Olen ollut jo useamman vuoden rakastunut lapsuudenkaveriini, mutten koskaan tunteitani hänelle kertonut, sillä pelkäsin tai epäilin vahvasti ja mielestäni perustellusti, ettei hän ottaisi asiaa vastaan hyvin. Voi olla että olisin menettänyt hänet kokonaan, ja se riski oli sen verran suuri etten sitä halunnut ottaa.
Nyt tuo kaverini on löytänyt itselleen jonkun, ja kysyn itseltäni: haluanko yhä olla näin onneton? Haluanko pitää häneen yhteyttä enää? Elämässäni on kaikki periaattessa ihan hyvin, mutta aina kun näen hänet tai kuulen hänestä, se aiheuttaa sellaista kärsimystä, etten kestä tätä enää. Ennen sentään sen synkkyyden lisäksi oli aina se pieni epärealistinen toivo, sillä hän ei ollut rakastunut kehenkään, ei puhunut kenestäkään, ja nyt en haluaisi nähdä häntä enää, sillä kun hän puhuu siitä rakkaastaan, se sattuu. Minua masentaa kuinka katkeraksi olen muuttumassa. Mikään tässä tunteessa ei ole tuonnut minulle mitään hyvää...
Silloin kun en häntä näe, enkä hänestä kuule, alan pikkuhiljaa palautumaan entiseen.
...Sentään hyvänä uutisena elämässäni olen ihastunut erääseen luokkalaiseeni. Se pitää minut pinnalla silloin kun vaivun masennukseen. Mutta kysynkin, että oletteko olleet koskaan samankaltaisessa tilanteessa, ja kuinka sen hoiditte? Pistittekö välit poikki vai sinnittelittekö kunnes joku päivä ehkä joku ilmaantuu rakastamaan rikkonaisen sydämen takaisin ehjäksi?
Tai onko kukaan ollut sellaisessa tilanteessa, jossa kaveri olisi tullut kertomaan tunteistaan, ja siitä ettei tiedä haluaako enää olla missään tekemisissä?
Tai onko kukaan ollut sellaisessa tilanteessa, että kaveri tulee tunnustamaan tunteensa toista kaveria kohtaan? Voiko sellaista salaisuutta pitää mukanaan, vaikka näkisitte kaikki aina yhdessä, mm. illanvietossa? Voiko sellaisesta kertoa kaikille muille kavereilleen, paitsi sille jota kohtaan tunteita on?
Nyt tuo kaverini on löytänyt itselleen jonkun, ja kysyn itseltäni: haluanko yhä olla näin onneton? Haluanko pitää häneen yhteyttä enää? Elämässäni on kaikki periaattessa ihan hyvin, mutta aina kun näen hänet tai kuulen hänestä, se aiheuttaa sellaista kärsimystä, etten kestä tätä enää. Ennen sentään sen synkkyyden lisäksi oli aina se pieni epärealistinen toivo, sillä hän ei ollut rakastunut kehenkään, ei puhunut kenestäkään, ja nyt en haluaisi nähdä häntä enää, sillä kun hän puhuu siitä rakkaastaan, se sattuu. Minua masentaa kuinka katkeraksi olen muuttumassa. Mikään tässä tunteessa ei ole tuonnut minulle mitään hyvää...
Silloin kun en häntä näe, enkä hänestä kuule, alan pikkuhiljaa palautumaan entiseen.
...Sentään hyvänä uutisena elämässäni olen ihastunut erääseen luokkalaiseeni. Se pitää minut pinnalla silloin kun vaivun masennukseen. Mutta kysynkin, että oletteko olleet koskaan samankaltaisessa tilanteessa, ja kuinka sen hoiditte? Pistittekö välit poikki vai sinnittelittekö kunnes joku päivä ehkä joku ilmaantuu rakastamaan rikkonaisen sydämen takaisin ehjäksi?
Tai onko kukaan ollut sellaisessa tilanteessa, jossa kaveri olisi tullut kertomaan tunteistaan, ja siitä ettei tiedä haluaako enää olla missään tekemisissä?
Tai onko kukaan ollut sellaisessa tilanteessa, että kaveri tulee tunnustamaan tunteensa toista kaveria kohtaan? Voiko sellaista salaisuutta pitää mukanaan, vaikka näkisitte kaikki aina yhdessä, mm. illanvietossa? Voiko sellaisesta kertoa kaikille muille kavereilleen, paitsi sille jota kohtaan tunteita on?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.