Avioero on kauheinta mitä voi olla...ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu maanpäälliseltä helvetiltä. Miten tästä psyykkisestä stressistä, epätoivosta, surusta, masennuksesta voi yksinkertaisesti toipua?!? Nyt tuntuu, että ei minkäännäköistä valonpilkkua ole näköpiirissä...pelkkää itkua ja tuskaa.
Vaikka liitossamme menikin pitkään huonosti (pari viimeistä vuotta) ja avioliittomme loppu oli karmaiseva (mieheni tekojen suhteen - olin hänelle "saastaa"), koen silti tulleeni tuskaisesti jätetyksi mieheni taholta, joka lopulta viimeisen "liikun" otti. En voi kokea muuta kuin ikävää ja kaipuuta mieheeni ja yhteiseen elämäämme. Näin itse rakkauteni häntä kohtaan nyt eri tavalla - rakastin häntä oikeasti. Miksi tuska on ikävää / kaipuuta, eikä esim. vihaa, jota sen (ehkä) pitäisi olla. Tämä irrottautumisen pakko on jotain käsittämätöntä. Ei tällaisia tunteita ole luotu ihmisen kestettäväksi. Helpointa olisi vain nukkua, nukkua ja nukkua...ehkä rauhoittavien lääkkeidenkin voimalla, jotta olisi helpompi olla.
Kertokaa, miten olette tuskastanne selvinneet? Onko muuta kuin aika...ja pakko!
Vaikka liitossamme menikin pitkään huonosti (pari viimeistä vuotta) ja avioliittomme loppu oli karmaiseva (mieheni tekojen suhteen - olin hänelle "saastaa"), koen silti tulleeni tuskaisesti jätetyksi mieheni taholta, joka lopulta viimeisen "liikun" otti. En voi kokea muuta kuin ikävää ja kaipuuta mieheeni ja yhteiseen elämäämme. Näin itse rakkauteni häntä kohtaan nyt eri tavalla - rakastin häntä oikeasti. Miksi tuska on ikävää / kaipuuta, eikä esim. vihaa, jota sen (ehkä) pitäisi olla. Tämä irrottautumisen pakko on jotain käsittämätöntä. Ei tällaisia tunteita ole luotu ihmisen kestettäväksi. Helpointa olisi vain nukkua, nukkua ja nukkua...ehkä rauhoittavien lääkkeidenkin voimalla, jotta olisi helpompi olla.
Kertokaa, miten olette tuskastanne selvinneet? Onko muuta kuin aika...ja pakko!
Vastaukset 20
Vanhimmat
mietin minäkin..erosta kolme kuukautta ja välillä tää yksinäisyys on ihan hirveetä.Alussa meni totaalisesti jalat alta,kolme viikkoa meni ihan hirveessä sumussa.Mun mies rakastui työkaveriinsa ja jätti tosta vaan kolmen viikon varoitusajalla.Huusin,itkin,raivosin..mies istui välinpitämättömänä sohvalla ja hoki kyllä sä pärjäät..En ole saanut mitään keskustelu yhteyttä ex-mieheeni,miksi näin kävi.Mietin,että miten minä vain kärsin,ikävöin,huudan ja kaipaan.Ollaan kuitenkin 12v oltu yhdessä.Yks tuttu sanoi,että hänen tunteensa on niin vahvat siihen toiseen suuntaan.Niinpä,minkäs sille voi.No lapset jäi.Ei kiinnosta kysellä miten voivat.Vaivoin saa sen viikonlopun heidän kanssa oltua mikä papereissa lukee.Miten sen vasta jälkeenpäin huomasin kuinka rakastan ja kaipaan toista lähelle.Välillä on jo ihan hyviäkin hetkiä,mutta sitten kun se matto taas lähtee jalkojen alta olen todella pohjalla.Tämä on yhtä vuoristorataa ylös ja alas..Mutta silti koko ajan tuntuu että joku puuttuu..eikä se tunne varmaan koskaan katoa.
