Epävakaa persoonallisuus...

jo lapsuudesta lähtien. Itse asiassa en muista koskaan olleeni "normaali". Lapsuutta sävytti vielä isäni mielisairaus ja äitini tiukkapipoinen uskonnollisuus. Olen jo yli 40-vuotias ja kun tuossa mainitsit, että iän myötä tämäkin häiriö lievenee, niin minulla ei ole kyllä käynyt niin. Hain juuri erästä työpaikkaa ja vastaus oli taas kielteinen. Tuntuu vähän siltä, että olkoon kohta koko elämä. Myyn kaiken mitä minulla on irtisanoudun työstäni ja muutan kesämökille asumaan :( Olen muutenkin ahdistunut, stressaantunut ja onneton. Liian herkkä, toisaalta liian kova, aina jotain, mitä kukaan muu ei ole. Olen kyllästynyt olemaan ulkopuolinen, torjuttu, naurettu, pilkattu jne. Olen taas ajatellut itsemurhaa, isäni teki itsemurhan, joten kovin kaukaa sitäkään ei tarvitse hakea. Mietin, että mikä on kohtuus elämässä? Miksi joku saa lähes kaiken ja jollekin annetaan jo lapsuudessa sellaiset geenit, että niillä ei elämässä ei ongelmia selviä. Kohtuullista? Enpä usko.

Minulla epävakaus ilmenee lähinnä keskittymiskyvyn puutteena ja lyhyt pinnaisuutena. Joskus jos joku asia ärsyttää, niin se voi olla todella katastrofaalista minulle. Reagoin 100 kertaa vahvemmin pettymyksiin kuin "terveet" ihmiset. Täytyy vaan oppia välttämään sellaisia tilanteita joissa se "hermo saattaa mennä". Ja täytyy tehdä itselleen toimintasuunnitelma, jota sitten noudattaa sitä jotta ei pääse tapahtumaan mitään vakavaa. Työelämässä on vähän samalla tavalla. Hyvällä tuulella olen ihan tavallinen, jopa empaattinen ja pidetty ihminen. Mutta jos pomon kanssa tulee erimielisyysksiä niin suunnilleen latelen tappouhkauksia.
Tähän kiteytettynä voisin sanoa, että pinna palaa helposti ja välttäkää tilanteita joissa näin voi käydä. Ja keskittykää elämään "tässä hetkessä." Ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Tässä häiriössä mieli ja ajatukset vaeltavat paljon, keskityyminen on tärkeää.

Että näin... kirjoitti:

Minulla epävakaus ilmenee lähinnä keskittymiskyvyn puutteena ja lyhyt pinnaisuutena. Joskus jos joku asia ärsyttää, niin se voi olla todella katastrofaalista minulle. Reagoin 100 kertaa vahvemmin pettymyksiin kuin "terveet" ihmiset. Täytyy vaan oppia välttämään sellaisia tilanteita joissa se "hermo saattaa mennä". Ja täytyy tehdä itselleen toimintasuunnitelma, jota sitten noudattaa sitä jotta ei pääse tapahtumaan mitään vakavaa. Työelämässä on vähän samalla tavalla. Hyvällä tuulella olen ihan tavallinen, jopa empaattinen ja pidetty ihminen. Mutta jos pomon kanssa tulee erimielisyysksiä niin suunnilleen latelen tappouhkauksia.
Tähän kiteytettynä voisin sanoa, että pinna palaa helposti ja välttäkää tilanteita joissa näin voi käydä. Ja keskittykää elämään "tässä hetkessä." Ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Tässä häiriössä mieli ja ajatukset vaeltavat paljon, keskityyminen on tärkeää.

Lue lisää

Uskomatonta!

Mulla on ihan sama juttu.=) Olen lapsesta asti ollut huono keskittymään ja ollut paljon pois koulusta.
Muutama vuosi takaperin minulta löydettiin lievä lukihäiriö myös ( lukemisen ymmärtäminen )
Olen todella levoton ja malttamaton, haluan selvittää asiat heti, en kykene odottamaan.
Töistä tämä koko ruljanssi lähti...eli ensin masennuksen takia s.lomalle, psykiatrille lähete ja tapaaminen hänen kanssaan 3 krt ja sieltä se sitten tuli.
En missään olosuhteissa pysty elämään nyt ja tässä paitsi ajoittain, mutta minulla vähintään vuoden päähän kaikki suunnitelmat selvinä.
Ei tietenkään kaikissa asioissa mutta esim asunnon myynti ym tälläiset asiat.Kelailen ja analysoin paljon itseäni kuin myös mietin muiden toimintaa ja sitä mistä mikäkin johtuu, en kuitenkaan sano kaikkia asioita ääneen.=)

Ihana juttu!

Lisää vaan näitä juttuja tänne!

diagnoosin kirjoitti:

Uskomatonta!

Mulla on ihan sama juttu.=) Olen lapsesta asti ollut huono keskittymään ja ollut paljon pois koulusta.
Muutama vuosi takaperin minulta löydettiin lievä lukihäiriö myös ( lukemisen ymmärtäminen )
Olen todella levoton ja malttamaton, haluan selvittää asiat heti, en kykene odottamaan.
Töistä tämä koko ruljanssi lähti...eli ensin masennuksen takia s.lomalle, psykiatrille lähete ja tapaaminen hänen kanssaan 3 krt ja sieltä se sitten tuli.
En missään olosuhteissa pysty elämään nyt ja tässä paitsi ajoittain, mutta minulla vähintään vuoden päähän kaikki suunnitelmat selvinä.
Ei tietenkään kaikissa asioissa mutta esim asunnon myynti ym tälläiset asiat.Kelailen ja analysoin paljon itseäni kuin myös mietin muiden toimintaa ja sitä mistä mikäkin johtuu, en kuitenkaan sano kaikkia asioita ääneen.=)

Ihana juttu!

Lisää vaan näitä juttuja tänne!

