta surullista. Että tässä yhdessä elämässä tuhlaa niin paljon aikaa olemattoman.
Ja ne petetyt puoliskot. Eikö se siinä tilanteessa ole parempi heillekin, että toinen lähtee? Kuin vaihtoehto elää koko elämänsä valheellisessa suhteessa, luullen, että toinen rakastaa... Me ihmiset vaan olemme unohtaneet kuunnella tosellista itseämme ja olla sille rehellisiä.
Kyllä minua ainakin hävettää. Moraalisäännöt ovat syvällä selkärangassa ja juuri tästä syystä on huono omatunto, hävettää ja ahdistaa. Katumusta on silti hankalaa tuntea, kun on kakkossuhhteessaan kokenut elämänsä parhaat hetket. Että oliko kaiken häpeän ja ahdistuksen arvoista? Ehkäpä oli.
Voiko elämänsä parhaat hetket kokea valehtelijan ja pettäjän kanssa? En usko, täytyy kuitenkin tunnustaa että pettävä ihminen ei ole rehellinen,pystyy valehtelemaan,salaamaan asioita,elämään kaksoiselämää.
Sellaiselsta ihmiseltävän puuttuu selkäranka toimia avoimesti elämässään.
Juuri näinhän se on, salasuhde perustuu valheeseen ja siinä elämiseen.Siksi se myös hävettää,ja jotkut jopa tuntevat omantunnontuskia.Siksi se suhde onkin salainen.
Kukapa meistä kehtaisi sanoa elävänsä kakkossuhteessa?
Oman nautinnon ja niiden elämän parhaiden hetkien nauttiminen on itsekästä silloin kun kyseessä on tietoisesti salaisessa suhteessa oleminen. Se ei ole rehellisten ihmisten puuhaa.
Kakkossuhteen taustalla on usein pettäjän perhe,puoliso,lapset,jopa ne taloudelliset asiat,kuinka monia siinä sitten satutetaan kun suhde tulee julki.
Onko kakkosilla ja pettäjillä vastuuntuntoa,he sotkevat toiminnallaan toisten elämää,kysymättä mitä esim.vaikkapa pettäjän puoliso haluaa.Pettäjä ja kumppaninsa valitsevat itse keskinäisen salaisen suhteensa,mutta ketä petetään ei voi valita,valinnan on jo tehnyt salapari.
Miksei kakkonen voisi kokea elämänsä parhaita hetkiä varatun kanssa? Niinhän se puolisokin lienee kokenut parhaat hetkensä samaisen miehen/naisen kanssa.
Maalasit aika mustavalkoisen kuvan maailmasta. Ihmiset eivät jakaudu mitenkään yksiselitteisesti valahtelijoihin ja rehellisiin. Ja se, että ihminen kykenee valehtelemaan joistain asioista ei tee kaikkea tehtyä ja ja sanottua merkityksettömäksi. Ns. rehellinen ihminenkin saattaa elämässään ajautua tilanteisiin joihin ei olisi koskaan uskonut ajautuvansa. Rakkaus on usein suurempi voima kuin velvollisuus.
Aina unohdetaan, että rakkaus ja rakastuminen eivät ole sama asia. Rakastuminen voi toki ajan kanssa johtaa rakkauteen, mutta rakastuminen ei tarkoita vielä rakkautta. Jokaisella on varmaan tiedossaan tapauksia, että joku jättää puolisonsa ja lähtee rakastumisen huumassa jonkun toisen matkaan, mutta arjen paineissa tämä suhde ei sitten kestäkään ja rakastuminen hiipuu. Vasta yhdessä eletty arki testaa, onko kysymys rakkaudesta vai vain ohimenevästä tunnehuumasta.
Kyllä ne vain ihmiset vain jakautuu niihin rehellisiin ja valehtelijoihin. Ihminen joka kykeneepettämään puolisoaan vuosikaudet,on mitä suurin valehtelija. Se joka ei petä,vaan eroaa rehellisesti ensin entisestä,osoittaa selkärankaisuutta eli rehellisyyttä. Vai on rakkaus suurempi kuin velvollisuus, ja HAH. Ihmiselle on syystä annettu sekä järki että tunteet,jotta niitä käytettäisiin. Olen asian itse kokenut elämässäni,mutta enpä voinut vaikka kuinka tuntui että jalat lähtee alta tunteiden voimasta toista kohtaan,niin pettää. Luonne kun ei anna periksi valehdella ja pettää. Eli ihminen joka sanoo ettei voinut mitään,tunteet vei,puhuu potaskaa. Pitäsköhän aina kun jonkun naama ärsyttää,inhottaa, nniin antaa tulla kaikki ulos. Ja jos vaikka tekis mieli tempasta,sen kun lyö ja hyvä puolustus,kun ne tunteet vei. Hei haloo!!!!!!!
En väittänyt kirjoituksessani, ettei pettämiselle "voi mitään". Totta kai voi, jos haluaa voida. Sanoin, että joskus rakkaus vain on suurempi voima kuin velvollisuus. Kyse on kai viime kädessä pettäjän arvomaailmasta. Pettäjä katsoo, että riski olemassaolevan suhteen romuttumisesta on ottamisen arvoinen.
Tottakai vieraissa hyppiminen epäreilua petettyä kohtaan. Sitä ei kai kukaan kiistä.
Totta tuokin, mutta myös sivusuhteessa, etenkin sen kestäessä pitkään, mahdollisesti vuosia voi olla kyse rakkaudesta. Ja tokihan suhde voi kaatua moneen muuhunkin asiaan kuin rakkauden puutteeseen. Esimerkiksi erilaisiin arvomaailmoihin, elintapoihin tms.
Jos on kokenut suurta onnea ja täyttymystä sivusuhteen kautta on vaikea tuntea todellista katumusta tuohon suhteeseen ryhtymisestä. Toki voi olla pahoillaan kaikesta muille aiheutuneesta tuskasta. Mutta olisiko kuitenkaan toiminut toisin? Ehkä ei.