Eihän tämä lohduta, mutta "samassa veneessä" ollaan ja samaa tilannetta koetaan eli kohtalotovereita on...meillä tosin ei ole lapsia. 15v kuitenkin yhteistä eloa takana ja sitten yks kaks toinen hokee vaan jäätävästi, että pärjäile! Pärjäile! Voiko olla loukkaavampaa...
Tunteet menee vuoristorataa. Välillä helpompi olla ja sitten totaalinen romahdus ja huuto tuskasta. En missään nimessä tarkoita, että kuolemaa exälleni toivon, mutta toisaalta tuntuu, että olisiko luovuttaminen ja irrottautuminen helpompaa, jos ex-kumppani olisikin kuollut?!? Nyt, kun tietää, että hän elää onnellista uutta itsenäistä elämäänsä entisessä kodissamme ja minut heitettiin koirille kuin käytetty luu... Voiko sitä olla miettimättä?!?
Saadapa tämä rakkaus itsestä tapetuksi...ei helppo tehtävä. Koetetaan kuitenkin jaksaa - jooko!
Me erosimme muutama kuukausi sitten, mutta huonoa yhteiseloa on takana sen verran paljon, etten edes kuvittele tuskani johtuvan rakkaudesta exään. Mutta huonoistakin ajoista huolimatta ero aiheuttaa tuskaa.
Luultavasti kuolema olisi helpompi ymmärtää, koska sehän ei ole loukkaus itseä kohtaan. Jätettynä joutuu kohtaamaan oman epäonnistumisensa jne. Sen voin kuitenkin ihan varmuudella sanoa, että eron tuska on ennemmin tai myöhemmin käytävä läpi. Jos joku jättää yhteisen elämän tuosta vain kolmannen osapuolen takia, hän löytää kyllä sen edestään vielä jossain vaiheessa. Todennäköisesti myöhemmin kuin ennemmin. On mukava ihastua ja kuvitella, että kaikki ikävä entisessä suhteessa johtui puolisosta. Uusi rakkaus ja uusi elämä alkaa. Kaikkiin suhteisiin tulee arki jossain vaiheessa ja viimeistään silloin jättäjä joutuu käymään läpi edellisen suhteensa sotkut. Silloin jätetty on jo jaloillaan. Jos tämä nyt yhtään lohduttaa. Tietysti on niitäkin kukasta kukkaan lentäjiä, jotka vaihtavat puolisoa muutaman vuoden välein, mutta sellaista ei kannattaisi edes surra.
Kun oikein tulee ikävä entistä puolisoa, älä hekumoi yhteisillä kivoilla muistoilla, vaan mieti jotain ikäviä tilanteita liitossanne. Tuska helpottaa ajan mittaan ja tuskaa oppii käsittelemään. Toisaalta pitkä suhde on ollut merkittävä asia ja olisi kai aika omituista, jos sen loppuminen ei missään tuntuisi. Tuntuu se vielä joskus sillä jättäjälläkin. Anna itsesi olla surullinen, jos siltä tuntuu. Ryve itsesäälissä ja yritä hemmotella itseäsi jotenkin, jos vain pystyt. Jos sinulla on mitään juttuja, joista pidät ja joita entinen puolisosi ei halunnut tehdä, voisitko kokeilla niitä nyt?
Alkuperäiselle kirjoittajalle sanoisin ihan konkreettisena neuvona, että hae ihmeessä itsellesi unilääkkeitä, jos et muuten saa nukuttua. Itse valvoin tuskaisena pari yötä ja vähemmästäkin muuttuu zombieksi. Käytin nukahtamislääkkeitä pari viikkoa ja pystyin ainakin työni hoitamaan.