Lue lisää

Mulla on lääkkeenä mieltä tasaava lääke, lamictal. Se on auttanu aika hyvin. Rauhottavana lääkkeenä mulla on seroquel ja se on myös hyvä mulle. Sitten mulla on vielä seronil syömishäiriöön, hyvä lääke sekin. Terapiassa kävin, mutta se ei ole mun juttu. Sitte olin ryhmäterapiassa, joka kesti 10 kertaa ja siinä opeteltiin keinoja jotka saattaa auttaa tätä levotonta mieltä ja oppia ymmärtämään tätä. Se oli tosi hyvä ryhmä. Opin siellä mm. että pidän esim. vesipulloa laukussa, koska jos tulee jano ja ei ole juotavaa, niin meen ihan sekaisin. Toinen juttu on keksit, koska jos verensokeri laskee tai tulee nälkä kaupungilla liikkuessa, niin siitäkin syystä saatan hermostua. Ja kun ne tunnetilat ovat tosiaan 100 kertaisia.
Joskus vieläkin tuntuu, että haluaisi olla jotenki "holtiton" ja mennä vaan. Se kuuluu tähän sairauteen. Ne lääkkeet on vaan otettava vaikka kuinka tuntuisi että haluaa sekoilla tms. Se on se muutama sekunti kun nielet ne vaikka kuinka tuntuu että haluaa mennä vaan. Olen jo 40-vuotias ja naimisissa, joten se vaikuttaa, että ei anna toiselle huolen aihetta.
Sinä joka ajattelit kissan ottaa... Ilman muuta ota! Sekin saattaa auttaa siihen että ei tuu tehtyä mitään tyhmää kun on vastuu jostain elävästä olennosta. Ja on joku josta välittää.

Että näin... kirjoitti:

Minulla epävakaus ilmenee lähinnä keskittymiskyvyn puutteena ja lyhyt pinnaisuutena. Joskus jos joku asia ärsyttää, niin se voi olla todella katastrofaalista minulle. Reagoin 100 kertaa vahvemmin pettymyksiin kuin "terveet" ihmiset. Täytyy vaan oppia välttämään sellaisia tilanteita joissa se "hermo saattaa mennä". Ja täytyy tehdä itselleen toimintasuunnitelma, jota sitten noudattaa sitä jotta ei pääse tapahtumaan mitään vakavaa. Työelämässä on vähän samalla tavalla. Hyvällä tuulella olen ihan tavallinen, jopa empaattinen ja pidetty ihminen. Mutta jos pomon kanssa tulee erimielisyysksiä niin suunnilleen latelen tappouhkauksia.
Tähän kiteytettynä voisin sanoa, että pinna palaa helposti ja välttäkää tilanteita joissa näin voi käydä. Ja keskittykää elämään "tässä hetkessä." Ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Tässä häiriössä mieli ja ajatukset vaeltavat paljon, keskityyminen on tärkeää.

Lue lisää

Pettymyksiin en osaa minäkään reagoida mitenkään kohtuullisesti. Uskon, että erakoitumishaluni ja vähäiset ihmissuhteet koko elämäni aikana (olen reilu kolmikymppinen) ovat olleet alitajuista halua suojella itseäni pettymyksiltä, kolauksilta ja niiden mukanaan tuomilta ylireaktioilta, esim. vahvoilta kuolemantoiveilta.

Koen usein, että minua kohdellaan todella väärin (ja kyllä, ihmiset ovat usein ajattelemattomia kun eivät esimerkiksi ilmoittele jos sovittu tapaaminen peruuntuu tai muuten eivät pidä lupauksiaan...) ja koen siinä mielessä huonoutta kun en kerta kaikkiaan osaa olla ihmisten kanssa niin, että itselläni olisi koskaan hyvä olla! Monet pitävät mua lämminsydämisenä (mitä toki olenkin) ja rauhallisena ja tyynenä ihmisenä, jonka kanssa on helppo olla. Ongelmani on siis se, etten uskalla juurikaan koskaan sanoa mielipahaani ääneen, koska pelkään menettäväni vähäisetkin ystävyyssuhteeni. En uskalla ottaa sitä riskiä, että vaikka esitän asiani nätisti, vastapuoli vahvempana persoonana mitätöi tuntemukseni ja ehkä jopa loukkaantuu ja hylkää minut. Joskus olen varovasti yrittänyt sitten kuitenkin sanoa, mutta heti perään pyytelen kovasti anteeksi ja siis itse mitätöin tunnereaktioni!

Toivon, että saan jostain keinoja oppia käsittelemään näitä äärimmäisen herkkiä tunteitani, jottei koko ajan tarvitsisi punnita miten toimin missäkin tilanteessa, jotten "hajoaisi".

howling bowl kirjoitti:

Pettymyksiin en osaa minäkään reagoida mitenkään kohtuullisesti. Uskon, että erakoitumishaluni ja vähäiset ihmissuhteet koko elämäni aikana (olen reilu kolmikymppinen) ovat olleet alitajuista halua suojella itseäni pettymyksiltä, kolauksilta ja niiden mukanaan tuomilta ylireaktioilta, esim. vahvoilta kuolemantoiveilta.

Koen usein, että minua kohdellaan todella väärin (ja kyllä, ihmiset ovat usein ajattelemattomia kun eivät esimerkiksi ilmoittele jos sovittu tapaaminen peruuntuu tai muuten eivät pidä lupauksiaan...) ja koen siinä mielessä huonoutta kun en kerta kaikkiaan osaa olla ihmisten kanssa niin, että itselläni olisi koskaan hyvä olla! Monet pitävät mua lämminsydämisenä (mitä toki olenkin) ja rauhallisena ja tyynenä ihmisenä, jonka kanssa on helppo olla. Ongelmani on siis se, etten uskalla juurikaan koskaan sanoa mielipahaani ääneen, koska pelkään menettäväni vähäisetkin ystävyyssuhteeni. En uskalla ottaa sitä riskiä, että vaikka esitän asiani nätisti, vastapuoli vahvempana persoonana mitätöi tuntemukseni ja ehkä jopa loukkaantuu ja hylkää minut. Joskus olen varovasti yrittänyt sitten kuitenkin sanoa, mutta heti perään pyytelen kovasti anteeksi ja siis itse mitätöin tunnereaktioni!

