"hyvää ystävänpäivää" vaan. Kiva että ees joku joutaa muistamaan. Mikä se on kun taas on tämä sama rumba, jolloin kaveri aloittaa seurustelun, eikä hänestä kuule ei mitään. Ja ei ikinä ehdi näkemään, ei edes lyhyttä viestiä pistämään! Ja jos sen saa jonnekin mukaan, niin koko ilta menee sillä koneen ääressä istuessa, sen "paremman puoliskon" kanssa jutellessa tai puhelimessa roikkuessa. "Kiitti, on kiva tietää että oon niin vitun tylsää seuraa, ettet meinaa sitä kestää. Jospa enskerralla sanosit suoraan että 'painu vittuun' niin tiedänpä ettei tartteis tuhlata sekuntiakaan sun luonas enää."
Ja sitten muutaman kuukauden päästä alkaa taas seura kiinnostaa. Ja sitten se alkaa pikkuhiljaa olemaan muutakin keskustelunaihetta kuin paremmasta puoliskosta koko ajan. Tunnen kohta ne kumppanit paremmin kuin haluaisinkaan!
Joo, toki tajuan että kaikilla on omat elämät elettävänä, eikä kellään oo välttämättä aikaa munkaan murheille, mutta entä sitten kun on aikaa? Miltä se sitte tuntuukaan, kun kerrot murheistasi, tai pidät hauskaa, ja kaverit käyttäytyy kuin ois jotain mitä he mielummin olisivat tekemässä. Jos kerta tosissaan ollaan kavereita, ja on historiaa takana enemmän kuin joillakin yhteensä, niin miltä se sitten tuntuukaan, kun ei enää tiedä kiinnostaako seura paskaakaan.
Oon vihanen. Tunnen oloni loukatuksi näin ensalkuun. Toki mulla on muitakin tunteita tätä kyseistä ongelmaa kohtaan, mutta ei oo eka kerta kun minut pistetään listan loppupäähän. En jaksa tätä samaa joka ikinen kerta. Mullei ole niin paljon kavereita joista oikeasti välittäisin, ja joiden eteen näen vaivaa silloin kun sovitaan jotain ohjelmaa. Mä pistän rahaa palamaan vaan koska haluan nähdä heidät, ja viettää aikaa! Miksei minulla ole sitten ees sen verran väliä, että voisi edes kerran kuussa käydä juttelemassa...
Ja sitten muutaman kuukauden päästä alkaa taas seura kiinnostaa. Ja sitten se alkaa pikkuhiljaa olemaan muutakin keskustelunaihetta kuin paremmasta puoliskosta koko ajan. Tunnen kohta ne kumppanit paremmin kuin haluaisinkaan!
Joo, toki tajuan että kaikilla on omat elämät elettävänä, eikä kellään oo välttämättä aikaa munkaan murheille, mutta entä sitten kun on aikaa? Miltä se sitte tuntuukaan, kun kerrot murheistasi, tai pidät hauskaa, ja kaverit käyttäytyy kuin ois jotain mitä he mielummin olisivat tekemässä. Jos kerta tosissaan ollaan kavereita, ja on historiaa takana enemmän kuin joillakin yhteensä, niin miltä se sitten tuntuukaan, kun ei enää tiedä kiinnostaako seura paskaakaan.
Oon vihanen. Tunnen oloni loukatuksi näin ensalkuun. Toki mulla on muitakin tunteita tätä kyseistä ongelmaa kohtaan, mutta ei oo eka kerta kun minut pistetään listan loppupäähän. En jaksa tätä samaa joka ikinen kerta. Mullei ole niin paljon kavereita joista oikeasti välittäisin, ja joiden eteen näen vaivaa silloin kun sovitaan jotain ohjelmaa. Mä pistän rahaa palamaan vaan koska haluan nähdä heidät, ja viettää aikaa! Miksei minulla ole sitten ees sen verran väliä, että voisi edes kerran kuussa käydä juttelemassa...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.