Mua alkaa jurppimaan eräs ystäväni. Ollaan tunnettu muutamia vuosia. Tutustuttiin työpaikalla. Noin vuoden verran olemme olleet sitten tiiviimminkin tekemisissä vapaalla ja harrastusten parissa. Alussa musta tuntui ihan kivalta olla hänen kanssaan vapaa-ajallakin, meillä on paljon yhteistä elämäntilanteiden suhteen ja luonteidemme suhteen, pidämme samoista jutuista ja olemme samanhenkisiä yleisesti.
Aika varhain aloin huomata hänessä piirteitä jotka kertovat todella huonosta itsetunnosta. Mitenkään itseäni sen enempää kehumatta kerron olevani nätti toisin kuin hän. Onhan hänkin omalla tavallaan, ei hän hirviö ole. Hän kehui suureen ääneen minua, kauneuttani, hyvää luustoani, hampaitani, kroppaani. Kertoi haluavansa olla kuin minä. Se oli äärimmäisen ärsyttävää ja tukalaa koska kaiken takaa paistoi jonkinlainen perseen nuolenta ja hyväksy minut- anelu. Pyysin häntä lopettamaan ja koitin olla kuuntelematta niitä vaihdoin puheenaihetta ym. Olen hoikka, hän ei ollut, pian ystävyytemme alussa hänestä tuli fanaattinen laihduttaja ja muusta hän ei puhunutkaan kuin mitä on syönyt mitä ei ja miten monta kilometriä on uinut. Hyväksynnän hakemista nonstoppina. Uuvuttavaa.
Minulle ulkonäkö seikat ovat ystävyydessä ihan out, jos synkkaa ja toinen on kiva niin hyvä näin. Ei minua haittaa vaikka toinen ei olisi viehättävä ollenkaan kunhan on hyvä kaveri ja omaa sosiaaliset taidot. Minun itsetunto on kohdillaan mutta eihän kukaan ihminen kestä päivästä toiseen tälläistä. En ole ylpeä tai luule olevani muita ylempänä.
Sitten alkoi matkiminen. Kaikkea mitä tein oman rakkaani kanssa, hän kertoi jonkun ajan päästä tarinan jossa tapahtui samalla tavalla kuin meillä rakkaani kanssa. Monet tekemäni asiat saan kuulla hänen suustaan hänen tekeminä.
Jossain vaiheessa tässä hiljattain hän on alkanut kääntää tämän minun kehumisen tylyttämiseksi ja itsensä kehumiseksi. En viitsi enää jutella asioistani koska hän ovelalla tavalla nauttii jos jokin asia on huonosti minulla. Esittää empaattista mutta kissan viikset sitä ole. Kun kukaan ei kehu häntä, hän todella säälittävästi kehuu itse itseään.
Hänen huono itsetuntonsa on huomattu työpaikalla eikä hän ole kovinkaan suosittu siellä ainaisten rutinoiden takia. Valivali ja minäminä. Hän ei itse huomaa puhuvansa muille kärkkääseen sävyyn eikä tajua olevansa koko ajan äänessä omine ongelmineen joita ei kukaan jaksaisi kuunnella. Pelkään että minut leimataan myös ongelmatapaukseksi kun kahvilla ja syömässä olemme paljon tekemisissä. Alussa hän ei ollut tuollainen, (tuli meille töihin siis pari vuotta sitten) vasta myöhemmin.
Olisin mahdollisesti valmis jatkamaan ystävyyttä kaikesta huolimatta mutta tämä iänikuinen ulkonäköön painottuva ystävyys alkaa rassaamaan todella! Se ihminen joka hän sisimmissään on, on hyvä ystävä mutta nämä kaikki muut kummalliset luonteenoikut tekevät hänestä rasittavan. Kauheinta on että olemme molemmat vakitöissä samassa paikassa, en siis pääse hänestä eroon. Mitään järkeä ei ole työpaikastakaan erota tämän takia. Olen koittanut vähentää ihan minimiin kaiken tekemisen mutta nyt huomasin hänen olevan mustasukkainen minusta!! Jos menen kahville jonkun toisen kanssa kuin hänen niin hän "kostaa" sen minulle olemalla ihan hirveän ilkeä, ja nauttii siitä.
Yhteisen harrastuksen olen lopettanut.
Aika varhain aloin huomata hänessä piirteitä jotka kertovat todella huonosta itsetunnosta. Mitenkään itseäni sen enempää kehumatta kerron olevani nätti toisin kuin hän. Onhan hänkin omalla tavallaan, ei hän hirviö ole. Hän kehui suureen ääneen minua, kauneuttani, hyvää luustoani, hampaitani, kroppaani. Kertoi haluavansa olla kuin minä. Se oli äärimmäisen ärsyttävää ja tukalaa koska kaiken takaa paistoi jonkinlainen perseen nuolenta ja hyväksy minut- anelu. Pyysin häntä lopettamaan ja koitin olla kuuntelematta niitä vaihdoin puheenaihetta ym. Olen hoikka, hän ei ollut, pian ystävyytemme alussa hänestä tuli fanaattinen laihduttaja ja muusta hän ei puhunutkaan kuin mitä on syönyt mitä ei ja miten monta kilometriä on uinut. Hyväksynnän hakemista nonstoppina. Uuvuttavaa.