Toivon, että saan jostain keinoja oppia käsittelemään näitä äärimmäisen herkkiä tunteitani, jottei koko ajan tarvitsisi punnita miten toimin missäkin tilanteessa, jotten "hajoaisi".

Lue lisää

Uskomatonta!
Ihan kuin lukisin omaa juttuani! =)
Itse vietinkin erakon elämää noin 10 vuotta sitten ...olen myös kolmekymppinen.=)
Minulla on ollut pitkiä parisuhteita mutta ystävyyssuhteita minulla ei juurikaan ole.Ystävystyn helposti mutta jostain syystä jos näen heissä vähääkään vilpillisyyttä en vastaa enää heidän puheluihinsa.
Ihmiset tulevat kanssani erinomaisesti toimeen, olen iloinen ja positiivinen ja joskus liiankin avoin.
Minulla myös yhtäläisyyksiä tapaamisista ystävien kanssa. Olen aina painottanut niille harvoille ystävilleni joita minulla enää on, että vaikka tulisi viime hetken peruutus niin ilmoita ennemmin kuin jätät tulematta paikalle.

Minä taas koen olevani todella vahva persoona.Tätä minulle on sanottukin.=) Joskus aikoinaan jopa jyräävä, mutta siitä olen yrittänyt päästä eroon koska haluan että ihmiset ovat omia itsejään minun kanssani ja uskaltavat sanoa mitä ajattelevat.

Meillä on aika paljon yhteistä! Tosi kiva lukea näitä ja oivaltaa asioita samalla itsestään.

Epävakauteni ilmenee monissa alueissa elämässäni.

Pari suhteeseen se ei ole vaikuttanut. Tosin tämä on ensimmäinen pari suhteeni sitten yhden epäonnisen teini rakkauden jälkeen. Tätä ennen minulla on ollut vain satunnaisia seksi suhteita ja holtittomia yhden illan juttuja. Kummassakaan ei vaadita seksin lisäksi muuta, joten niitä ei voi verrata pari suhteeseen. Holtittomuus ilmeni näissä mm. niin etten koskaan käyttänyt ehkäisyä, enkä ollut kiinnostunut kumppanistani käyttääkö hän esim. e-pillereitä.

Impulsiivisuuteni on heikoilla nautintoa tuottavissa asioissa. Ennen nykyistä parisuhdettani käytin rankalla kädellä päihteitä, eli päivittäin. Silloin ei ollut mitään väliä milloin ja mitä veti. Otin jopa hengen vaarallisia yhdistelmiä erilaisia päihteitä tietäen, mutta välittämättä niiden vaaroista. Tämä runsas, vuosia kestänyt päihteiden käyttö johtikin moniin riippuvuuksin, joka todettiin riippuvuutena useisiin eri psykoaktiivisiin aineisiin. Yleisesti ottaen olen muutenkin erittäin taipuvainen riippuvuuteen kaikessa, josta saan nautintoa.

Nykyisinkin menee toisinaan kannabista useasti, mutta ennemmänkin lääkkeenä ahdistukseen. Lisäksi menee kyllä päihteitä laidasta laitaan, mutta erittäin satunnaisesti, tosin yleensä suunnittelemattomasti. Holtittomuus ilmenee myös jatkuvana tuhlailuna elokuviin, karkkiin ja herkullisiin, mutta epäterveellisiin ruokiin.

Työssä ja koulutuksessa näkyy myös hyvin. Työtä en ole tehnyt kuin määräaikais sopimuksilla ja lopettanut sen jälkeen. Pisin oli kaksi kuukautta ja se riittikin. Olen ollut kolmessa eri ammatti koulussa, joista jokaisessa tuli valtavasti poissa oloja ja hylättyjä kursseja. Pisimpään viihdyin kaksi vuotta yhdessä kouluista. Siitäkin ajasta olin omalla lomalla kaksi ja puoli kuukautta. Viimeisimmässä koulussa olin puolitoista vuotta, josta ajasta olin neljä kuukautta sairaslomalla. Tällä hetkellä olen ollut reilun vuoden sairaslomalla, tosin lähinnä kaksisuuntaisen sekamuotoisen jakson ja siitä toipumisen takia.

Tunne maailman ongelmat ilmenevät yllättäen voimakkaasti ja ennustamattomasti ailahtelevina mielialoina ja ajoittaisen, mutta voimakkaana ahdistuksena. Lisäksi minulla on heikentynyt empatia kyky, joka siis tarkoittaa sitä että minä en toisinaan osaa asettua tunne puolella toisen asemaan. Tämä ei kuitenkaan ole jatkuvaa, vaan lähinnä riippuu tilasta, jossa itse kulloinkin olen. Suutteassani taas olen joko verbaalisesti agressiivinen tai täysin omaan kuoreeni vetäytyvä ja esim. autoa ajaessa lakkaan välittämättä itseni tai muiden turvallisuudesta.

Sosiaalisissa suhteissakin tämä vaikuttaa vahvasti vaikka se ei ulkoa päin näy eikä sosiaalinen elämäni ole rajoittunutta. Minulla on paljon kavereita, vähän oikeita ystäviä, mutta useampia niitäkin. Olen ulospäin suuntautuva, jonka muut näkevät itsevarmana, aurinkoisena ja kaikkien kanssa hyvin toimeen tulevana ihmisenä. Todellisuudessa tämä on vain valheellinen ulkokuori, jonka sisällä olen pelokas, ahdistunut, epävarma, jossain määrin paranoidinen ja monia kohtaan suurta vihaa tunteva henkilö.