En edeleenkään usko että sivusuhteessa,kaksoiselämää elettäessä,pettäjänä tai kakkosena olemisella voisi kokea suurta onnea ja täyttymystä,koska ihmisellä joka elää niin ja jolla on vähänkin omaatuntoa talella,täytyy tuntea ahdistusta ja pahaaoloa.
Nämä ihmiset elävät haavemaailmassa,jossa on vain he kaksi,muut on ulkopuolella,jo senkin takia kun suhde on salainen.
Suurella osasta pettäjistä maailma hajoaa kun he käryävät,suhde paljastuu pettäjän puolisolle,perheelle,sukulaisille jne.
He saattavat menettää perheensä,eletyt vuodet puolison kanssa,ja sitten tulee tajuntaa se että näinkö tässä kävi,ja liian myöhäinen katumus.
Aivan kuin silmät aukenisi siinä kohtaa, ja se kakkonenkaan ei enään näytä ja ole niin hyvä kuin oli kuvitellut.
On toki niitäkin jotka eroavat kun kohtaavat uuden ihmisen,mutta nämä ovat itselleen ja puolisolleen ja sille kakkosellekin rehellisiä, eivätkä jatka valheellista elämää.
No,näitä tarinoita on niin monta kuin on salasuhteitakin,ei ne kaikki ole samalaisia.
Mutta pääsääntöisesti käsikirjoitukset niissä on samat, pettäjä valehtelee kotonaan,salailee ja juonii kakosensa kanssa piilopaikat,tapaamiset,jopa mitä yhdessä sitten kerrotaan jos kärytään.
Ja pettäjät valehtelee kakkosilleen koska siten he saavat sympatiaa ja ymmärystä siltä kakkoselta pettämiseensä.
Nämä ihmiset hakevat arkeensa jännitystä,irtaantumista arjesta,itsekkäästi omia etujaan ajaen.
Mutta eivät he sitä välttämättä löydä koskaan, koska he eivät tunnista itseään eivätkä ole edes rehellisiä itselleen. Aamen.
Mä olen paljon miettinyt näitä asioita. Ja jos nyt ollaan ihan realistisia, niin harvoinpa avio/avoliitossa oleva ihminen on valmis jättämään puolisonsa vain sen takia että ihastuu. Tuo ihastuminen voi joskus johtaa siihen, että pettää. Tässä kohdin nämä pettäjät sitten jakaantuu useampaan eri "kategoriaan". On niitä jotka huomaavat, että salasuhteen pitäminen onkin helppoa, joten se saa jatkua vaikka puolisosta eroaminen ei käy mielessäkään. On niitä jotka lopettavat kertaan tai kahteen, koska tajuavat tekevänä väärin puolisolleen. On niitä, jotka rakastuvat salasuhteen toiseen puoliskoon. Ja nämäkin vielä jakaantuvat niihin jotka eroavat ja niihin jotka eivät sitten syystä tai toisesta eroa.
Kun mikään ei ole niin yksinkertaista tässä elämässä. Lähes kaikki ovat varmasti sitä mieltä, että pettäminen on väärin. Vaan kun me ei tiedetä mitä missäkin on takana. Osa kakkossuhteista perustuu pelkkään valheeseen, osa taas hyvinkin rehelliselle pohjalle. Ihmisissä on niitä, jotka pystyvät valehtelemaan kirkkain silmin niin puolisolle kuin kakkossuhteessakin. Ja on niitä jotka ottavat riskin ja eroavat ennen kuin tulee kakkossuhteita. Ja myös niitä, jotka yrittävät tehdä oikein, mutta eivät aina siihen pysty.
Heittäköön se ekan kiven, joka on täysin synnitön... Vai miten se nyt meni... =)
Se joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Näin sanoi Jeesus, kun miehet toivat kivitettäväksi naista aviorikoksen vuoksi. Tämä oli Jeesuksen reaktio kaksinaismoralismiin, kun naista haluttiin rankaista, mutta mies päästettiin pälkähästä. Jeesus armahti naisen, mutta sanoi myös: Älä enää syntiä tee.
Kyllä se kaksinaismoraali on kukoistanut läpi ihmiskunnan historian. Suhtautuminen siihen on ollut vain toinen. Huonon naisen ja häpeän merkki laitettiin vain kiinnijääneille tiukemmin. Miehille ei niinkään. Muutos on siinä, että nyt naiset ovat tasa-arvoistuneet tässä. Sama ralli jatkuu molempien sukupuolten osalla. Hamaan tulevaisuuteen.
En kuitenkaan usko, että mikään pettämisessä on niin yksioikoista kun täällä usein halutaan esittää. Että joko suhde puolisoon on täysin pilalla, tai että kakkoseen ei voisi tuntea suuriakin tunteita. Kaikki pettäjät eivät myöskään ole paskoja, eikä kaikki petetyt ole luusereita ja idiootteja jos haluavat jatkaa suhdetta pettäjään. Eikä kaikki kakkoset ole moraalittomia huoria.
Mua petettiin. Aika on kuitenkin saanut myös omat näkemykseni avautumaan. Oli vain niin kovin helppoa alussa syyttää, syyttää ja syyttää. Miestä pettäjäksi, kakkoksta huoraksi ja tehdä itsestäni uhri. Ei se kuva kuitenkaan ole niin musta-valkoinen.
Minä en ole tahdoton ja naiivi idiootti vaikka elänkin saman pettäjän kanssa ja tunnen oloni onnelliseksi ja rakastan puolisoani. Mihin se rakkaus olisi ylipäätään hävinnyt?
Eikä minun mieheni ole pettämisestään huolimatta paska, narsistinen hirviö joka ei piittaa minun tai kenenkään tunteista mitään.
Eikä se kakkonen ole huora tai huono nainen. Tavallinen, työssäkäyvä ihminen, joka sattui ihastumaan/rakastumaan samaan mieheen kuin minä. Hyvä maku hänellä, täytyy myöntää :)
Olemme kaikki kolme ihan normaaleja ihmisiä, kohtuullisen moraalisella ja eettisellä ohjenuoralla ohjeistettuja ihmisiä.
Elämässä vain joskus tapahtuu asioita. Se, miten niistä selvitään, on sitten toinen juttu.