Minulle ulkonäkö seikat ovat ystävyydessä ihan out, jos synkkaa ja toinen on kiva niin hyvä näin. Ei minua haittaa vaikka toinen ei olisi viehättävä ollenkaan kunhan on hyvä kaveri ja omaa sosiaaliset taidot. Minun itsetunto on kohdillaan mutta eihän kukaan ihminen kestä päivästä toiseen tälläistä. En ole ylpeä tai luule olevani muita ylempänä.
Sitten alkoi matkiminen. Kaikkea mitä tein oman rakkaani kanssa, hän kertoi jonkun ajan päästä tarinan jossa tapahtui samalla tavalla kuin meillä rakkaani kanssa. Monet tekemäni asiat saan kuulla hänen suustaan hänen tekeminä.
Jossain vaiheessa tässä hiljattain hän on alkanut kääntää tämän minun kehumisen tylyttämiseksi ja itsensä kehumiseksi. En viitsi enää jutella asioistani koska hän ovelalla tavalla nauttii jos jokin asia on huonosti minulla. Esittää empaattista mutta kissan viikset sitä ole. Kun kukaan ei kehu häntä, hän todella säälittävästi kehuu itse itseään.
Hänen huono itsetuntonsa on huomattu työpaikalla eikä hän ole kovinkaan suosittu siellä ainaisten rutinoiden takia. Valivali ja minäminä. Hän ei itse huomaa puhuvansa muille kärkkääseen sävyyn eikä tajua olevansa koko ajan äänessä omine ongelmineen joita ei kukaan jaksaisi kuunnella. Pelkään että minut leimataan myös ongelmatapaukseksi kun kahvilla ja syömässä olemme paljon tekemisissä. Alussa hän ei ollut tuollainen, (tuli meille töihin siis pari vuotta sitten) vasta myöhemmin.
Olisin mahdollisesti valmis jatkamaan ystävyyttä kaikesta huolimatta mutta tämä iänikuinen ulkonäköön painottuva ystävyys alkaa rassaamaan todella! Se ihminen joka hän sisimmissään on, on hyvä ystävä mutta nämä kaikki muut kummalliset luonteenoikut tekevät hänestä rasittavan. Kauheinta on että olemme molemmat vakitöissä samassa paikassa, en siis pääse hänestä eroon. Mitään järkeä ei ole työpaikastakaan erota tämän takia. Olen koittanut vähentää ihan minimiin kaiken tekemisen mutta nyt huomasin hänen olevan mustasukkainen minusta!! Jos menen kahville jonkun toisen kanssa kuin hänen niin hän "kostaa" sen minulle olemalla ihan hirveän ilkeä, ja nauttii siitä.
Yhteisen harrastuksen olen lopettanut.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla on kokemus tällaisesta ihmisestä. Olen sen verran sadistinen luonne, että tunsin jonkinlaista outoa uteliaisuutta mielen pirstoutumista kohtaan. On näet niin, että maallikko ei kykene tällaisissa tilanteissa hallitsemaan jatkumoa, vaan sitä varten on koulutettu henkilökunta ja lääkkeet, terapia.
Mutta tähän asti ei ehditty, sillä muutimme silloin toiselle paikkakunnalle ja siten kaikki katkesi kuin kananlento.
Tiedätkös Detoxi, kun ystävyys on sitä luokkaa että todella ollaan ystäviä, niin siinä ei tuollaisia ongelmia esiinny. Minusta teidän ystävyytenne ei ole koskaan ollut kunnon ystävyyttä, vaan jotenkin kovin pinnallista ja epäaitoa. Onkohan se ollut kovin yksipuolista? Todellisten ystävien kesken ei esiinny kateutta, vaan siinä kumpikin tuntee olevansa hyväksytty ja tasavertainen vaikka toinen ei yltäisikään toisen tasolle jossain ominaisuuksissa. Oletko miettinyt omaa osuuttasi tässä ystävyyssuhteessanne? Katsos, kun luin tuota sinun viestiäsi, joka oli selvästi ja hyvin kirjoitettu ja selkeä kuvaus tilanteesta, mutta joka herätti väistämättä sellaisen tunteen minulle, että ystäväsi koki olevansa sinun jatkeesi, sinun hovisi. Kertomuksestasi sain sen kuvan, että ystäväsi olisi pitänyt olla vain sinua varten, hänen olisi pitänyt kiltisti kulkea perässäsi ja olla näkymätön, mutta olemassaolollaan ja vaatimattomuudellaan antaa sinun loistaa kirkaampana tähtenä.