Minullakin on epävakaa persoonallisuus ja käytän lääkkeenä Lamictalia. Hyvältä lääkkeeltä vaikuttaa, mielialat eivät heittele niin radikaalisti kuin ennen. Menin psykologin puheille, kun elämäni oli kaukana tasapainoisesta. Sain hillittömiä raivareita, rikoin esineitä mm. peilejä ja laseja ja maailma suunnilleen kaatuu päälle. Raivareiden aikana menen suunnilleen psykoosin kaltaiseen tilaan, en välitä siitä, mitä suustani lauon ja saatan olla vaarallinen jopa itselleni. Kaikista eniten avopuolisoni joutui kärsimään tästä. Otin siis härkää sarvista ja päätin hakea apua. Nyt elämäntilanne on melkoisen hyvä, vaikka olen edelleenkin melko impulsiivinen... mutten niin pahasti kuin ennen (etten riko omaisuutta yms.)

sekopääepävakaa kirjoitti:

Minullakin on epävakaa persoonallisuus ja käytän lääkkeenä Lamictalia. Hyvältä lääkkeeltä vaikuttaa, mielialat eivät heittele niin radikaalisti kuin ennen. Menin psykologin puheille, kun elämäni oli kaukana tasapainoisesta. Sain hillittömiä raivareita, rikoin esineitä mm. peilejä ja laseja ja maailma suunnilleen kaatuu päälle. Raivareiden aikana menen suunnilleen psykoosin kaltaiseen tilaan, en välitä siitä, mitä suustani lauon ja saatan olla vaarallinen jopa itselleni. Kaikista eniten avopuolisoni joutui kärsimään tästä. Otin siis härkää sarvista ja päätin hakea apua. Nyt elämäntilanne on melkoisen hyvä, vaikka olen edelleenkin melko impulsiivinen... mutten niin pahasti kuin ennen (etten riko omaisuutta yms.)

Lue lisää

Mulla diagnosoitiin epävakaus noin vuosi takaperin. Itse, ja kumppanini toiveesta hakeuduin lääkärin juttusille, ja pääsinkin ihan psykiatrian puolelle. Puolen vuoden ajan (muistaakseni) kävin noin kerran kahdessa viikossa juttelemassa, tehtiin kaikenlaisia testejä, lääkitystä mulkattiin, ja tulkoksena oli epävakaa persoonallisuushäiriö passiivis-aggressiivisin piirtein.

Lapsuudesta asti olen ollut huono keskittymään, vilkas, haukuin herkästi muita pienenä. Isäni oli paljon poissa kotoa, oli ulkomailla työssä. Elin äidin, ja itseäni 14 vuotta vanhemman veljen kanssa. Olin riippuvainen äidistäni.
Kun olin noin viiden vanha, isä oli pysyvästi kotona, jäi työttömäksi. Teini-iässä kärsin isän runsaasta alkoholin käytöstä, pelkäsin vanhempieni riitoja. Joskus tullessani kotiin isäni kanteli metsästyshaulikkoaan aikeissa surmata itsensä humalassa. Menin väliin, puhuin ja itkin, sain aseen pois.
Ulospäin näyttelin kaikille että kotona on asiat hyvin. Minulla oli tunne että pidin perhettä koossa. Olin varuillani, kuulolla kokoajan jos äitini tarvitsi apua kun ei jaksanut isän ryyppäämistä.

Parinkympin jälkeen huomasin olevani bi-seksuaali, löysin naisystävän (olemme olleet nyt kohta viisi vuotta yhdessä). Seksuaalisuuden kanssa olin kriisissä. Pitkään jouduin näytellä täys heteroa. Olin taas hajalla. En tiennyt kuka olin.

Nyt kun muut asiat on "mallillaan", asumme kumppanin kanssa yhdessä jo useatta vuotta. Meillä on kissoja, ja iso asunto. Olen silti hajalla ja sirpaleinen. En tiedä aina kuka olen.
Ihastun helposti, unohdan että olen suhteessa. Säntäilen asioihin, haluan tuntea asioita isolla T:llä.

Olen yhden ammatin itselleni onnistunut lukemaan. Jatkoin samalla alalla, ja opiskelin hetken ammattikorkeassa lisää, mutta en valmistunut sieltä koska kaikki oli niin ylivoimaista. En jaksanut käydä koulussa, en jaksanut tehdä tehtäviä.
Töissä käyn keikkaillen. Eli vakituista työpaikkaa ei ole, mutta tällä alalla tehdään paljon keikkatyötä. Työnteko ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa. Mieluummin olisin kotona, ja tekisin mielekkäitä asioita.

On päiviä jolloin en saa kertakaikkiaan mitään aikaiseksi. Olen vaan, ihmettelen.
Usein on tunne etten tiedä oikein kuka olen, mitä haluan ja miksi.
Lannistun helposti. Olen räjähdysaltis. Kuljen sumussa ja mielialani ja tunnetilani vaihtelevat. Olen lähes koko ajan huolissani ja jollain tapaa kiihtynyt ja ärtynyt.
Toki minulla on somaattisia sairauksiakin, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta ja orastava diabetes. Eli aika paljon verensokerin heittelyt vaikuttavat myös ärtyneisyyteen ja väsymykseen.

Mutta pääasiassa oloani kuvailee päämäärättömyys ja sumussa eläminen. Nyt on ollut jakso kun olen hyvin alavireinen. Mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää. Väsyn äärettömän helposti. Pienikin ponnistelu tuntuu ylivoimaiselta. Jos vaikka joku esine tipahtaa vahingossa, koen sen olevan jonkun suuren voiman minulle tarkoittamaa vittuilua. Elämässäni on asetelma minä vastaan muut.
Syyttelen usein muita tapahtuvista vastoinkäymisistä. Joku haluaa minulle aina pahaa.
Kadulla saatan sanoa ilkesäti ihmisille, en jaksa kulkea tungoksissa, en kestä jonottamista. Ihmiset tuijottavat, koen oloni epävarmaksi. Muut saattavat puhua minusta pahaa.
Kaupassa käyntikin vie mehuni ihan totaalisesti. Väsyn todella helposti, mutta silti tylsistyn yhtä helposti jos ei ole jotain virikettä. Ristiriitaista.
Olen ristiriitainen koko tyyppi.

