Tässä olen nyt jonkin aikaa miettinyt eroamista pakostakin, koska minua on ajettu siihen päätökseen jo jonkin aikaa. Jokin aika sitten sain sellaiset vaihtoehdot, että ei ole enää kompromissi mahdollinen. Ongelmana on kaksi lasta (alle 4 vuotiaita molemmat) ja se, että puolisoni käytös johtuu sairaudesta.
Tilanen on siis tämä, että minulla ei saa olla omaa aikaa, ystäviä, harrastuksia. En saa ostaa mitään itselleni ennenkuin on omakotitalo ansaittuna (siihen menee tällä palkalla aikaa ja olen yksin töissä). Puolisoni on siis kotona lasten kanssa ja itse käyn töissä. Kun aloitimme suhteen, pian sen jälkeen ilmeni, että puolisollani on taipumusta itsetuhoisuuteen ja vakava masennus. Masentunut olin itsekin mutta pääsin sitten siitä muutama vuosi sitten ylitse. Jo lasten syntymä ja suhteen silloinen tasaantuminen auttoi asiaa. Pääsin töihin ja näytti, että asiat alkavat luistamaan. Puolisoni ei vain päässyt yli ongelmistaan.
Töihin päästyäni ja elämän tasoituttua, tuntui, että puolisoni alkoi tekemään ongelmia asioista mitkä eivät ole ongelmia. Vietän liikaa aikaa kavereiden kanssa. Joten nyt en vietä käytännössä ollenkaan. Ainuttakaan kaveria en ole nähnyt sitten kuin viimeksi 2008 joulukuussa. Erehdyin kirjoittamaan työaikana muutaman tekstiviestin ihan ajankuluna työkaverilleni jokunen aika sitten ja niistäkin tuli huuto. Mitään turhia viestejä en saa kirjoitella. Samalla tavalla harrastukset on saaneet mennä. Perusteluna on se, että olen nyt töissä ja meillä on lapsia hoidettavana. Ymmärrän toki tilanteen, että perhe tulee ensin ja nyt en siis käytännössä mitään harrasta. Viikonloppuisin kerkeän pari elokuvaa katsomaan, hyvällä tuurilla. Nämä siis puolisoni kanssa.
Suurin ongelma on ehkä puolisoni sairaalloinen mustasukkaisuus. Minulla oli suhteeni alkuaikoina muutama hyvä ystävä, jotka olivat vastakkaista sukupuolta, mutta ne saivat lähteä, koska eivät käyttäytyneet kuin ystävät vaan olivat jotain enemmän. Mitään fyysistä kontaktia en pitänyt, puhelimessa purin ongelmiani silloin tällöin ja muuten vain mielestäni normaalia yhteydenpitoa. No, heistäkin oli siis luopuminen. Jäihän jäljelle ne loput ystävät (hetkeksi). Mustasukkaisuus on pikkuhiljaa edennyt siihen, että puhelimissani (koti ja työ) on täysi 24h tarkkailu ja samoin tietokoneessa. Jos töissä menee puolikin tuntia liian pitkään, tulee kyselyä kenen luona olen ollut pettämässä. Työni on sellaista, että työt on loppu kun työt tehdään loppuun ja sitten lähdetään vasta kotiin. Nyt sitten viimeisenä pitäisi työtkin lopettaa, koska sinne on ilmestynyt vastakkaisen sukupuolen edustajia ja joutuisin pakostakin olemaan tekemisissä heidän kanssaan. En nyt ole ollut siis vähään aikaan töissä vaan sairaslomalla. Työnantajani tietää tilanteen ja ymmärtää mutta ei voi tehdä asialle sen enempää. Nyt siis pitäisi lopettaa työt ja siirtyä tekemään työtä missä en törmää vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Aika vaikea tapaus. Ja olen jo ehtynyt kiintyä työhöni, enkä siitä halua pois.
Näistä asioista olen keskustellut puolisoni kanssa ja vastaus on aina sama. Jos haluat jatkaa töissä (käydä pettämässä) niin erotaan. Puolisoni lääkäri oli myös minun kannallani (pitäähän perhe elättää) ja suositteli lääkehoitoakin mihin puolisoni sanoi, että ennenmin eroaa kuin syö lääkkeitä, koska ongelmat ovat minun aiheuttamia. Tosiaan, kaksi tilannetta on missä olen "pettänyt" puolisoni. Ensimmäinen tuli suhteen alussa kun pidin ystävääni salaa yhteyttä, en halunnut luopua hänestä ja oli pakko. No, jäin asiasta kiinni ja se loppui siihen. Toinen asia tapahtui töissä, kun autoin, taas kerran salaa, yhtä työntekijää (joka siis vastakkaista sukupuolta) ja jäin kiinni. Eli en ole täysin virheetön. Ehkä kaikki on vain minun syytäni ja minä kaipaan turhaan asioita mihin minulla ei ole oikeutta.
