Kaipaisin kovasti neuvoja tai kuulisin mielipiteitä ihmisiltä jotka ovat ( /olleet) samassa tilanteessa kuin minä.
Olen ollut nyt Sveitsissä kohta kaksi vuotta au pairina, tarkoituksena oppia saksaa. Kesän lopussa kotiinpaluu häämöttää, mutta en millään halua palata. Tarkoitus olisi saksaa alkaa opiskelemaan.
Minulle kävi kuitenkin niin, että tapasin erään paikallisen pojan/miehen pari kuukautta tänne tuloni jälkeen. Tutustuin häneen ja hänen kavereihinsa ja olimme kavereita vähän yli vuoden ajan. Melkein puoli vuotta sitten kaikki muuttui, kun alettiin nähdä useammin (ihan kahdestaan) ja tutustuttiin paremmin. Jonkin ajan päästä hän sitten kysyi, jos voisimme olla enemmän kuin kavereita. Minä tietysti sanoin kyllä!
Hän oli jo monta kuukautta aikasemmin yrittänyt kysyä minulta, mutta oli aina perääntynyt (hän on ujo).
Ja vielä vaikeammaksi asian teki se, ettei hänellä ole paljon kokemusta seurustelusta (vain yksi tyttöystävä ennen minua ja sekin kauan aikaa sitten).
Nyt ollaan kuitenkin yhdessä ja tosi onnellisia, rakastetaan toisiamme (ensimmäinen seurustelukuppani, jota rakastan). Molemmat tiedämme, että joudun palaamaan takaisin Suomeen, varsinkin kun täältä on vaikea löytää töitä. Ja opiskelu aivan liian kallista. Hän on sanonut, että tulisi Suomeen mutta hänellä on opiskelut (vielä 2 vuotta) kesken. Sen jälkeen hän aikoo jättää Sveitsin, muttei tiedä mihin sitten. Minulla sama tilanne, Suomeen en halua jäädä. Mutta opiskella kuitenkin pitäisi vaikka jo yhdet paperit onkin (kahdet jos yo todistus lasketaan ;))
Hän sanoo, että haluaa vain että olen onnellinen ja että hän ymmärtää että minun täytyy palata mutta toivoo, että löytäisin työpaikan tai jotain mitä voisin tehdä sillä aikaa kun hän valmistuu. Sitten voisimme muuttaa pois yhdessä. Ja oikeastaan nyt jo elämme kaukosuhteessa, sillä hän on koulussa eri kaupungissa kuin minä eli vain viikonloppuisin näemme, hän asuu silloin vanhempiensa luona. Tietysti lomilla myös...
Ollaan siis jo totuttu siihen, ettei joka päivä toisiamme nähdä, ahkerasti tekstaillaan ja mesetellään.
Mutta silti pelottaa, jos palaan Suomeen, iskee hirveä ikävä, vaikka skype ym on keksitty, läheisyys on se mitä jää kaipaamaan, toisen kosketusta.
En vieläkään ymmärrä miten tämä voi olla mahdollista, että tapaan näin ihanan ja samanlaiset arvot omaavan ihmisen näinkin kaukana kotoa, vaikkei tämä niin kaukana olekkaan. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina, vaikka "vain" puolitoista vuotta sitten tavattiin. Hän sanoi, että noin vuosi sitten rakastui minuun, mikä tuli ihan yllätyksenä, vaikka kyllä hän aina oli niin kohtelias ja ihana minua kohtaan, että ajattelin että varmaan tykkää minusta, mutta vain kaverina.
Aina hän jaksaa yllättää, lähettää kirjeitä viikolla kun on koulussa ja suolisia tekstareita. Olen tavannut melkein kaikki hänen kaverinsa ja tulen heidän kanssaan hyvin toimeen, kaikki tuntuvat sanovan että olemme täydellinen pari :) Ja kun monesti tällä palstalla näkee, että kritisoidaan ulkomaalaisia miehiä "playereiksi" hän ei todellakaan ole. Jos näkisitte hänet, huomaisitte. Hänellä oli vaikeuksia edes puhua minulle alkuvaiheessa, koska oli niin ujo eikä paljon kokemusta naisista.
Pahoittelut, että tästä tuli näin pitkä, oli vaan pakko päästä purkamaan tunteita johonkin. Toivottavasti joku joka on kokenut samanlaista voisi neuvoa tai kertoa omia kokemuksia :)
Vielä lisäys, olemme molemmat 23-vuotiaita.

Vastaukset 1
Vanhimmat
Toi on todella vaikea tilanne. Mun poikaystävä ( ranskalainen) opiskeli täällä suomessa kun tavattiin, ja pian myös sen jälkeen meillä oli tilanne että mulla alko opiskelut täällä ja hänen piti palata takaisin opiskeleen Ranskaan. Mutta me päätettiin silloin että okei tää on nyt tällänen tilanne, ei voi mitään. Rakastamme toisiamme ja päätettiin siitä huolimatta koittaa ja nyt on sit _3_ vuotta kaukosuhdetta takana ja tänä vuonna saan vihdoin omat opiskelut loppuu. Aina ollaan lomisin nähty ja päivittäin yhteydessä mesessä ja soitellaan päivittäin myös hyvät yöt. Tottakai on vaiketa aikoja ja tekee mieli heittää hanskat tiskiin, mutta en halua luovuttaa pitkän matkan takia.
Mutta älä vaan jätä opiskeluita väliin. Nyt vaan kouluun ja silti jatkatte juttuanne :) alku on vaikea mutta kyllä siihen jotenki tottuu! Raskasta se on, mutta kannattaa ainakin yrittää!! Sitten ei ainakaan jää sellasta tunnetta, että mitä jos..