Tuntuu monesti että päässäni pyörii ajatusten kehä, eikä yhdestäkään ajatuksesta saa oikein otetta. Ne menee, ja tulee. Tulee ja menee.
Unohtelen asioita. En muista mitä juuri äskön tein tai sanoin. Mietin jopa tapahtuiko se edes oikeasti kun en kykene muistamaan.
Minun on vaikea kuunnella mitä keskustelukumppanillani on sanottavaa, koska oma mieleni harhailee. reagoin ympäristöäni kokoajan, vaikka yrtitän keksittyä mitä minulle puhutaan. Joskus unohdan että minulle on jostain asiasta edes puhuttu. Puhun helposti päälle, koska muuten unohdan mitä olin sanomassa.

Inhoan sotkua ja epäjärjestystä mutta silti en kykene aloittamaan siivousta. Saatan seistä keskellä huonetta tietämättä mistä pitäisi aloittaa. Siirrän tavaroita paikasta toiseen. Kestää aikansa ennenkuin pääsen rytmiin, ja sittenkin väsyn ja lannistun helposti. Olen valmis vaan itkemään ja lyömään hanskat tiskiin.
Joskus taas saatan uurastaa jonkun typerän pienen yksityiskohdan parissa tuntitolkulla, koska haluan sen menevän oikein. Muut eivät edes jaksaisi vaivautua moisen asian takia, mutta minulle se voi olla hyvinkin tärkeä asia.

Plaah..

Olen hullu.

Epis-83 kirjoitti:

Mulla diagnosoitiin epävakaus noin vuosi takaperin. Itse, ja kumppanini toiveesta hakeuduin lääkärin juttusille, ja pääsinkin ihan psykiatrian puolelle. Puolen vuoden ajan (muistaakseni) kävin noin kerran kahdessa viikossa juttelemassa, tehtiin kaikenlaisia testejä, lääkitystä mulkattiin, ja tulkoksena oli epävakaa persoonallisuushäiriö passiivis-aggressiivisin piirtein.

Lapsuudesta asti olen ollut huono keskittymään, vilkas, haukuin herkästi muita pienenä. Isäni oli paljon poissa kotoa, oli ulkomailla työssä. Elin äidin, ja itseäni 14 vuotta vanhemman veljen kanssa. Olin riippuvainen äidistäni.
Kun olin noin viiden vanha, isä oli pysyvästi kotona, jäi työttömäksi. Teini-iässä kärsin isän runsaasta alkoholin käytöstä, pelkäsin vanhempieni riitoja. Joskus tullessani kotiin isäni kanteli metsästyshaulikkoaan aikeissa surmata itsensä humalassa. Menin väliin, puhuin ja itkin, sain aseen pois.
Ulospäin näyttelin kaikille että kotona on asiat hyvin. Minulla oli tunne että pidin perhettä koossa. Olin varuillani, kuulolla kokoajan jos äitini tarvitsi apua kun ei jaksanut isän ryyppäämistä.

Parinkympin jälkeen huomasin olevani bi-seksuaali, löysin naisystävän (olemme olleet nyt kohta viisi vuotta yhdessä). Seksuaalisuuden kanssa olin kriisissä. Pitkään jouduin näytellä täys heteroa. Olin taas hajalla. En tiennyt kuka olin.

Nyt kun muut asiat on "mallillaan", asumme kumppanin kanssa yhdessä jo useatta vuotta. Meillä on kissoja, ja iso asunto. Olen silti hajalla ja sirpaleinen. En tiedä aina kuka olen.
Ihastun helposti, unohdan että olen suhteessa. Säntäilen asioihin, haluan tuntea asioita isolla T:llä.

Olen yhden ammatin itselleni onnistunut lukemaan. Jatkoin samalla alalla, ja opiskelin hetken ammattikorkeassa lisää, mutta en valmistunut sieltä koska kaikki oli niin ylivoimaista. En jaksanut käydä koulussa, en jaksanut tehdä tehtäviä.
Töissä käyn keikkaillen. Eli vakituista työpaikkaa ei ole, mutta tällä alalla tehdään paljon keikkatyötä. Työnteko ei voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa. Mieluummin olisin kotona, ja tekisin mielekkäitä asioita.

On päiviä jolloin en saa kertakaikkiaan mitään aikaiseksi. Olen vaan, ihmettelen.
Usein on tunne etten tiedä oikein kuka olen, mitä haluan ja miksi.
Lannistun helposti. Olen räjähdysaltis. Kuljen sumussa ja mielialani ja tunnetilani vaihtelevat. Olen lähes koko ajan huolissani ja jollain tapaa kiihtynyt ja ärtynyt.
Toki minulla on somaattisia sairauksiakin, kuten kilpirauhasen vajaatoiminta ja orastava diabetes. Eli aika paljon verensokerin heittelyt vaikuttavat myös ärtyneisyyteen ja väsymykseen.

Mutta pääasiassa oloani kuvailee päämäärättömyys ja sumussa eläminen. Nyt on ollut jakso kun olen hyvin alavireinen. Mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää. Väsyn äärettömän helposti. Pienikin ponnistelu tuntuu ylivoimaiselta. Jos vaikka joku esine tipahtaa vahingossa, koen sen olevan jonkun suuren voiman minulle tarkoittamaa vittuilua. Elämässäni on asetelma minä vastaan muut.
Syyttelen usein muita tapahtuvista vastoinkäymisistä. Joku haluaa minulle aina pahaa.
Kadulla saatan sanoa ilkesäti ihmisille, en jaksa kulkea tungoksissa, en kestä jonottamista. Ihmiset tuijottavat, koen oloni epävarmaksi. Muut saattavat puhua minusta pahaa.
Kaupassa käyntikin vie mehuni ihan totaalisesti. Väsyn todella helposti, mutta silti tylsistyn yhtä helposti jos ei ole jotain virikettä. Ristiriitaista.
Olen ristiriitainen koko tyyppi.