Näin on. Ja jokainen tarina on omansa. Toivoisin vaan, että kaikilla tarinoilla olisi onnellinen loppu, on se sitten millainen tahansa. (Naiivi toive, mutta tässä asiassa haluisin pitää vaaleanpunaiset lasit päässäni=))
Kun me ihmiset emme ole täydellisiä. Elämässä välillä kompastuu ja sitten taas jatketaan matkaa. Kunhan yritetään tehdä oikein niin itseämme kuin muitakin kohtaan. Ja tuskin kukaan meistä pystyy sanomaan toiselle, että näin sinun tulee elää. (Tai kyllähän niitä sanojia on...)
Kuitenkin voimme oppia toistemme tarinoista. Ottaa parhaat vinkit niistä käyttöön ja hylätä huonot. Ja välillä omahyväisesti ajatella, että onneksi minulla ei ole noin.
Minusta on mukavaa, että sinulla "petetty vaimo" on asiat hyvin ja jaksoitte miehenne kanssa selvitä asiasta. Et sinä ole missään nimessä "tahdoton ja naiivi idiootti". Samoin minusta on mukavaa, että huonossa suhteessa ollut on uskaltanut irrottautua siitä ja löytää onnensa muualta. Ja ihmiset jotka kauheasti haluaa räkyttää ja syytellä muita, niin menköön peilin eteen ja miettiköön mitä elämälleen pitäisi tehdä, että olo olisi onnellisempi ja tehköön niin... =)
Olen avioliitossamme se petetty osapuoli, ja lapsemme yli kakskymppiset kärsivät myös.
Kaikki se epätietoisuus tulevaisuudesta, lainat kodin menetys minne asumaan.
Lapseni asuvat jo kyllä muualla, mutta heidän lainojaan takaamme osasta kiinnitys kotiimme.
Mieheni asuu rakastettunsa kanssa tällähetkellä yhdessä.Tunnen kyllä hyvin rakastajan.
Se häpeän tunne se koskee minua ja lapsia suunnattomasti.
Nämä rakastavaiset vastaavat vain kymykseeni, ei heihin koske mitenkään.
Joudun asumaan vielä muutaman vuoden, sais lainat pois jäis jotain käteen pääsis omistusasuntoon.
Sitten avioliiton tarkoitus, mieheni sen määrää, minulla ei ole mitään avioelämää petturiksi minusta ei ole.Luottamus miehiin on tietenkin mennyt tyystin.
Vastuuntuntoa heillä ei ole, rakastajalla on asiat ollut huonosti hän tarvitsee taloudellista tukea.
Näyttäytyvät ihan julkisesti yhdessä häpeilemättä.
Nainen soitteli jo monta vuotta, pyyteli apua kaikenlaisiin asioihin.
Mieheni on kyllä pettänyt ennenkin, en tiedä puhuuko totta milloinkaan.
Henkisesti nämä vuodet taitavat viedä kaikki voimavarat.
Onko avioliitolla sitten mitään tarkoitusta. Miestäni rakastan vielä paljon, näitä hyviä vuosia olisi voinut olla vielä jäljellä paljon. Rakastaja soittaa heti perään kun mieheni käy kotona.Itken niin että kirjoitus on varmaan sekaista.
Kyllä meitä on jotka kehtaavat sanoa elävänsa kakkossuhteessa. Asiat eivät aina vaan ole niin mustavalkoisia kuin monet kuvittelevat. Minun ukkomieheni vaimo ei suostu eroon, uhkaa tehdä itsemurhan jos ero tulee.
He eivät siis eroa mutta mekään emme ilman toisiamme halua elää joten aloitimme ja jatkamme suhdettamme "salaisesti".
Tuota, tuota... Oletkos ihan varma, että tuo rakastajasi vaimo on ihan oikeasti uhannut jotain tommosta eli oletko asiasta vain miehen sanan varassa ? Kun valitettavasti tuppaa olemaan niin, että ukkomiehillä on ikävä tapa valehdella kakkosilleen ja yksi tyypillisimmistä valheista on juuri tuo, että vaimo ei suostu eroon ja jos jätän hänet, hän tappaa itsensä/tulee hulluksi/alkaa ryypätä, jne. Joskus voi olla jopa niin, ettei mies ole edes puhunut erosta vaimolle, vaan jotainhan on kakkoselle aina selitettävä, kun asiat ei etene. Kun ikävä kyllä on semmosia miehiä, jotka haluaa pitää sekä vaimon että rakastajattaren ja valehtelee molemmille. Eli oletko puhunut vaimon itsensä kanssa vai onko kaikki miehen kertomaa ?
Olenhan minä useaan otteeseen puhunut vaimon kanssa ja kuullut itse kaiken vaimon suusta. En kait minä ainakaan pelkästään miehen sanaan koskaan tälläisissa asioissa uskoisi, elämää sen verran takana. Tiedän toki ukkomiesten kaikenlaisia satuja päästelevän suustaan. Ihan asiallisesti vaimon kanssa olemme keskustelleet monesta asiasta ja muutaman kerran vähemmän asiallisesti. Sanottakoon vielä jutun jo kestäneen monen monta vuotta. Minä ja mies jo tyytyneet tähän vallitsevaan olotilaan ja loppujen lopuksi ei tämä mikään paha tilanne ole vaikka kova ikävä toista välillä onkin, kaikkeen tottuu, sanotaan.
En nyt ymmärrä ap:n kirjoitusta: missä sanotaan tai määrätään, että pitää kunnioittaa tiettyjä elementtejä elämässä? Ainoa kunnioitettava elementti on luonto. Missä muuussa, kuin ihmisen keksimässä "opuksessa" sanotaan, ettei ihmisenä elämästään saa nauttia, olla iloinen ja pitää hauskaa? Kuka tai mikä määrää/käskee sen, ettei toista ihmistä saa haluta, tai että, pitää välittää siitä, onko se jonkun toisen kanssa jossain tekemisissä? Nämähän on vain ihmisen kirjoittamia ja ihmisen keksimän instituution luomia "lakeja", ihmisten, jotka ovat joskus keksineet saadakseen valtaa, kuka missäkin asiassa.