Kyllä se vihakin sieltä aikanaan tulee ja sen jälkeen monta muutakin tunnetta ennenkuin eron on pystynyt lopullisesti hyväksymään tapahtuneeksi tosiasiaksi. Mutta kyllä me tästä selvitään.
eron jälkeen
en tiedä autaako teitä mulla auttaa
olen pitänyt kiinni harrastuksistani joita oli myös ennen eroa esim. spinningille itsensä väkisin vääntäminen auttaa kovasti kun tuntiin ei tartte ajatella muuta ko toisen ohjeita
ja työ se on ollut minulle helpotus saa asiat pois päästä
toisaalta eron sattuessa minulle tarjottiin työn johtajan paikkaa joten ihan eri työ jossa joutuu keskittämään ajatukset täysin siihen mitä tekee on paljon helpompaa mennä arkea näin
ja itsestä huolehtiminen käydä lenkillä itse otan musiikkia mukaan saa ajatukset pois entisestä edes vähäksi aikaa,
musiikki on muutenkin mulle tullut tosi tärkeäksi osaksi tätä minun uutta elämää
mutta asiat pitää myös käsitellä kipeätkin ja itkut itkeä muuten ei elämä eheydy
ajan kanssa näin se vain on tsemppiä teille:)
mulle sanoi yks ammatti-ihminen kelle jouduin soittelemaan ihan suoraan ääneen sen mitä olin miettinyt,että sitä ennemmin vaikka toivoo et toinen olis kuollu.Mutta se on elossa ja jatkaa sitä elämää,entisestä välittämättä ja se on se pahin.Pitäis vaan jaksaa jatkaa,mutta kun ei jaksa ei vaan pysty.Lapset meillä on,mutta kun toista ei kiinnosta.Se tietää sen et jos jotain tulee otan yhteyttä.Enää en vaan jaksa sitäkään.Mikä velvollisuus mun on se tehdä.Välillä tulee päiviä ettei lasten kanssa halua olla ja ehdottaa että jospa ottais sit seuraavana viikonloppuna taas päiväks..just no silloin sanon et ei käy,tehdään niinkuin papereissa lukee.Luulen että se vaan haluaa näin kontrolloida ja tehdä mitä itse haluaa.
Mut tää on paha tää rakkaus,miten sen saa pois..ja tuntuu et toisella menee just siks niin kivasti kun näkee et toinen kaipaa ja voi huonosti.Mutta mitä tässä muutakaan voi..
onko sulla meiliä mihin vois kirjoitella..?mulla kyllä on mut on niin tunnistettavissa,et jos pystyisit laittaa omasi niin voitasi meilailla.:)
pakko kirjoittaa myös minun tähän, vaikka emme naimisissa olleetkaan. Avoliitossa kuitenkin 12 v, eli lienee melkein sama asia.
Ihan hirveät on olotilat täälläkin olleet, välillä jo hieman parempia päiviä ( syyskuun lopulla mies muutti pois..)
Ero tuli myös meillä yhtäkkiä. Elokuun viimeisellä viikolla mies ilmoitti, että meidän täytyy muuttaa erilleen. Syykin selvisi sitten kyseltyäni, hänellä on toinen nainen. Oli kai niin rakastunut, ettei voinut enää jatkaa kanssani. Muuten pettäminen olisi jatkunut vain.
En oikein edes tajua miten olen selvinnyt nämä kuukaudet... hengissä olen ainakin luullakseni...
Meilläkään ei lapsia ollut, emme ehtineet niitä saada.. sellaista kyllä toivoin viimeisenä vuotena. Varmasti lapsi olisi myös omalla tavallaan auttanut pysymään arjessa kiinni. (vaikka eipä lapselle tietenkään tällaista toivoisi..että vanhemmat eroavat)
Nyt vain tunnen olevani niin totaalisen yksin.
Minulla on aivan kamalat itsesyytökset.. syytän vain itseäni siitä, että hän lähti. En ole päässyt ollenkaan eteenpäin... varmaan johtuu siitä kun olemme kuitenkin vielä yhteyksissä silloin tällöin.
Mutta.. minulla on olo, että seurusteluni ja ihmissuhteeni olivat nyt tässä. Näen aivan utopistisena ajatuksen että minulla olisi joskus joku toinen.
Koen olevani niin kamala ja epäonnistunut ihminen, että en uskalla kuvitellakaan että joskus tutustuisin uuteen ihmiseen...
Sellainen ei edes ole juuri mahdollista, kun olen niin ujo vielä luonteeltani.