Tuntuu monesti että päässäni pyörii ajatusten kehä, eikä yhdestäkään ajatuksesta saa oikein otetta. Ne menee, ja tulee. Tulee ja menee.
Unohtelen asioita. En muista mitä juuri äskön tein tai sanoin. Mietin jopa tapahtuiko se edes oikeasti kun en kykene muistamaan.
Minun on vaikea kuunnella mitä keskustelukumppanillani on sanottavaa, koska oma mieleni harhailee. reagoin ympäristöäni kokoajan, vaikka yrtitän keksittyä mitä minulle puhutaan. Joskus unohdan että minulle on jostain asiasta edes puhuttu. Puhun helposti päälle, koska muuten unohdan mitä olin sanomassa.

Inhoan sotkua ja epäjärjestystä mutta silti en kykene aloittamaan siivousta. Saatan seistä keskellä huonetta tietämättä mistä pitäisi aloittaa. Siirrän tavaroita paikasta toiseen. Kestää aikansa ennenkuin pääsen rytmiin, ja sittenkin väsyn ja lannistun helposti. Olen valmis vaan itkemään ja lyömään hanskat tiskiin.
Joskus taas saatan uurastaa jonkun typerän pienen yksityiskohdan parissa tuntitolkulla, koska haluan sen menevän oikein. Muut eivät edes jaksaisi vaivautua moisen asian takia, mutta minulle se voi olla hyvinkin tärkeä asia.

Plaah..

Olen hullu.

Lue lisää

Moni asia mistä kirjoitit, Epis-83, kuulosti tutulta.

"Usein on tunne etten tiedä oikein kuka olen, mitä haluan ja miksi." Mulla kanssa kun iso ahdistus päällä niin tulee olo, etten tiedä kuka olen. Viime aikoina aika tavallista. Helvetti riehuu sisällä ja sitä vaan koittaa rukoilla, että auta Jumala mut tästä hetkestä pois. Läheisten on vaikea uskoa etten tiedä kuka olen, mutta sillä hetkellä kun se tunne on päällä se on varsin todellinen. Jotakin minuuden heikkoutta se kai on.

"Lannistun helposti. Olen räjähdysaltis." Sama. Pienet asiat voi lyödä maahan hetkessä, varsinkin sopivassa mielentilassa. Oon jatkuvasti jotenkin hermostunut. Kävelen ja puhun liian nopeasti muitten ihmisten makuun. Yleensä käy niin että impulsiivisuuttani törmäilen ihmisiin & esineisiin ja sitten yliherkkänä koen sen musertavana. Kaikki on ikään kuin mua vastaan. Koomista kylläkin jos ulkoapäin katsoo, ei voi kieltää.

"Olen lähes koko ajan huolissani ja jollain tapaa kiihtynyt ja ärtynyt. " Tämänkin tunteen tunnistan. Perusolotila on usein jotenkin negatiivissävyinen, joko ärtynyt tai sitten suorastaan vihainen. Joskus mietin miten kiva olisi kurkistaa jonkun "terveen" ihmisen päähän, millainen mielentila siellä vallitsee enimmän osan päivää. Toisaalta toivoisin, että terveet näkisi sen kaaoksen mun päässä ja voisi suhteuttaa mun ylimitoitetut sanat ja teot siihen mielentilaan. No, nyttemmin oon oppinut että kukaan ei näe kenenkään oloa ellei siitä kommunikoi jotenkin. Ja ehkä pikkuriikkisen verran oon oppinut hyväksymäänkin omia oloja, etten jatkuvasti tunne syyllisyyttä ja vihaa itteeni niitten takia. Silloin kun olo on hankalin, niin oon koittanut ottaa vastaan ne kaikki tunteet mitä tulee. Se on pienemmän vaivan tie kun että torjuis sen kaiken ja vielä säälis ja vihais itteeään.

"Mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää." Tuttu fiilis tämäkin. Mulla jonkinlainen tyhjyys ison osan aikaa, tunteet puuttuu kokonaan, niin positiiviset kuin negatiiviset. Tämä edistää kyllä syrjäytymistä jos mikä. Ei pääse enää samalle aaltopituudelle ihmisten kanssa, eikä hekään välttämättä mun. Mä en pysty nykyään esim. kattomaan elokuvia tai kuuntelemaan musiikkia, koska ne on oman tyhjyyteni takia menettäneet merkityksensä. Puhumattakaan jostain sosiaalisesta kanssakäymisestä. Huh. Sosiaalisten tilanteiden vaikeuden takia oon jättäytynyt pois työelämästäkin, vaikkakin työhaluja vielä olis.

"Syyttelen usein muita tapahtuvista vastoinkäymisistä. " Sama vika. Mun läheiset on saaneet kuulla kerran jos toisenkin olevansa syyllisiä mun ongelmiin. Saatan keksiä vihoittelun aiheita tyhjästäkin, jotta saisin purettua omaa pahaa oloa. Siinä tilanteessa sitä vaan antaa palaa täysillä, jälkeenpäin kaduttaa. Tunteiden säätelyyn tääkin liittyy niin kun moni epävakaitten ongelma.