Vrt. koraaniin ja islaminuskoisiin, missä esim. nainen "ei ole mitään". Miesten hapatusta on koraani.
Vrt. koko ihmiskunnan historiaan. Kuka on kenen? Ja kuka sen määrää? Ei kukaan? Ja jos, missä niin sanotaan? Kuka sen keksi ja miksi?
Kunnioitus? Miksi kunnioittaa jotain tai mitään ilman "faktoja"? Miksi kunnioittaisin sinua tuntematta sinua? Tai partneriasi? Siksikö, että niin joku on jossain kirjoittanut? Että minun kuuluu tehdä niin? Kunnoitus ei kasva puussa, se ansaitaan ja kun se on ansaittu, ehkä alan kunnoittamaan sitä, mikä on sinulle tärkeää.
Eli kuka määräsikään mitä ihminen saa tehdä tai ei saa?
Se, että haluaa olla vain ja ainoastaan yhden ihmisen kanssa kaikissa parisuhteeseen liittyvissä yhdessäolemisen olomuodoissaan perustuu siihen, että ko. ihminen itse haluaa niin ja tuntee sen ainoaksi oikeaksi tavaksi eli, että se on se kaikista oikein "uskollisuuden" muoto, tila ja olemus. Eli ei opetettuna vaan siihen "syntyneenä".
Se, että "uskollisuus" perustuu johonkin, joka on luontoa (myös ihmisluontoa) vastaan, eli instituutio, ei voi tuoda mukanaan muutakuin parisuhdeongelmia.
Mielenkiintoisia ajatuksia. Herää kysymys, miksi kaikissa inhimmillisissä yhteisöissä on sääntöja, joita sen jäsenet pyrkivät noudattamaan ja miksi sääntöjen noudattamatta jättäminen usein aiheuttaa ongelmia ihmisten kesken ? Sanotaan vaikka näin, että ihmiskunta on vuosituhansien aikana luonut tietyt eettiset säännöt, joita noudattamalla meidän on helpompi elää toistemme kanssa. On vuosituhansien aikana opittu, ettei pidä murhata, raiskata, varastaa eikä sotkeentua toiseen aviopuolisoon. Kun nämä säännöt on ihmisyhteisöissä hyviksi havaittu, ne on välitetty seuraaville sukupolville, jottei heidän tarvitsisi aloittaa kaikkea alusta ja iskeä päätään seinään. Raamattu ja Koraani ovat vain kirjallinen muoto sille, mitä useimmissa kulttuureissa ja ihmisyhteisöissä on opetettu jo vuosisatoja ennen näiden kirjojen syntymistä.
Ikävä totuus on, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyvinkin itsekkäitä ja haluavat ajaa lähinnä omaa etuaan. Koska yhteisöllisessä mielessä tämä voi olla hyvinkin tuhoisaa ja saada aikaan jatkuvia konflikteja, niin yhdessä luodut säännöt ja normit auttavat ihmisyhteisöjä, ettei kenenkään itsekkyys pääse hallitsemaan, vaan joudumme ottamaan huomioon myös toisia ihmisiä. Muussa tapauksessa olisimme jo syöneet toisemme elävältä. Tämä pätee myös parisuhteeseen. Koska parisuhdekin on kahden keskeneräisen ja pohjimmiltaan itsekkään ihmisen yhteenliittymä, on täysin ymmärrettävää, että ihmisyhteisö on myös parisuhteelle luonut tietyt rajat ja normit, joita ei tulisi ylittää. Muutenhan me kaikki eläisimme pian kuin pellossa. Mutta ihmiskunta on vuosituhansien aikana oppinut, että parisuhteen vaaliminen ja suojeleminen kannattaa, koska se takaa parhaiten yhteisille lapsille vakaan kasvuympäristön. Siksi lähes kaikissa kulttuureissa pidetään puolison pettämistä negatiivisena asiana. On myös kiintoisaa huomata historiaa seuraamalla, että jos välillä on ollut kausia, että seksuaalimoraali on löystynyt, niin usein sitä on seurannut tiukemman seksuaalimoraalin kausi ja tietysti myös päinvastoin.
Me jokainen voimme tietysti kuvitella, millainen yhteiskunnastamme tulisi, jos kaikki alkaisimme elää luonnollisesti emmekä enää välittäisi yhteisistä säännöistä, vaan tekisimme mitä kulloinkin mieli tekee. Aika pelottavan tuntuinen ajatus.
Jokainen sukupolvi tietysti kyseenalaistaa menneiden sukupolvien arvot ja usein se on ihan tarpeellistakin. Toisaalta meidän ei kuitenkaan tule heittää romukoppaan niitä määrättyjä yhteiskuntarauhaa ylläpitäviä normeja, joita ihmiskunta on jo vuosituhansia enemmän tai vähemmän menestyneesti pyrkinyt noudattamaan. Ne normit eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan tarpeesta suojella yhteisöä yksilöiden hedoinismilta.
Nyt siis puhutaan kahden ihmisen välisestä suhteesta, ei koko yhteiskunnan.
Ehkä olet oikeassa siinä, että normit on luotu kautta aikojen suojelemaan yhteiskuntarauhaa, mutta kenen ehdoin? Ketä palvellen? Jos ihminen olisi luotu noudattamaan ihmispopulaation määräämiä säännöksiä, niin miksi ihminen ei tee niin, vaan kapinoi joko teoillaan tai sanoillaan, näitä vain joitakin ryhmittymiä palvelevia normeja (jotka ovat itse nämä kehitelleet)? Näissä "parisuhdesäädöksissä" ei ole yhteiskunnalliset päämäärät kyseessä, vaan ihan jonkin tietyn ryhmittymän omat päämäärät ja tavoitteet.
"kun säännöt on ihmisyhteisössä hyviksi havaittu, ne välitetään seuraaville sukupolville..."
Mitä me välitämme seuraaville sukupolville? Sen, että "sinun on PAKKO pysyä uskollisena ja yksiavioisena, koska tämä ihmisyhteisömme (instituutio) vaatii niin tai on päättänyt niin, ja sinulta ei kysytä mitään? Jos haluat olla oma itsesi, tee se piilossa ja salaten? Tulet joka tapauksessa elämään kuin pellossa, koska se on perimmäinen luontosi".