Eipä sillä, kyllä minä yksiksenikin viihdyn... mutta liika on kyllä liikaa. Pelkään erakoituvani aivan täysin. Tässä iässä uusien ystävienkin löytyminen tuntuu niin vaikealta.. on jokunen vanha ystävä, mutta heillä perheet tai muuten uudet kuviot.
Itse vain rämmin tässä vanhassa enkä tahdo päästä mihinkään suuntaan. No ehkä se on luonnollista.. erostamme ei taida olla vielä puolta vuottakaan.
Olen monesti kuullut sanottavan, että miehille ero on pahempi paikka. Minä kyllä, vaikka nainen olenkin, samaistun täysin noihin miehiin, jotka vaimon jätettyä ratkeavat esim. ryyppäämään.
En tiedä missä on minun paikkani tässä elämässä... kun en tunnu selviävän erostakaan, kuten "naiset yleensä".
Tulipahan vuodatusta.. tänään on taas ollut niin huono päivä. Ei oikein mitään tekemistä, ja exän viimeviikkoinen yhteydenotto painaa mieltä.. surettaa ja suututtaa ja tekee vaikka mitä. Ihmeenä minä pidän jos tästä selviän.. mutta täytyy kai tähän loppuun ajatella että tapahtuuhan niitä ihmeitäkin joskus:)
Mullekin vaimo (pian ex) hokee että kyllä sä pärjäät ja saat uusia kavereita. Ei hän sitä päätä saanko minä uusia ystäviä. Kun ei mulla oikeastaan ole enää ketään ystäviä. Istun kaikki ajat kotona ja vaimo menee missä menee. En saa nukuttua ja ahdistaa koko ajan. Ei ole helppo heittää pitkää suhdetta romukoppaan. En vaan enää millään jaksaisi yrittää....
Et varmasti saakaan uusia ystäviä jos sulkeudut neljän seinän sisälle ja samalla suljet muun maailman ulkopuolelle. Ehkä vaimosi ei halua elää noin vaan on päättänyt jatkaa omaa elämäänsä?
Neuvo: Hanki vaikka uusi harrastus jota kautta saat muuta ajateltavaa ja niitä kaivattuja ystäviä.
Ei ketään voi pakosta omistaa ja jos kerran jo elätte osaksi eri elämiä, on parempi lopettaa koko suhde ja siirtyä eteenpäin. Vain niin pääset yli pahimman.
voisin veikata että tuo viestisi ei paljon lohduttanut äskeistä kirjoittajaa.
Tuskan pahimmassa vaiheessa tuommoiset vain pahentaa asiaa, kun lauot että vaimo ei halunnut elää noin (eli miehelle tulee tunne, että hänessä ja elämässään on jotain vikaa) hän tuntee varmasti itsensä jo muutenkin huonoksi tilanteen huomioon ottaen.
On helppo vierestä ja ulkopuolelta sanoa, että tee näin ja tee noin. Jokainen meistä tuskaa kokevista, kokee tuskan eri tavalla - yksin, omissa nahoissan. Se, että elämä yhtäkkiä mullistuu kerta rytinällä, on kova paikka ja vaatii aikaa ja sopeutumista. On vain helpottava tietää, että ei ole elämässään yksin näiden asioiden kanssa. Kohtalotovereita löytyy...voi kunpa voisimmekin olla toinen toistemme voimavara ja tuki!
Vielä me täältä ahdingosta (toivon mukaan) noustaan ja näytetetään jättäjillemme, että meitähän EI nujerrettu. Joku sanoin aiemmin viesteissä, että "karma vielä jättäjälle" opettaa... ehkä ilkeästi sanottu, mutta toisaalta...mikä helpotus :)
itsekin monesti ajatellut,että en yhtään ihmettele enää jos nainen alkaa eron jälkeen ryyppäämään,tai antaa lapset pois.Itse olen tässä miettinyt kun ei tästä surusta loppua tule,et mitäpä jos antaisin lapset eksälle tai mitäpä sitten jos ihan oikeesti mulla pää pimahtaa ja joudun johonkin hoitoon.Miten hän pärjäisi lasten kanssa.Mun mielestä se on halveksittavaa että miehelle on niin helppoa ottaa se toinen,jättää edellinen elämä ja olla niinkuin ei mitään.Jos itse olisin tehnyt hänelle niin,mulla olis ihan hirveä olo,jos näkisin et toinen kärsii.