Mulla ei oo mahiksia terapiaan, mut oon opiskellu omin neuvoin netistä ja kirjoista kaikkee aiheeseen liittyvää. Duodecim kustantamolta on ilmestynyt viime vuonna kirja Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito. Tällaseen potilasoppaaseen myös törmäsin josta on ollu apua: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=epi00007

Ei tähän auta kun et koittaa tulla jatkuvasti tietosemmaks omista tunteista ja reaktioista ja koittaa hyväksyä ittensä semmosena kun on. Onneks on muutama läheinen jotka myös hyväksyy ja tietää mitä mun joskus aika outojen juttujen takana on. Ei me epävakaat olla pahoja, liian voimakkaat säätelemättömät tunteet vaan toimii meidän kautta. Jos ne nyt ei lievenekään iän myötä niin ainakin tulee jonkunlaista suhteellisuutta ehkä että koko maailma ei kaadu tähän mun vihaan nyt. Malta odottaa, mä aina hoen ittelleni, se menee ohi. Ei voi kun toivoa voimia kaikille muillekin jotka painii tän ongelmatiikan kimpussa.

reikä sielussa kirjoitti:

Moni asia mistä kirjoitit, Epis-83, kuulosti tutulta.

"Usein on tunne etten tiedä oikein kuka olen, mitä haluan ja miksi." Mulla kanssa kun iso ahdistus päällä niin tulee olo, etten tiedä kuka olen. Viime aikoina aika tavallista. Helvetti riehuu sisällä ja sitä vaan koittaa rukoilla, että auta Jumala mut tästä hetkestä pois. Läheisten on vaikea uskoa etten tiedä kuka olen, mutta sillä hetkellä kun se tunne on päällä se on varsin todellinen. Jotakin minuuden heikkoutta se kai on.

"Lannistun helposti. Olen räjähdysaltis." Sama. Pienet asiat voi lyödä maahan hetkessä, varsinkin sopivassa mielentilassa. Oon jatkuvasti jotenkin hermostunut. Kävelen ja puhun liian nopeasti muitten ihmisten makuun. Yleensä käy niin että impulsiivisuuttani törmäilen ihmisiin & esineisiin ja sitten yliherkkänä koen sen musertavana. Kaikki on ikään kuin mua vastaan. Koomista kylläkin jos ulkoapäin katsoo, ei voi kieltää.

"Olen lähes koko ajan huolissani ja jollain tapaa kiihtynyt ja ärtynyt. " Tämänkin tunteen tunnistan. Perusolotila on usein jotenkin negatiivissävyinen, joko ärtynyt tai sitten suorastaan vihainen. Joskus mietin miten kiva olisi kurkistaa jonkun "terveen" ihmisen päähän, millainen mielentila siellä vallitsee enimmän osan päivää. Toisaalta toivoisin, että terveet näkisi sen kaaoksen mun päässä ja voisi suhteuttaa mun ylimitoitetut sanat ja teot siihen mielentilaan. No, nyttemmin oon oppinut että kukaan ei näe kenenkään oloa ellei siitä kommunikoi jotenkin. Ja ehkä pikkuriikkisen verran oon oppinut hyväksymäänkin omia oloja, etten jatkuvasti tunne syyllisyyttä ja vihaa itteeni niitten takia. Silloin kun olo on hankalin, niin oon koittanut ottaa vastaan ne kaikki tunteet mitä tulee. Se on pienemmän vaivan tie kun että torjuis sen kaiken ja vielä säälis ja vihais itteeään.

"Mikään ei tunnu miltään, enkä jaksa edes yrittää." Tuttu fiilis tämäkin. Mulla jonkinlainen tyhjyys ison osan aikaa, tunteet puuttuu kokonaan, niin positiiviset kuin negatiiviset. Tämä edistää kyllä syrjäytymistä jos mikä. Ei pääse enää samalle aaltopituudelle ihmisten kanssa, eikä hekään välttämättä mun. Mä en pysty nykyään esim. kattomaan elokuvia tai kuuntelemaan musiikkia, koska ne on oman tyhjyyteni takia menettäneet merkityksensä. Puhumattakaan jostain sosiaalisesta kanssakäymisestä. Huh. Sosiaalisten tilanteiden vaikeuden takia oon jättäytynyt pois työelämästäkin, vaikkakin työhaluja vielä olis.

"Syyttelen usein muita tapahtuvista vastoinkäymisistä. " Sama vika. Mun läheiset on saaneet kuulla kerran jos toisenkin olevansa syyllisiä mun ongelmiin. Saatan keksiä vihoittelun aiheita tyhjästäkin, jotta saisin purettua omaa pahaa oloa. Siinä tilanteessa sitä vaan antaa palaa täysillä, jälkeenpäin kaduttaa. Tunteiden säätelyyn tääkin liittyy niin kun moni epävakaitten ongelma.

Mulla ei oo mahiksia terapiaan, mut oon opiskellu omin neuvoin netistä ja kirjoista kaikkee aiheeseen liittyvää. Duodecim kustantamolta on ilmestynyt viime vuonna kirja Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito. Tällaseen potilasoppaaseen myös törmäsin josta on ollu apua: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=epi00007

Ei tähän auta kun et koittaa tulla jatkuvasti tietosemmaks omista tunteista ja reaktioista ja koittaa hyväksyä ittensä semmosena kun on. Onneks on muutama läheinen jotka myös hyväksyy ja tietää mitä mun joskus aika outojen juttujen takana on. Ei me epävakaat olla pahoja, liian voimakkaat säätelemättömät tunteet vaan toimii meidän kautta. Jos ne nyt ei lievenekään iän myötä niin ainakin tulee jonkunlaista suhteellisuutta ehkä että koko maailma ei kaadu tähän mun vihaan nyt. Malta odottaa, mä aina hoen ittelleni, se menee ohi. Ei voi kun toivoa voimia kaikille muillekin jotka painii tän ongelmatiikan kimpussa.

Lue lisää

Minulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö 19-vuotiaana. Lisäksi minulla on diagnooseina toistuva keskivaikea- ja vaikea-asteinen masennus sekä kannabinoidien haitallinen käyttö. Olen yrittänyt itsemurhaa impulsiivisesti niin monta kertaa, etten edes muista lukumäärää. Olen ollut osastolla niin monta kertaa, etten muista senkään lukumäärää. Viimeksi olin sairaalassa pari viikkoa sitten itsemurha-ajatusten vuoksi, niin ja masennuksen.