Nyt on siis tilanne, jossa minun pitäisi (taas kerran) valita perheeni ja työni väliltä. Olen vain niin sekaisin, että en tiedä missä on taivas ja missä maa, että en tiedä enää mitä tehdä. Pelkään, että jos annan periksi tässäkin, ollaan kohta vaatimassa jotain ja minulla ei ole mitään mistä voisin enää luopua. Mutta en haluaisi luopua enää mistään, olen kertakaikkisen kyllästynyt luopumaan asioista toisten asioiden takia. Olen kyllästynyt lauseeseen, tämä tai ero, tuo tai ero, jos ei kelpaa niin ero.
Nyt siis pyydänkin apua. Olenko minä täysin piloille hemmolteltu ja valitan turhista vai onko siinä jotain perää, että minä olen jo antanut kaikkeni mitä voin.
Tilanen on siis tämä, että minulla ei saa olla omaa aikaa, ystäviä, harrastuksia. En saa ostaa mitään itselleni ennenkuin on omakotitalo ansaittuna (siihen menee tällä palkalla aikaa ja olen yksin töissä). Puolisoni on siis kotona lasten kanssa ja itse käyn töissä. Kun aloitimme suhteen, pian sen jälkeen ilmeni, että puolisollani on taipumusta itsetuhoisuuteen ja vakava masennus. Masentunut olin itsekin mutta pääsin sitten siitä muutama vuosi sitten ylitse. Jo lasten syntymä ja suhteen silloinen tasaantuminen auttoi asiaa. Pääsin töihin ja näytti, että asiat alkavat luistamaan. Puolisoni ei vain päässyt yli ongelmistaan.
Töihin päästyäni ja elämän tasoituttua, tuntui, että puolisoni alkoi tekemään ongelmia asioista mitkä eivät ole ongelmia. Vietän liikaa aikaa kavereiden kanssa. Joten nyt en vietä käytännössä ollenkaan. Ainuttakaan kaveria en ole nähnyt sitten kuin viimeksi 2008 joulukuussa. Erehdyin kirjoittamaan työaikana muutaman tekstiviestin ihan ajankuluna työkaverilleni jokunen aika sitten ja niistäkin tuli huuto. Mitään turhia viestejä en saa kirjoitella. Samalla tavalla harrastukset on saaneet mennä. Perusteluna on se, että olen nyt töissä ja meillä on lapsia hoidettavana. Ymmärrän toki tilanteen, että perhe tulee ensin ja nyt en siis käytännössä mitään harrasta. Viikonloppuisin kerkeän pari elokuvaa katsomaan, hyvällä tuurilla. Nämä siis puolisoni kanssa.
Suurin ongelma on ehkä puolisoni sairaalloinen mustasukkaisuus. Minulla oli suhteeni alkuaikoina muutama hyvä ystävä, jotka olivat vastakkaista sukupuolta, mutta ne saivat lähteä, koska eivät käyttäytyneet kuin ystävät vaan olivat jotain enemmän. Mitään fyysistä kontaktia en pitänyt, puhelimessa purin ongelmiani silloin tällöin ja muuten vain mielestäni normaalia yhteydenpitoa. No, heistäkin oli siis luopuminen. Jäihän jäljelle ne loput ystävät (hetkeksi). Mustasukkaisuus on pikkuhiljaa edennyt siihen, että puhelimissani (koti ja työ) on täysi 24h tarkkailu ja samoin tietokoneessa. Jos töissä menee puolikin tuntia liian pitkään, tulee kyselyä kenen luona olen ollut pettämässä. Työni on sellaista, että työt on loppu kun työt tehdään loppuun ja sitten lähdetään vasta kotiin. Nyt sitten viimeisenä pitäisi työtkin lopettaa, koska sinne on ilmestynyt vastakkaisen sukupuolen edustajia ja joutuisin pakostakin olemaan tekemisissä heidän kanssaan. En nyt ole ollut siis vähään aikaan töissä vaan sairaslomalla. Työnantajani tietää tilanteen ja ymmärtää mutta ei voi tehdä asialle sen enempää. Nyt siis pitäisi lopettaa työt ja siirtyä tekemään työtä missä en törmää vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Aika vaikea tapaus. Ja olen jo ehtynyt kiintyä työhöni, enkä siitä halua pois.