itse kun sanon itselleni,et onpa ollu mukava päivä ja ihan hyvä,niin se suraava on sitten tuplasti karseempi..
yritetään jaksaa!
olen melkein 100% varma että vaimollani on toinen mies..Miten vain kehtaisin ilmoittaa asiasta vaimolle. Nyt en todellakaan halua olla oikeastaan kenenkään muun kanssa kuin niiden kanssa kun on pakko.
Itsekin pyörin ravintoloissa, mutta ei olisi tullut mieleeninkään katsella muita.
Minulla mies pettänyt jo kaksi kertaa, jäänyt molemmista kiinni. Olemme eroamassa. Tuska on kauhea mutta uskon että vertaistukea löytyy. Omat ystäväni ovat kaikki parisuhteessa ja tuntuu että olen niin yksin tässä tilanteessa. Tunteet heittää laidasta laitaan, välillä tuntuu että selviän hyvin ja sitten tulee kauhea itkukohtaus. Tuntuu ihmeelliseltä, miten toinen voi tehdä perheelleen tällä tavalla ja vielä pettää toiseen kertaan. Eihän hän ole arvostanut perhettämme ollenkaan. Välillä tuntuu, että annan lapset miehelle, pärjätköön niiden kanssa, minä en rikkonaisena pysty lapsia hoitamaan. Enkä tosiaan ihmettele niitä naisia jotka hylkäävätkin lapsensa eron yhteydessä.
Toivottavasti tuska ajan kanssa hellittää, ei ole pettäjä-miehellänikään helppoa kun salarakas on naimisissa oleva nainen ja tuskin jättää perhettään. Tunnenkin salaa iloa tästä asiasta, koska mieheni pettäminen on vetänyt vesiperän, ei saanut lopuksi kumpaakaan naista.
en ymmärrä niitä, jotka hylkäävät lapsensa eron yhteydessä!
Itsellä takana se tavallinen tarina: mies rakastui työkaveriin, suhdetta jatkui lähes vuoden verran ennen kuin tilanne paljastui minulle. Mies muutti yhteisestä kodista pois 7 kk sitten runsaan 10 avioliittovuoden jälkeen, ero tuli voimaan hiljattain. Fiilikset ovat käyneet hyvinkin "syvällä", kaikkina aamuina ei olisi millään jaksanut nousta sängystä ylös... Mutta hyvänen aika, minulla on kolme lasta, jotka olen halunnut, kaikki kolme ja jokaisen erikseen! Vaikka isänsä jokapäiväisestä elämästämme poistuikin, no pitää kyllä kiinni tapaamisvuoroistaan ym, ei elämä siihen lopu. Nyt vaan rakennetaan toisenlaista elämää ; lapsilla on tarpeeksi vaikeaa ilman, että minä vielä luhistuisin ja jättäisin pari kouluikäistä ja yhden teini-ikäisen pärjäilemään itsekseen! Lasten isä rikkoi perhettään vastaan ja vaikka asetelma epäreilulta tuntuukin, niin pakko minun on äitinä yrittää palaset kokoilla ja kaikesta huolimatta yrittää kasvattaa lapsista tasapainoisia nuoria ja aikuisia. Loppujen lopuksi juuri lapset ovat näinä aikoina olleet suuri voimavara jaksaa eteenpäin.
Nyt sain lääkäriltä sellaisen nappi kuurin että saan sentään nukutuksi. Olo on kyllä niin puuromainen.