Eli "pellossa elämme" joka tapauksessa, joko normeja noudattaen salaa tai sitten avoimesti. Kumpi on parempi?
"...yhteisille lapsille vakaan kasvuympäristön..." Antaako se lapsille vakaan kasvuympäristön, että näkee tätä salattua "pellossa elämistä"? Mielummin avoin sellainen, eikä jatkuva salailu, piilottelu, valehtelu ja vanhempien keskinäinen kylmyys, mikä on vähemmän vakaa kasvuympäristö.
Ehkä kahden ihmisen välistä suhdetta ajatellen olisi parempi, että voisimme elää luonnon mukaan (siis ennekuin ihminen keksi omistushalun/mustasukkaisuuden), silloin voisimme paremmin, lapsemme voisivat paremmin, voisimme kaikki iloita toisistamme ja jos ajatellaan vähän pidemmälle tästä kahden ihmisen välisestä suhteesta, niin voisimme ehkä jopa elää sovussa kaikki, eikö?
Ei. On muistettava, ettei kukaan meistä elä täällä yksin vaan olemme myös osa yhteisöä. Monet tekomme ja toimintamme heijastuvat myös ympäristöömme. Vaikka ajattelisimme, että uskollisuus parisuhteessa on pariskunnan oma asia eikä kuulu muille, niin valitettavasti uskottomuuden seuraukset heijastuvat yhteiskuntaan esim. avioeroina, perheväkivaltana, itsemurhina, mustasukkaisuusmurhina, lasten turvattomuutena jne. Kysymys ei ole pikkujutusta, vaan vakavasta asiasta.
Kysyit, miksi kaikki ihmiset eivät noudata yhteisiä moraalisääntöjä, jotka ovat historian aikana muotoutuneet. Jaa-a, se onkin hyvä kysymys. Sitä ovat monet filosofit ja teologit myös ihmetelleet. Vaikka meillä on olemassa universaaleja ja uskonnoista riippumattomia sääntöjä kuten murhan, varkauden ja aviorikoksen kieltoja, niin silti keskuudessamme elää varkaita, murhaajia ja pettäjiä. Kuten tuossa aiemmin totesin, ihminen on sangen itsekäs olento, jos saa vapauden tehdä mitä huvittaa. Emme tietenkään koskaan pääse sellaiseen yhteiskuntaan, ettei osa ihmisistä rikkoisi näitä sääntöjä, mutta sehän ei tarkoita, että pitäisi nostaa kädet pystyyn ja ottaa hällä väliä-asenne. Jos olisimme tehneet sen, yhteiskunta olisi jo tuhoutunut. Kyselit myös, ketä palvellen nämä yhteiskunnan säännöt on luotu. Sanoisin, että yhteiskuntamme heikompia palvellen eli lapsia ja vanhuksia varten, jotka eivät kykene pitämään puoliaan kyynerpäätekniikalla.
Kukaanhan ei voi pakottaa ketään olemaan yksiavioinen eivätkä kaikki sitä olekaan, mutta en toisaalta ymmärrä miksi silloin pitää solmia parisuhde ? Sinkkuna eläminenhän on nykyisin täysin hyväksyttävä elämäntapa. Mutta jos parisuhteen solmii ja siihen hankkii lapsia, on siitä kannettava myös vastuu. Mitä tulee "pellossa elämiseen" niin suinkaan kaikkihan eivät niin toimi, vaikka tilaisuuskin tulisi.
Jos puhutaan luonnollisuudesta ja biologiasta, niin mustasukkaisuus parisuhteessa ei ole pelkästään kulttuurinen ilmiö, vaan syvästi biologinen ominaisuus, sekä miehissä että naisissa. Emme mielellämme jaa puolisoamme muiden kanssa ja tätä esiintyy universaalisti uskonnosta ja kulttuurista riippumatta. On myös ihan hyvä pohdinnan paikka, miksi monet korkeakulttuurit suosivat yksiavioisuutta moniavioisuuden sijaan, siitäkin huolimatta että osa ihmisistä aina tulee lankeamaan uskottomuuteen. Oma arvaukseni on juuri sen yhteisöä vakauttava vaikutus. Yksiavioisuudessa on se etu moniavioisuuteen nähden, että useimmille ihmisille riittää puoliso. Moniavioisuuden ongelma on se että joillekin varakkaille tai vaikutusvaltaisille voi syntyä haaremi ja joku vähävaraisempi ja näkymättömämpi ihminen voi taas jäädä kokonaan ilman, kun puolisot eivät jakaudu tasaisesti. Tämä taas aiheuttaa voimakasta turhautumista ilman jäävissä ja vähäistä halua ponnistella yhteiskunnan eteen, kun ei ole ketään kenen eteen sitä työtä tekee.
Totuus on, että me ihmiset olemme yhteisöllisiä kulttuuriolentoja emmekä monessakaan mielessä elä enää "luonnollisesti". Jos eläisimme, emme käyttäisi ainakaan kuumalla ilmalla vaatteita, söisimme sormin, virtsaisimme kaikkien nähden ja jos reviirillemme tulisi tunkeilija, löisimme hänet kuoliaaksi.
Mutta jostain nämä kaikki moraalin säännöt ja normit olisi opittava jotta niitä osaisi noudattaa. Voin itsestäni kertoa olleeni sairaan äitini kasvattama, aika irti koko yhteiskunnasta koko lapsuuden ja nuoruuden. Ei minulla ollut mitään käsitystä tuollaisista asioista jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä. Nyt vasta yli nelikymppisenä ymmärrän monesti käyttäytyneeni ja tehneeni paljon asioita joita en tiennyt ja käsittänyt vääriksi. Oliko pohjimmiltaan omaa syytäni oma käyttäytymiseni? Miten olisin osannut toimia toisin. Monet syytävät minua, onko syy todella minussa kun en tiennyt ja käsittänyt.