Näistä asioista olen keskustellut puolisoni kanssa ja vastaus on aina sama. Jos haluat jatkaa töissä (käydä pettämässä) niin erotaan. Puolisoni lääkäri oli myös minun kannallani (pitäähän perhe elättää) ja suositteli lääkehoitoakin mihin puolisoni sanoi, että ennenmin eroaa kuin syö lääkkeitä, koska ongelmat ovat minun aiheuttamia. Tosiaan, kaksi tilannetta on missä olen "pettänyt" puolisoni. Ensimmäinen tuli suhteen alussa kun pidin ystävääni salaa yhteyttä, en halunnut luopua hänestä ja oli pakko. No, jäin asiasta kiinni ja se loppui siihen. Toinen asia tapahtui töissä, kun autoin, taas kerran salaa, yhtä työntekijää (joka siis vastakkaista sukupuolta) ja jäin kiinni. Eli en ole täysin virheetön. Ehkä kaikki on vain minun syytäni ja minä kaipaan turhaan asioita mihin minulla ei ole oikeutta.
Nyt on siis tilanne, jossa minun pitäisi (taas kerran) valita perheeni ja työni väliltä. Olen vain niin sekaisin, että en tiedä missä on taivas ja missä maa, että en tiedä enää mitä tehdä. Pelkään, että jos annan periksi tässäkin, ollaan kohta vaatimassa jotain ja minulla ei ole mitään mistä voisin enää luopua. Mutta en haluaisi luopua enää mistään, olen kertakaikkisen kyllästynyt luopumaan asioista toisten asioiden takia. Olen kyllästynyt lauseeseen, tämä tai ero, tuo tai ero, jos ei kelpaa niin ero.
Nyt siis pyydänkin apua. Olenko minä täysin piloille hemmolteltu ja valitan turhista vai onko siinä jotain perää, että minä olen jo antanut kaikkeni mitä voin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
... kun kyselet vielä. Mitä sinä elämältäsi haluat? Selitellä aina kaikkea, luopua omista ystävistä/työstä/harrastuksista? Mille sä oikein elät? Kuule se ero ei ole katastrofi vaan elämätön elämä.
Sinuna mietisin tosiaan eroa ja jopa tekisin jotain sen eteenkin..Mieshän on viennyt sinulta kaiken...Älä anna sen hallita sua täysin tee myös itse omia ratkaisuja ja päätöksiä..Jos jatkat tuohon tahtiin lopulta olet kädet sidottuna ja 24h silmän alla...Nyt on kyse myös sinun hyvin voinnista ja elämästä ei miehes...Mustasukasuus on kuin nälkäinen susi joka koko ajan kasvaa...Olen ollut suhteessa jossa koin sen lopuslta tein ratkaisun itseni ja lasten takia..Enkä ole päivääkään katunut sitä..
Tee åäätös itsesi tähden ja mieti millaisen kasvatus kuvan saapi lapset...Tseppiä ja voimia ...:)
Mä käsitin että kirjottaja oli mies ja hänen vaimo se mustasukkainen tapaus. Älä luovu työstä ja hommaa kaverit takasi, sä et voi elää tommosessa suhteessa jossa et saa tehä mitään. Joko eroat suoraan tai teet sille selväksi että saa luvan muuttua tai sitte erotaan oikeasti.
Jos vaihtoehdot ovat tuollaiset niin eihän ne ole mitään vaihtoehtoja. Vai luuletko, että hän lopettaa pyytämästä mahdottomia jos vielä suostut tuohonkin? Hänkin varmaan toivoisi, että et anna hänen komennella tuolla tavalla, vaan näytät missä kaappi seisoo. Jos ei kelpaa, niin suosittelen kyllä, että eroat koska ei kukaan voi elää noin loputtomiin. Se ei myöskään häntä paranna, päinvastoin! Tee asiat, jotka ovat sinulle tärkeitä, ja normaaleja jokaisessa parisuhteessa: käy töissä, näe ystäviäsi, hanki omia harrastuksia jos sellaisille on aikaa... et sinä muuten jaksa kauan masentumatta itse tuollaista vankilaa.
>Ottaisin keskusteluun ne aiheet mistä pidät ja mitkä haluat säilyttää ja ellei se miehellesi sovi,niin
vaihtoehtoja on vain yksi..Itse en edes jaksaisi kuunnella asiaa,että ellet tee sitä ja sitä niin ero tulee..
Tuo lause on varmaan kärsinyt inflaation teillä..Mutta tosiaan annan sinulle neuvon ,jota toteutat..
