Olen 25 vuotias nainen ja en ole koskaan seurustellut. On mulla yhdenillan juttuja ollut ja säätöjä mutta niistä ei koskaan ole tullut mitään koska aina mä jänistän. Voin olla aluksi hieman kiinnostunutkin mutta sitten kun juttu menee hiukankin vakavemmaksi mua alkaa ahditamaan ja joudun heivaamaan miehen. Siis se ei ole mitään jännittämistä vaan aika sietämätöntä ahdistusta, jos joku on liian lähellä. Tuntuu siltä että olisi ahdistettu nurkkaan ja vain yksi tie ulos; heivaa mies. On aina myös aika kiusallista kuulla kavereilta ainaisesta sinkkuudestani. Mikset huoli ketään?? Ota se, juuri sopiva mies sulle. jne. Kaikki kaverini tai ylipäätään tuntemani ihmiset hakevat suhdetta ja ovat sinkkuudeta sitä mieltä että se on kamalaa. Eivätkä he ymmärrä näkökantaani asiaan. Sanovat vain että; yritä kyllä se siitä. Mutta ei se mene niin. No itse taas pidät yksinolosta ja vapaudesta, mutta kyllä niitäkin päiviä tulee kun tuntee olonsa hyvin yksinäiseksi. Mistä ahdistuminen johtuu?? Miten päästä siitä eroon?? Olisi joskus kuitenkin ihan kiva olla jonkun kanssa, mutta ilman kamalaa tunnetta.
liian vaikeaa
lonely 4 ever
7569
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet ilmeisesti jollain tapaa sitoutumiskammoinen. Asiasta vois ehkä keskustella psykologin kanssa, siinä ei ole mitään häpeällistä.
Traumoja menneisyydessä? Mikä niissä aiemmissa miehissäsi on tarkalleen ahdistanut? Keskity tuohon kysymykseen, niin löydät varmasti vastauksen. Onko heissä ollut joku yhdistävä piirre, jota et kestä tai assosioitko heissä jonkun piirteen johonkin negatiiviseen tilanteeseen menneisyydessäsi? Hakeudutko alitajuisesti painostavien miesten seuraan kuten jotkut hakeutuvat aina väkivaltaisten miesten seuraan? Millaisen miehen haluaisit? Traumaattistakin menneisyyttä on mahdollista muuttaa mielikuvien avulla positiiviseen suuntaan. Työstämistä se kyllä vaatii.
itsekin miettinyt tätä traumaa mutten saa mieleeni menneisyydestäni mitään mikä voisi olla syy nykyiseen ahdistukseen. Eikä mua nämä miehet varsinaisesti ole ahdistaneet, voin olla heidän kaverinsa, mutta siinä vaiheessa kun he alkavat ehdottelemaan treffejä, iskee tämän paniikki. Se itse tilanne on se pahin. Olen pari kertaa treffeillä käynytkin mutta se yhtä tuskaa ja en odota mitään niin paljon kuin sitä että voi häippästä. Ja nyt en ole viitsinyt enää edes mennä, sillä vittumaista leikkiä jonkun tunteilla kun on kykenemätön mihinkään vakavampaan. Ja jos on sitä omaa kiinnostusta ni tämä ahdistus kyllä tappaa sen. Kait mulla on sitten joku ahdistunut persoona tai jtn
lesbous tai ongelmat oman itsen kanssa?
Tunnistan itseni tekstistäsi. Onko mahdollista, että jokin traumaattinen asia estää sinua luomasta kunnon parisuhdetta?
Omalla taustallani on väkivaltainen ja narsistinen isä. Opin lapsena, että parisuhde tarkoittaa miehen tahtoon alistumista, omista unelmista luopumista ja jäämistä vangiksi kyseiseen tilanteeseen.
Vasta nyt kun olen asunut jo jokusen vuoden omillani, saanut etäisyyttä vanhempieni tilanteeseen ja nähnyt ystävieni onnistuneita parisuhteita, olen alkanut kaivata seurustelukumppania.
Tähän saakka olen tähdännyt vain opiskeluun ja tulevan urani luomiseen, mutta nyt mietityttää, onko elämässä oikeastaan mitään sisältöä ilman elämänkumppania. Luulen, että olen päässyt vihdoin siihen pisteeseen, että olen oikeasti avoin mahdolliselle parisuhteelle. Silloin kun jotakin oikeasti haluaa, uskaltaa enemmän kuin mitä normaalisti uskaltaisi. Joten nyt pidän silmäni auki, ja kun seuraavan kerran törmään kiinnostavaan mieheen, en aio vesittää kaikkea vaan antaa asioiden edetä omaan tahtiinsa, ja katsoa josko se johtaisi jonnekin.
Luultavasti jossakin vaiheessa tunne "en halua kuolla yksin", iskee sinuunkin! Tsemppiä!
...olla omat asiat kunnossa ensin jotta voi päästää toisen elämäänsä. Laulun sanoin: "sulla ei oo voimaa, olla lähellä".
Kaikkea hyvää sulle! :)
Ymmärrän täysin tilanteesi, olen itse ihan samassa jamassa! Mullakin ikää 26 ja ei takana mitään vakavampaa... pelkkiä säätöjä ja tapailua. Mullakin alkaa aina ahdistaa jossain vaiheessa vaikka olisinkin kiinnostunut. Tai oikeastaan se ilmenee niin, että tulen yhtäkkiä kamalan epävarmaksi sen miehen suhteen - onko tämä sittenkään mulle se oikea, löydänkö vielä jonkun joka sopisi mulle paremmin? Ja kaikki suhteet kuolee sitten siihen kun heittäydyn tosi passiiviseksi: en ota yhteyttä koska en tiedä haluanko nähdä, enkä myöskään sano etten halua enää nähdä, koska tavallaan haluan vielä olla yhteyksissä. Ei ihme ettei kukaan mies jaksa tällaista naista. Ja aina sama juttu! En sitten tiedä tapaanko aina "vääriä" miehiä ja etten ole löytänyt "sitä oikeaa", mutta luulisi että tähän ikään mennessä olisi jo joku oikeanlainen tullut vastaan!
Oon miettinyt paljon sitä mistä tämä vois johtua, ja tullut siihen tulokseen että pelkään ihan hirveästi hylätyksi tulemista. Pelkään sitä, että minut jätetään paljon enemmän kuin sitä että jäisin yksin. Siinä se. Pelkään lisäksi itseni "paljastamista" toiselle, osaan nimittäin vetää tosin hyvin roolia että olen iloinen, hauska ja sosiaalinen. Ja kyllä sellainen luonnostaan olenkin, mutta en aina. Ja en uskalla päästää ketään näkemään sitä millainen olen "oikeasti", koska pelkään et se säikäyttäisi sen miehen pois.
Ja itsekin tulen loistavasti juttuun miesten kanssa niin kauan kun ollaan kaveritasolla. Sitten jos toinen osoittaa kiinnostusta, niin mene jotenkin "lukkoon". Tai minusta tulee tosi varautunut ja vaikutan varmasti kamalan kylmältä.
Kellään ideoita miten tällaista voisi lähteä purkamaan?