Ns. kakkonen ja ns. pettäjä tuntevat kyllä vastuuta, mutta eikö heidän tarvitse tuntea sitä omasta ainoasta elämästään? Olla vastuussa omasta elmästään itselleen, niin kuin me kaikki olemme loppupeleissä? He, jos jotkut, ovat varmasti tietoisia tästä vastuusta elämässä. Jokainen on oman onnensa seppä. Jos en tule jonkun kanssa toimeen ja elämä on pelkkää kurjuutta, niin otanko vastuun omasta elmästäni ja jatkan matkaa, jahka löytäisin tyytyväisyyden? Vai jäänkö paikoilleni odottelemaan asioiden muuttumista, ehkä loppu lämäkseni vain saadakseni sanoa loppuni koittaessa, että miksi olin niin tyhmä, saamaton ja pelkuri kun en lähtenyt etsimään uutta tietä silloin kun olisi ollut aika, vaan jäin tähän kitumaan ja kuolemaa odottamaan?
Kuka muukaan tekee sen päätöksen puolestasi kuin sinä itse? Ei kukaan. Ja se päätös on suuri ja elämää muuttava, joten kyllä nämä kakkoset ja pettäjät tietävät vastuunsa ja jopa kantavat ne. Toisaalta: -onko nämä ed. mainitut vastuussa aikuisista ihmisistä? Kukaan aikuinen ei ole vastuussa toisesta aikuisesta ja lapsistaankin he ovat vain taloudellisessa vastuussa 18-v. asti. Elatusvelvollisia, riippuen asioista, myös 18-v. asti. Miten ovat lapset, joista ei vastuuta kannettu, pärjänneet Suomessa kautta aikojen? Tilastojen mukaan hyvin, jos verrataan laskennallista prosenttia verrattuna lapsiin, joista ei ole vastuuta kannettu? (eli ilm. avioero-, yh-lapset). Rikkaat ja aviossa pysyneet eivät kanna lapsistaan vastuuta, heillä ei ole aikaa eikä halua uraputkessaan.
Kukaan ei ole korvaamaton esim. vanhempana tai puolisona, aina pärjätään ja ollaan pärjätty, se mikä ei tapa, se vahvistaa.
Niin kuin se nalkuttava yms. epämiellyttäväksi käynyt vaimo, joka ei välitä muusta kuin itsestään, ainoastaan materiasta ja lapsiensa ystävien vanhempien mielipiteestä? Ei hän välitä perheestään, tai siitä millainen kukin on, hän välittää vain siitä, että mikä kukin on, hän välittää vain siitä, että saa kaiken näyttämään muiden silmissä hyvältä, omista silmistä ei niin väliä.
No voi vitsit. Joku kakkonenko nyt sielä marisee ja haukkuu panokaverinsa "epämiellyttävää" vaimoa. Joo joo. Kyll se on kumminkin niin että jos avioliitto ei toimi niin on paljon reilumpaa erota kun alkaa pettämään. Se on sitä oikeeta vastuunottoa. Ja mitä tulee lapsiin niin kyllä vanhemmat just on niistä vastuussa ja pitäis kyllä fiksun ihmisen osata laittaa lasten etu oman edun edelle. Ne lapset kun ei oo pyytäny päästä tähän maailmaan vaan vanhemmat on ne tänne tehneet joten vanhempien pitäis niistä lapsista kans huolehtia loppuun asti. Nykyään ihmiset vaan haluu pestä kätensä kaikesta ja seuraa omia mielihaluja eikä pennuista niin väliä.
Oles samaa mieltä asiasta, että jokainen pettämistarina on erilainen. Voin myös omasta puolestani kertoa, että kakkosnainen ei ole aina munahaukka huora joka ottaa mitä sattuu haluamaan. En koskaan harrastanut seksiä miehen kanssa joka petti naistaan (jonka kanssa hänellä kaksi lasta), ainoa mitä teimme oli suuteleminen. Vaikka hän oli luonani yötä ja nukkui vieressäni, hän ei edes yrittänyt kähmiä tai viedä asiaa suudelmia pidemmälle. Silti mies oli valehdellut minulle hyvin rajusti, kertoi olevansa eronnut naisestaan (jonka myös tiesin, ja jota en ollut ensin edes epäillyt kyseisen miehen naiseksi). Ensin minulle paljastui se, että heillä on lapsia, mutta kun kyselin asiasta mies kertoi silmiin katsoen kuinka he ovat eronneet ja muuttamassa erilleen. Uskoin, koska en uskonut että miehellä olisi syytä valehdella minulle, varsinkaan kun siihen mennessä ei ollut mitään tapahtunut.
Sen jälkeen kun mies oli ollut yötä luonani, en nähnyt häntä enää kuin kerran. Vaihdoimme muutaman sanan. Miehellä oli puhelinnumeroni jonka olin muutaman kaljan jälkeen hänelle antanut, minull ei ole hänen puhelinnumeroaan enkä tiedä edes sukunimeään.
Vähän myöhemmin minulle paljastui, että mies oli muuttanut naisensa (käsittääkseni eivät naimisissa) ja lastensa kanssa toiselle paikkakunnalle. Mies oli valehdellut minulle, ja tehnyt itse kaikki aloitteet halaamiseen ja suutelemiseen. Tapahtuneesta on nyt hyvin kauan, ja se vaivaa minua edelleen. Olen käynyt läpi elämäni pahimmat omantunnontuskat ja epätoivon hetket, kun en pysty asiaa edes selvittämään. Vaikka kaikki mitä tapahtui oli verrattain mitätöntä, se on tuntunut minusta hillittömän pahalta, enkä oikein osaa päästää irti tunteesta, että olen ollut sinisilmäinen ja vietävissä oleva idiootti.
En siis heti väittäisi, että kukaan ei enää tunne häpeää tai kunnioitusta.