1.Keskustele miehesi kanssa,mitä haluat
2.Tuo selvästi esille,että haluat pitää kaveri suhteet
3.Ota huomioon lapset omaksuu "vanhempien tekemät virheet"
4.Äläkä ota huomioon hänen kommentiaan työmaalla tehtävistä töistä
5.Kerro hänelle ,että jonkun täytyy tuoda rahaa perheelle
6.Älä anna mitään aihetta ,että välittäisit muista miehistä
7.Ellei nämä ala puremaan,niin jätä mies,koska se ajaa tuolla periaatteella sinut masennukseen ja mitäs
sitten lasten kanssa,viranomaiset puuttuvat peliin..
Ota neuvosta onkeen äläkä siirrä,ettei se mulle tapahdu,vain muille voi tapahtua..Tämmöisellä
asenteella monesti ajatellaan...
on sairas ja jos hän ei apua halua, sinun on lastenkin takia erottava, ja oman elämäsi takia (kohta sinulla ei ole mitään elämää) ja mitä se ai9heuttaa lapsille, puolisosi kyttääminen ja älytön mustasukkaisuus?!
Eli lähde kun ehdit vielä saada ystäväsi ja elämäsi takaisin.
Vastaukset olivat hyviä. Kiitokset niistä. Tuki on kieltämättä tarpeen kun sitä en muualta saa. Senpä takia emmin kauan, ennen kuin lähdin kirjoittamaan uudestaan.
Vastauksista huolimatta tein kuten puolisoni pyysi. Jätin työni. Sain myöskin uuden työn nopeasti tialle, johon puolisoni onkin tyytyväinen, palkka on tosin huomattavasti pienempi. Tulemme juuri ja juuri toimeen. Eipä se kyllä sinällään haittaa, olemme molemmat tottuneet myös pärjäämään vähemmällä. Enemmän asiassa häiritsee se, että näillä näkymin tätä työtä minun pitäisi sitten tehdä lopunikääni. Eipä sillä ainakaan omakotitaloa tai rivitalonpätkää hommata. Ei korjata edes autoa tai osteta uutta pesukonetta tarpeen vaatiessa.
Miksi siis suostuin tähän? Sain yhden rakkaan harrastukseni takaisin ja aikaa sille. Nyt vain ei ole rahaa harrastaa (harrastukseni vaatii jonkin verran rahallista panostusta jatkuvasti). Nyt kun en ole koko ajan töissä ja puolisoni on muualla käymässä, huomaan vain istuvani ja miettiväni asioita, en oikeastaan jaksa keskittyä tuohon harrastukseenkaan samalla tarmolla mitä ennen. Tai mihinkään muuhunkaan. Nykyinen työ maistu jo kuukauden jälkeen puulta.
Olimme riitelemättä muutaman viikon työni lopettamisen jälkeen, mutta jatkuihan ne edelleen. Mustasukkaisuus ei ole kadonnut. Riitoja toki suhteessa pitää olla, muuten suhde ei ole terve sekään. Ainoa paikka mihin poistun kotoa yksin on työpaikka. Muutama päivä takaperin kävin ensimmäistä kertaa sitten edellisen viestini kirjoituksen jälkeen kaupassa yksin. Muuten täytyy ottaa molemmat lapsetkin mukaan. Sosiaaliset suhteet on käytännössä lähes nolla meillä molemmilla. Minulla oikeastaan onkin. Puolisoni nuorempi sisar käy kylässä muutaman viikon välein. Kun puolisoni käy jossain ja tulee takaisin, hän kuvittelee, että tänä aikana olen pettänyt häntä. Haistaa kuulemma vieraan ihmisen. Näistä noussut myös riitoja. Ensimmäisellä kerralla kun vitsailin asiasta, koska kuvittelin asian olevan vitsi.
Muutaman riidan aikana puolisoni on huutanut sitten, että erotaan kun haluat. Olen vain itsekäs ja käyttänyt hyväksi ja en ajattele kuin itseäni. Haluan vain omaa elämää ja rahaa ja tavaroita ja lapset ja puoliso eivät ole kuulemma tärkeitä. Niinpä en eroa, koska tunnen syyllisyyttä. EHKÄ minä vain haluankin sitten erota näiden syiden takia. EHKÄ olen itsekäs. Saan myös syytöksiä, että olen yhdessä hänen kanssaan vain lasten takia. Tämä herättää myös syvää syyllisyyttä, koska välillä tunnen myös näin.