Nyt olen 23-vuotias, syön Zeldoxia, Rivatrilia, Stilnoctia, Truxalia ja Cipralexia ollaan juuri vaihtamassa Efexoriin. Olen elämäni aikana ehtinyt syödä paljon erilaisia mieliala- ja psykoosilääkkeitä sekä rauhottavia ja unilääkkeitä. Aloin viillellä kun olin 13-vuotias. Viiltelen vieläkin. Minulla on satoja viiltelyarpia. Aloitin teininä terapian ja käyn edelleen terapiassa kerran viikossa ja tapaan psykiatria kerran kuussa.

Kuolema on minulle pakkomielle. Pidän sitä pakokeinona, viimeisenä oljenkortena. Ajattelen, että voin aina kuolla jos asiat ei mene niin kuin haluan.

Pelkään yli kaiken hylätyksi tulemista. Jos poikaystäväni jättäisi minut niin tappaisin itseni. En näe muita vaihtoehtoja. En myöskään pysty hyväksymään sitä asiaa, että äitini kuolee joskus. Se tuntuu aivan mahdottomuudelta. Ei niin voi käydä.

Olen kokenut elämäni aikana niin paljon pahaa, kroonista ahdistusta, lapsena isä hakkasi, ensimmäinen poikaystävä käytti seksuaalisesti hyväksi, toinen poikaystävä alisti minua fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, olen joutunut tekemään abortin yms. että koen, että minulla on oikeus euforiaan ja tästä syystä käytän päihteitä. Ensin dokasin rajusti, sitten aloin polttamaan kannabista ja siitä siirryin kovempiin aineisiin. Nykyään en enää juo humalahakuisesti, mutta käytän kannabista säännöllisesti ja muita päihteitä epäsäännöllisen säännöllisesti. Nytkin olen vetänyt amfetamiinia.

En voi suunnitella tulevaa, koska en koskaan tiedä millä tuulella olen. Minulla ei ole ystäviä. Asun avoliitossa ja olen kihloissa. Rakastan miestäni yli kaiken. Tuntuu kuin minulla olisi eri persoonia joiden käytöstä en pysty hallitsemaan. Osaan myös kääntää omat virheeni mieheni syyksi ja saan hänet anelemaan anteeksiantoa. Nautin tästä vallan tunteesta.

Olen varma, että kuolen tähän sairauteen niin kuin 10% meistä epävakaista. Joku kerta kun impulsiivisesti yritän itsemurhaa niin onnistun siinä ja luulen, että tämä tapahtuu ennen kuin täytän 30.

narkkarihullu kirjoitti:

Minulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö 19-vuotiaana. Lisäksi minulla on diagnooseina toistuva keskivaikea- ja vaikea-asteinen masennus sekä kannabinoidien haitallinen käyttö. Olen yrittänyt itsemurhaa impulsiivisesti niin monta kertaa, etten edes muista lukumäärää. Olen ollut osastolla niin monta kertaa, etten muista senkään lukumäärää. Viimeksi olin sairaalassa pari viikkoa sitten itsemurha-ajatusten vuoksi, niin ja masennuksen.

Nyt olen 23-vuotias, syön Zeldoxia, Rivatrilia, Stilnoctia, Truxalia ja Cipralexia ollaan juuri vaihtamassa Efexoriin. Olen elämäni aikana ehtinyt syödä paljon erilaisia mieliala- ja psykoosilääkkeitä sekä rauhottavia ja unilääkkeitä. Aloin viillellä kun olin 13-vuotias. Viiltelen vieläkin. Minulla on satoja viiltelyarpia. Aloitin teininä terapian ja käyn edelleen terapiassa kerran viikossa ja tapaan psykiatria kerran kuussa.

Kuolema on minulle pakkomielle. Pidän sitä pakokeinona, viimeisenä oljenkortena. Ajattelen, että voin aina kuolla jos asiat ei mene niin kuin haluan.

Pelkään yli kaiken hylätyksi tulemista. Jos poikaystäväni jättäisi minut niin tappaisin itseni. En näe muita vaihtoehtoja. En myöskään pysty hyväksymään sitä asiaa, että äitini kuolee joskus. Se tuntuu aivan mahdottomuudelta. Ei niin voi käydä.

Olen kokenut elämäni aikana niin paljon pahaa, kroonista ahdistusta, lapsena isä hakkasi, ensimmäinen poikaystävä käytti seksuaalisesti hyväksi, toinen poikaystävä alisti minua fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, olen joutunut tekemään abortin yms. että koen, että minulla on oikeus euforiaan ja tästä syystä käytän päihteitä. Ensin dokasin rajusti, sitten aloin polttamaan kannabista ja siitä siirryin kovempiin aineisiin. Nykyään en enää juo humalahakuisesti, mutta käytän kannabista säännöllisesti ja muita päihteitä epäsäännöllisen säännöllisesti. Nytkin olen vetänyt amfetamiinia.

En voi suunnitella tulevaa, koska en koskaan tiedä millä tuulella olen. Minulla ei ole ystäviä. Asun avoliitossa ja olen kihloissa. Rakastan miestäni yli kaiken. Tuntuu kuin minulla olisi eri persoonia joiden käytöstä en pysty hallitsemaan. Osaan myös kääntää omat virheeni mieheni syyksi ja saan hänet anelemaan anteeksiantoa. Nautin tästä vallan tunteesta.

Olen varma, että kuolen tähän sairauteen niin kuin 10% meistä epävakaista. Joku kerta kun impulsiivisesti yritän itsemurhaa niin onnistun siinä ja luulen, että tämä tapahtuu ennen kuin täytän 30.

Lue lisää

Iän myötä persoonallisuushäiriön oireet voi lievittyä. Kannattaa pysyä hengissä ja kattoo siihen asti. Kolmenkympin jälkeen olo voi olla jo paljon helpompi. Nimim. kokemusta on...