Olen joutunut kolmanneksi osapuoleksi myös toisen kerran. Tällöinkään ei tapahtunut mitään suutelemista kummempaa, vaikka mies olisi varmasti heti tilaisuuden saatuaan siihen tarttunut, eikä juttuun onneksi liity lapsia. Miehen tyttöystävä otti miehensä kännykästä selville numeroni, soitti minulle ja teki heti puhelun alussa selväksi ettei ole minulle vihainen - enhän ole voinut tietää. Tapasimme naisen kanssa samana iltana, ja hän kertoi minun olevan seitsemäs nainen jonka kanssa mies on häntä kuuden vuoden aikana pettänyt. Samoin hän kertoi, ettei vain osaa jättää miestään ja päästää hänestä irti. Tästä jutusta en tunne katumusta, sillä juttu on selvitetty tyttöystävän kanssa, ja miehelle olen tehnyt selväksi etten halua olla enää tekemisissä.
Tässä kaksi erilaista samalle ihmiselle sattunutta "toinen nainen" tapausta. Molemmissa tapauksissa minä tosin olen ollut se sumutettu henkilö jolle on valehdeltu. En voisi todellakaan kuvitella ryhtyväni suhteeseen varatun miehen kanssa vaikka kuinka hänestä pitäisin, en pystyisi luottamaan ja se tuntuisi aivan liian kamalalta voidakseen olla minulle hyvää.
Ehkä juttu on niin, että joillain sitä moraalia ei ole, ja joillain on sitten niidenkin henkilöiden edestä. Koita täällä nyt sitten elää :)
Edelleenkin puhuttiin vain kahden ihmisen välisestä suhteesta, sanottakoon sitä parisuhteeksi, ei koko ihimiskunnasta, mikä tässä on niin vaikea ymmärtää? Kaikkea ei tarvitse eikä edes voi rationalisoida. Pysytään aiheessa, eikö? Ja nimenomaan mainitsemasi korkeakulttuurit (miehet)suosivat yksiavioisuutta siksi, että saisivat yksinoikeuden naiseensa ja hallita heitä, mutta mitä itse tekevät? Jotkut pitävät haaremia, jotkut "yksiavioisena" käyvät rietastelemassa ulkomailla, jos oman maan laki ei sitä salli, jotkut kokevat sen kuuluvan heille ilman "mutinoita" itsestään selvänä asiana yms.
Eli mitä tästä kaikesta em. tulisi, jos heidän naisensa (tai miespuolisonsa?) saisivat samat "oikeudet"?
Yksiavioisuus = olen yhdessä avioliitossa kerrallaan = en kuitenkaan ole naimatta muita.
Monille riittää yksi aviopuoliso..., varmasti näillä olemassa olevilla normeilla, koska on pakko, mutta kenellekään ei riitä yksi puoliso (huom! etuliite). Se joka niin väittää, valehtelee (ja puhun nyt vain ei-kovin-uskonnollisista).
Biologisiin ja luonnollisiin ominaisuuksiin puolison jakamisesta: ei kukaan jaa mielellään omaansa, mutta kuka on kenenkin oma? Tavaran voi omistaa, ihmistä ei. Kyllä mustasukkaisuus on ihmisen oman mielen luomus, ei esi-isistämme lähtöisin.
Lapsien hankkimisen vastuusta sanoisin, että vastuu on kannettava tai ainakin kannettava vastuu siitä, vastuu siirtyy jollekulle osaavalle. Se ei ole tärkeää kuka sen tekee, tärkeää on se, että tekee sen oikein.
etkä tiedä edes hänen sukunimeään....
Ymmärsin toki, että puhuit kahden ihmisen suhteesta, mutta toin siihen silti mukaan tämän yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen elementin, koska ihminen on aina myös yhteisön ja yhteiskunnan jäsen ja hänen tekemisensä ja tekemättä jättämisensä heijastuvat ympäristöönkin. Ymmärsitkö sinä sitä ?
Edelleenkään en ymmärrä sitä, miksi ihmeessä pitää mennä parisuhteeseen, jos tuntuu niin vaikealta elää yksiavioisesti ? En ole, kuten varmaan arvaat, mikään irtosuhteiden kannattaja, mutta minusta on kuitenkin paljon pienempi paha, jos eletään sinkkuna ja harrastetaan vapaita suhteita kuin että sitoudutaan näennäisesti parisuhteeseen ja ollaan kuitenkin uskottomia. Ymmärrän jossain määrin myös sitä (vaikka en henk.koht kannata sitä) että pariskunta keskenään sopii, että vieraissa käynti sallittua ja se hyväksytään tasapuolisesti molemmille. Sen sijaan en ymmärrä missään olosuhteissa sitä, että puolisolle valehdellaan ja hänen annetaan elää siinä uskossa, että uskollisuus on molemminpuolista, vaikka ei olekaan. Se on kunniatonta. Jopa avioero olisi tässä tapauksessa kunniallisempaa ja rehdimpää.
Lähdet ilmeisesti olettamuksesta, että kaikki ihmiset pettävät puolisoaan tilaisuuden tullen ja ne jotka eivät petä, eivät vain ole saaneet kunnon tilaisuutta siihen. Tämä on tietysti hyvin tyypillinen ajatus sellaiselta, jolle rinnakkaissuhteet ovat arkipäivää. Se minun on kuitenkin pakko sanoa, ettei se ole totta. On paljon ihmisiä ja on aina ollut, jotka sitoutuvat vakavasti parisuhteeseen ja uskollisuuteen. Sitä eivät edes happamat kommentit "kyllä hekin pettäis jos vain saisivat tilaisuuden" muuksi muuta. Toki he valitettavasti edustavat nykyään vähemmistöä, mutta kyllä heitä edelleen löytyy. He ovat oivaltaneet, että parisuhde on yhdessä kasvamista ja molempien tulee tinkiä omasta itsekkyydestään, jotta suhde onnistuisi. Se ei ole helppo tie, mutta pitkällä tähtäimellä se kuitenkin kannattaa. Helpompi ja houkuttelevampi tie olisi tietysti antaa houkutuksille periksi ja elää mielihyväperiaatteella, mutta sen tien päässä on usein avioero. Varmasti kiusauksia ja houkutuksia uskottomuuteen tulee useimmille ihmisille elämänsä varrella, sillä vaikka meillä olisi hyväkin parisuhde, se ei tee meitä immuuniksi vastakkaiselle sukupuolelle. Mutta syvä sitoutuminen omaan suhteeseen auttaa houkutuksia vastaan.