Olen päässyt salaa puolisoltani keskustelemaan muutamien ihmisten kanssa asiasta ja he kaikki ovat kyllä tukemassa minua. Päätös on vain tietysti minun. Onko tämä vain 30 ikävuoden kriisi? Halu omaan elämään ja vapauteen, ennen lopullista sitoutumista? En mielestäni kyllä pelkää sitoutua vaan olen aina halunnut pysyvän suhteen. Arki ei myöskään ole haitannut minua. Minä pidän siitä kun on tietyt rutiinit ja asiat saa hoidettua ajallaan pois. Tekemistä on aina oikeastaan enemmän kuin aikaa olisi. Pelottaa myös puolisoni suhtautuminen eroon. Hän kun heittäytyy aivan hysteeriseksi asiasta. Ei aivan paikkoja hajoita, mutta lähellä mennään. Fyysistä väkivaltaa tuskin ilmenee. Eli itse eroprosessikin olisi enemmän kuin mitä nyt jaksaisin. Yritin pistää hanttiin omassa asiassani jokunen aika sitten, puolustin siis oikeuksiani. Sain vain syytökset pettämisestä. Nyt kuvaan tuli myös uhkaus, että hän itse pettää, jotta tuntisin miltä se tuntuu. Aloin miettimään, josko hänkin on tyytymätön suhteeseen. Mutta onko vain ongelmiin joita "minä hänelle aiheutan" vai koko tähän soppaan.
Eroaminen on vain vaikeaa koska toinen on sairas ja tarvitsee apua. Ristiriitaista ehkä, mutta en haluaisi päätyä eroon, lastenkaan vuoksi. Myös itse olin tyytyväinen suhteeseen kun se toimi. Mutta jos puolisoni kuvittelee minun ruokkivan hänen sairauttaan (valehtelen hänelle tahallani, joten hän reagoi miten reagoi), paras vaihtoehto silloin olisi ero. Tiedän hänen vain ottavan jonkun tilalleni ja sama tilanne toistuisi silloin. Itse olisin silloin toki asian ulkopuolella. Sen olen huomannut, että en voi olla valehtelematta puolisolleni. Tai kuvittelen olevani, mutta aina sanomisistani löytyy jotain ristiriitaisuuksia, jotka voi ilmeisesti tulkita valehteluksi. Välitän hänestä siis suuresti ja haluaisin hänen parantuvan. Joudun ilmeisesti taas pyytämään lääkärien apua. Olen tehnyt sen jo aikasemmiin ja sain hirveät syytökset niskaani. Puhuin hänen selkänsä takana ja valehtelin lääkäreille hänen olevan sairas vaikka minä olen se sairas oikeasti. Tätäkään en oikeastaan enää jaksaisi käydä läpi.
voivoi ja voi. Ota nyt se rakas vaimosi/miehesi halitukseen ja sano ne maagiset sanat -minä rakastan sinua! sillä voi ola ihmeellinen parantava vaikutus suhteessa. Ja, hymyile enemmän. Näitä mantroja ei voi koskaan tehdä/sanoa liikaa jos on parisuhteessa, ja tulet todennäkösemmin saamaan samalla mitalla takaisin jossain vaiheessa, vaikkakin se veisi alussa viikkoja. Ota rennosti hyvä mies/nainen (kumpi lienetkään, sama pätee kumpaankin sukupuoleen) !
Aloittajalle: eroa ja tyynen rauhallisesti hae lasten yksinhuoltajuutta. Noin sopeutuva ja uhrautuva ihminen löytää nopeasti a) uuden paremman työn b) uuden paremman puolison. Vaimosi kiristää sinua sairaalloisella uhoamisella, jossa mielestäni on selkeitä narsistisia vivahteita. Juuri tuo että hänessähän ei ole vikaa vaan puoliso (sinä) on katala ja petollinen vahdittava. Sairaudentunto tuntuu puuttuvan, yleensähän masentunut ymmärtää tarvitsevansa lääkkeitä, terapiaa, parannusta oireisiinsa.
Pelasta itsesi ja lapsesi ennen kuin te kolme vinksahdatte lopullisesti. Todellisuudentajusi ja kykysi elää normaalia elämää on jo hieman vääristynyt/alentunut, oletko huomannut?? Lapset eivät puolisosi hoteissa kehity normaaleiksi, eivätkä parisuhteessa jossa sairas sanelee terveelle miten ollaan ja eletään. Kovaa tekstiä mutta tarpeellista jos meinaat uhrata oman mielenterveytesi "turhalle" alttarille. Oletko missä määrin läheisriippuvainen, ota selvää.