En olis uskonut, että itteni löydän vielä tällaselta palstalta. Eli 14 vuoden jälkeen on päätetty erota (miehen aloitteesta) ja meillä on kaksi yhteistä lasta. Äitinä on SUUNNATON huoli ja murhe noista pienokaisista ikää niillä on 2 ja 4. Viimeiseen asti jaksoin uskoa ja toivoa, että mies vielä tulee "järkiinsä" ja haluaa yrittää kaikin keinoin pitää perheen koossa, mutta karvas oli pettymys. Varsinaista syytä en ole tullut tietämään, muuta kuin "ei vain olla onnellisia" enkä sävähdytä niinkuin ennen. Pitkään luulin ja epäilin jo toista naista, mutta ei hän ainakaan ole mitään myöntänyt. Pariterapiassa käytiin muutamia kertoja, mutta ei niistä tuntunut olevan apua ongelmiin kun tietenkin tarvittaisiin molempien panostus siinä arjessakin...
Vaikka suru painaa jaksan uskoa, että itse jotenkin selviän kaikesta, mutta lapset enemmän huolettaa. Mies on hyvä isä ja haluaa tavata lapsia mahdollisimman paljon (puolet). Molemmat lapset syntyivät "vahingossa" ja pitkään sain syyttelyä siitä, että en kysynyt mieheltä mitään(toki hän oli tietoinen, ettei ehkäisyä ollut!) Oonko kauhean itsäkäs, kun en halua suostua siihen? Tuntuu ihan hirvittävän pahalta ajatus, että yht'äkkiä olisin puolet lasten elämästä pois! Ja jotenkin tuntuu, ettei se ole noin pienille lapsille edes hyväksi?? En kuitenkaan haluaisi lähteä riittelemään saati käräjöimään ja toivoisin, että asiat saataisiin sovittua lasten parhaaksi. Onko kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Ja mitä lasten hyväksi voi tehdä, että "traumat" olisivat mahdollisimman pienet?
Vaikka suru painaa jaksan uskoa, että itse jotenkin selviän kaikesta, mutta lapset enemmän huolettaa. Mies on hyvä isä ja haluaa tavata lapsia mahdollisimman paljon (puolet). Molemmat lapset syntyivät "vahingossa" ja pitkään sain syyttelyä siitä, että en kysynyt mieheltä mitään(toki hän oli tietoinen, ettei ehkäisyä ollut!) Oonko kauhean itsäkäs, kun en halua suostua siihen? Tuntuu ihan hirvittävän pahalta ajatus, että yht'äkkiä olisin puolet lasten elämästä pois! Ja jotenkin tuntuu, ettei se ole noin pienille lapsille edes hyväksi?? En kuitenkaan haluaisi lähteä riittelemään saati käräjöimään ja toivoisin, että asiat saataisiin sovittua lasten parhaaksi. Onko kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Ja mitä lasten hyväksi voi tehdä, että "traumat" olisivat mahdollisimman pienet?
Vastaukset 2
Vanhimmat
itse erosin kuusi kuukautta sitten meillä tyttö 9 v
yhteishuoltajuus lapsi on kahdesta viikosta 5 päivää isänsä kanssa
viikonloput mahdottomia isänsä viinan käytön vuoksi onneksi on jo niin iso että osaa sanoa miten asiat ovat
ja kertoa missä mennään
mulla olisi tyttö varmaan kokonaan mutta teen vuorotyötä ja tarvisin ex:N apua
lapsen hoidossa hyvä että edes näin pelaa
lapsen vuoksi olin huonossa suhteessa liian pitkään ja nyt kun ollaan erottu tyttö onkin tosi reipas ja ilonen eli ero on tehnyt lapselle tosi hyvää ei itkeskele ja koulukin menee tosi hienosti
kun ei ole painostavaa olla kotona , ja ei ole tappeluita
näin meillä
sinulla ihan eri tilanne, mutta lapset ovat sopeutuvaisia valitetavaa että se joskus vain menee näin
itse voit olla vain se hyvä ja turvallinen aikuinen lapsillesi ja antaa syliä ja lohduttaa koska tuon ikäiset eivät oikein ymmärrä miksi tilanne on muuttunut ja isi ei asukkaan enää samassa kodissa
mulla kaksi lasten lasta 4v ja 3v ja nyt vasta hyväksyvät ja ymmärtävät miksi mummi ja pappa
ei asukkaan enää samassa kodissa !
voimia! meitä on muitakin :)
Itsellä on hyvin saman ikäiset lapset ja erottu.
Parasta mielestäni lapsille olisi, että saisivat jäädä asumaan samaan kotiin sen vanhemman kanssa, jonka kanssa ovat enemmän. Olin ko. tilanteessa lasten kanssa vaikka olen mies.
On ihan hyvä, että molemmat haluavat olla lasten kanssa, silä eihän sitä yksin kaikkea jaksa. Lasten kanssa on ihan kivaa, mutta toista vanhempaakin tarvitaan, että saa välillä huilia.
Ero kannattaa hyväksyä ja päästä siitä yli, niin saat jatkettua omaa elämääsi mahdollisimman nopsaan.