Siinä olen kanssasi eri mieltä, että mustasukkaisuus olisi ulkoapäin meihin "istutettu" ominaisuus. Onhan se toki sitäkin, mutta kyllä se on myös sisäsyntyinen ja sitä esiintyy lähes kaikkissa kulttureissa ympäri maailmaa. Ihmistä ei voi toki periaatteessa omistaa, mutta jos joku omasta vapaasta tahdostaan sitoutuu avioliittoon, niin se on silloin ihmisen oma valinta. Silloin on hyväksyttävä sekä avioliiton oikeudet että velvollisuudet. Tulee muistaa, ettei kenenkään ole pakko mennä naimisiin. Jos yksiavioisuus on vaikeaa, voi pysyä sinkkuna ja harrastaa avoimia suhteita.
Kuulostaisi todella hirveeltä,että ajassa palattaisiin satoja,tuhansia vuosia taaksepäin,jotta se kuka haluaa voisi "nauttia"ja sekstailla kenen kanssa vain kun siltä tuntuu! Eihän kukaan nykyaikana pakota ketään parisuhteeseen ja avioliittoon. Jos pariskunta yhteen mennessään sopii tietyt suhteen pelisäännöt,ja molemmat ovat sitä mieltä,että pettämistä ei kumpikaan hyväksy,ja silti toinen osapuoli jossain vaiheessa kumminkin näin tekee,silloin hän rikkoo VAPAAEHTOISESTI sopimiaan pelisääntöjä ja pettää kumppaninsa! On aivan eri asia,jos pari solmiessaan sopii ns. vapaan suhteen,niin että molemmat voivat olla suhteen aikana myös muiden kanssa,niin eihän silloin kumpikaan petä eikä valehtele.Jokainen meistä voi aivan itse päättää millaisessa suhteessa haluaa elää, ja etsiä kumppanin joka ajattelee parisuhteesta samanlailla.
relativismi on perseestä, sillä tuolla ajattelutavalla sun pitä ymmärtää kunniamurhatkin ja vaimonhakkaaminen, kun ei ole olemassa mitään absoluuttista oikeaa.
ja mitä tulee sun luontoos niin miksi ihmeessä sitä pitäisi kunnioittaa? puut sahoille vaan ja hiiltä piipuista taivaalle, ei luonto siitä piittaa.
Sinun ihailemassasi 1950-luvulla petettiin aivan samalla tavalla kuin nykyäänkin, tosin silloin eliitti porsasteli, ei rahvas. Yläluokka on aina nainut ketä huvittaa, kansaa ovat moralisoineet. Nyt perus-pera ja perus-pirkkokin pettävät, se on tasa-arvoa, Suomi ei enää ole luokkayhteiskunta!
upeaa teksitä. Jos itse elät tämän mukaan, olet hieno ihminen. Katsoin viestiketjua läpi ja tietenkin sait ikävääkin palautetta. Älä kuitenkaan lannistu, sillä mielestäni olet harvinaisen hyvin osannut ajatella asian ja myös analysoida sen ihan julkisesti.
Olen kanssasi samaa mieltä.
Onnea elämääsi ja jatkoja.
ja kun sulkaa hattuuni haluan, niin kuka meistä? tosin tiedän, että se olen minä, mutta annetaan hyvälle vastustajalle myös tilaisuus.
Kun oiselle kumarrat niin toiselle pyllistät.
Lainaus suoraan raamatusta.
Turhaa luulla et olet onnellisempi kun naapuri ku naapuri varmaan luule kans olevansa
onnellisempi sinua. Jokanen oman onnensa tietää ja aina löytyy kauniimpi ja onnekkaampi.
Lue verokalenterista kuka on onnekkaampi ja 7-päivää kertoo kuka on kauniimpi.
Turhaa keksiä satuja suurista love storyistä ne on nii suuria ettei ne kauaa pysy ehjinä.
Avioliitto on instituutio johon alun perin ei liitetty millään tavalla tunteita. Se oli taloudellinen sopimus kahden suvun liittämiseksi yhteen. Usein puolisot olivat toisilleen lähes tuntemattomia. Avioliitosta saattoi tulla hyvä ja onnellinen, tai sitten ei ja oikea "rakkaus" hoidettiin liikesopimuksen eli avioliiton ulkopuolella.
Avioliitto nykyisenkaltaisena, vain tunnesidonnaisena liittona on historiallisesti hyvin uusi käsite. Sitoumuksen perusteet eivät ole enää taloudelliset(ainakaan siinä määrin) vaan tunnepohjaiset.
On aivan kahjoa yrittää verrata modernia parisuhdetta ja avioliittoa esim sadan-kahdensadan vuoden takaiseen.
Nykyinen avioliitto on siis rakkauskeskeinen. Ja niinkuin elämässä monessa muussakin asiassa, pitkään saman "homman" tekeminen käy väsyttäväksi. Arkistuminen, rutiinit jne syövät parisuhdetta. Eikä meille ole opetettu missään vaiheessa historiallisena jatkumona kuinka tunnesidonnainen liitto pidetään kasassa ja elävänä. Ehkä sadan vuoden päästä riittävän moni sukupolvi on elänyt nykyissä tunnesidonnaisissa liitoissa ja oppinut homman.
Parisuhde, niinkuin mikä tahansa suhde, vaatii oikeasti työtä. Meidät on vain täytetty sillä romanttisella "ja elivät elämänsä onnellisena loppuun asti kun saivat ensin toisensa ja kauniit ja komeat häät"- paskalla. Monella elää edelleen se käsitys, että kun ollaan avioliitossa tai riittävän vakiintuneita ei enää tarvitse tehdä suhteen eteen työtä. "Siinähän se on". Ja äkkiä suhde muuttuu elottomaksi huonekaluksi muun sohvakaluston rinnalle.
Ei pettämisessä ole kyse niinkään häpeän tai syyllisyyden puutteesta. Pikemminkin parisuhdetaitojen puutteesta.
Mentäisiinkö naimisiin vai avioliittoon? Kas, siinäpä kysymys...