Meillä eroprosessi ollut käynissä jo kohta vuoden. Olen sinnitellyt lapseni vuoksi mieheni asunnossa, josta hän käskee joka päivä mun lähtee pois, että saa uuden paremman äidin tilalle. Lapsi 13v. joten hän haluaa jäädä ja totta kai jääkin kotiin. Mihin menen. Voimia ei ole yksin asumiseen, miten olisi voimia hoitaa lasta. Haluaisin kadota. Mua ei enää tarvita. Olen tiellä, haitaksi. Kaikki muuttuu hyväksi, kun mä vaan poistun kuvioista. Voimia ei ole enää muuhun kun korkeintaan siihen, että yritän pitää itseni jonkinlaisessa kondiksessa, etten ihan lopullisesti pimahda. Mihin voisin kadota, niin että en olisi kenellekään vaivaksi?
Äärimmäistä tuskaa ja kipua, verenpaine korkealla, kaikki asiat levällään.
Paluutakin yhteen harkitaan.
Itsellä musiikinkuuntelu, kirjoittaminen ja lukeminen olleet lohduttavia.
Tuntuu, että tämä on pahinta helvettiä, mitä voi ihmisellä olla - et ole yksin kokemuksesi kanssa - yhteinen ihmisyys - yhteiset tunnot.
Ei edes kiinosta mennä mittamaan verenpainetta. Poltan tupakkaaki ku korsteeni (en ole ennen polttanut). Ihan kauheen kornii, tai hölmöö, tai mtä vaan: mut haluisin jäädä auton alle, tai kuolla keuhkosypään. Ja mihin se siflunssakin jäi?
Itsekin kipeän eron käyneenä tunsin suurta sympatiaa kirjoituksestasi.Erosta nyt yli kolme kuukautta,ja oon hiton tyytyväinen siihen että ruoka pysyy sisällä,työ onnistuu ja saa väliin jopa kuusi tuntia unta yössä.Joulukuun ero oli niin musertava,että tuntui ihan samalta kuin sinusta,itketti niin pirusti ja tulevaisuudenkuva tuntui lohduttomalta.Mutta hitto,nyt väliin alan jo uskoa,että tästä selvitään sittenkin.Toki takapakkia tulee joka päivä,näitä hiton flashbackeja,mutta ihan erilailla niihin suhtautuu kuin eron ensivaiheessa.Mies kun olen niin olihan se brenkkupuolikin kokeiltava sairausloman aikana ja se selvisi,että sehän ei tee asioita yhtään helpommaksi kuin hetkeksi.Seuraavan päivän henkinen krapula lyö kyllä aika kylmästi.Vaikka kaveripiirini on laaja ja hyvää tukea olen saanut,silti aina jäät lopulta yksin ajatustesi kanssa.Sulle haluaisin antaa niin pirusti voimia kestää tää ruljanssi,mutta siihen ei pelkät sanavakuuttelut auta.Ei vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa,että ihan satavarmasti sä selviät ja huomaat joku kaunis aurinkoinen päivä hymyileväsi sydän lämpimänä kohtaamaan uusia haasteita elämältä.Mä päätin eroprosessin ensivaiheessa käytyäni tosi syvällä,että kun tästä joskus tokenee,niin mä omistan elämäni muiden hädänalaisten ihmisten auttamiseen.Ja se pitää vieläkin...
Et ole turha ihminen! Voi kun saisin sinut uskomaan, että parempaa on sinulla tiedossa!!
Asu vaan siellä, jos haluut, mutta paremmin pääset ukostasi eroon, jos muutat omaan kämppään,jonka sisustat omalla tyylilläsi!
Ei se yksin asuminen mikään peikko ole!
Itse olen kipeän eron jälkeen nauttinut yksin nukkumisesta ja itseellisestä elämästä!
Ja täällähän näitä muita eronneitakin on! Et ole yksin!
Aika kuluu täälläkin ajatusten vaihdossa ja paljon on sivustoja ja vertaistukea muuallakin netissä!
Aloita kuntoilu ja käy kirjastossa! Paljon on asioita joita voi tehdä..pitää opetella ajattelemaan niitä eron hyviä puolia..
Usko kokenutta! Näin on parempi! Muuten..eräs mies on ruvennut iltalenkilläni tervehtimään minua...aika hyvännäköinenkin..;) mukavaa flirttiä pitkästä aikaa..