Ystäväsi taisi huomata sen, että hän ei riittänyt sinulle sellaisenaan, vaan hänen täytyi yrittää päästä sinun tasollesi, hän haki sinun hyväksyntääsi alkamalla laihduttamaan ja yrittämällä olla samanlainen kuin sinä. En sano tätä nyt pahalla, vaan hyvällä, mutta huomioitko sinä koskaan tätä ystävääsi kehumalla, kuinka arvokas hän on sellaisenaan ja kuinka paljon hän merkitsee sinulle hyvänä ystävänä ja tukijana? vai olitko kenties vain välinpitämätön aina häntä kohtaan? Jos, olet ollut kiinnostunut vain omasta itsestäsi ja et ole tajunnut toisen kärsivän alemmuuskompleksia sinun seurassasi, niin olisi hyvä kertoa suoraan hänelle, että hän on sinulle tärkeä ja hän kelpaa sinulle sellaisena kuin on ja vain se on tärkeää ja arvokasta, ei ulkoiset seikat.
Toteat kyllä hänellä olevan huonon itsetunnon, mutta et ole kovastikaan kiinnostunut häntä siinä auttamaan, se minua vähän jäi vaivaamaan. Ymmärräthän, että vaatii hyvää itsetuntoa ja vahvuutta olla näkymätön, vaatimaton ja huomaamaton toisen rinnalla, jos sitä ei kompensoida millään.Sinun tehtäväsi on ystävänä tukea ystävääsi siinä missä hän on heikko, kun vastavuoroisesti ystäväsi nostaa sinun itsetuntoasi ja varmuuttasi omalla vaatimattomalla persoonallaan tekemättä mitään, ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Koska olet huomannut, että hän sisimmässään on hyvä ihminen, niin yritä löytää ja tuoda se puoli hänessä esille ottamalla häntä enemmän huomioon. Kun, hän kertoo laihtumisestaan, niin tue häntä siinä ja kannusta, näytä että olet kiinnostunut hänenkin elämästään, etkä vain omastasi. Minulle tuli tuntu, että olet tietämättäsi pitänyt ystävääsi itsestään selvänä, väheksynyt häntä, etkä ole jaksanut olla aidosti kiinnostunut hänen asioistaan, olet ehkä ollut liian innokas vain kertoilemaan omia asioitasi, joista ystäväsi on tullut kade mielelle..."sinun elämäsi on parempaa kuin minun elämäni".
Eli, minusta pallo on sinulla. Voit, joko tyytyä siihen, että toinen huonolla itsetunnollaan ja ketkeruuttaan sinua kohtaan ei kykene olemaa sinulle se joka hän sisimmältään on, jos et huomioi ja arvosta häntä kertomalla se myöskin hänelle ja näyttämällä, että hän on muutakin kuin sinun egosi pönkittäjä. Tai, voit auttaa häntä pääsemään huonosta itsetunnosta ja katkeruudestaan ottamalla häntä aidosti huomioon, tekemällä hänenkin vuokseen asioita, jotka saavat hänet tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja hyväksytyksi. Joskus jokin pieni kongereettinen ele voi avata toisen silmät huomaamaan sisäisen ja ulkoisten seikkojen eron.
Ota puheeksi, jutelkaa..olkaa avoimia.Ystävälläsi on pelko, että hän ei kelpaa. Kerro miltä sinusta tuntuu ja jos tahdot jatkaa hänen ystävänään, niin kerro hänelle kuinka tärkeä hän sinun elämässäsi on ja kuinka paljon enemmän sinulle merkitsee se mitä hän sydämessään on kuin se miltä hän ja hänen elämänsä näyttää. kun, hän alkaa luottaa sinun hyväksyvän hänet sellaisena kuin hän on, niin saat hänestä sen tosi ystävän. Ole myös ystävä hänelle.
Ketjun aloituksessa kuvattu tyyppi on useimpien tuntema ihmislaji, jonka tunneäly on heikko, samoin itsetunto, voin vakuuttaa ettei sellaista kannata yrittää opettaa ja neuvoa. Kun aikuinen ei ymmärrä, niin silloin ei ymmärrä. Viisainta on olla sellaisen kanssa tekemisissä vain sen verran, mitä on valmis sietämään hänen ärsyttäviä piirteitään, aloittaja on mennyt hieman liian lähelle, oppia ikä kaikki. Näitä kuvaillun kaltaisia piirteitä on naisissa ja miehissä, ne ilmenevät hieman eri tavoin, hyvänpäiväntuttuja heillä on, mutta harvemmin todellisia hyviä ystäviä, he eivät ole luottamuksen arvoisia.
Kirjoitat kauniita sanoja, mutta todellisuus on harvoin näin kaunis ja yksinkertainen.
Ymmärrän hyvin ap:n pointin. Hänestä tuo ystävän seura olisi aluksi mukavaa, koska hän huomasi ystävässä samoja piirteitä kuin itsessä on. Tämä ei ole huono alku ystävyydelle.
Sitten hän kuitenkin huomasi ystävän olevan epävarma, ja se alkoi syödä ystävyyttä Voi olla, että ei tässä mistään ystävyydestä alunalkaenkaan ollut kyse, ja tämä onkin se vaikein kysymys: Mikä on ystävyyttä, mikä ei?
Olen kokenut vastaavanlaisen tilanteen ystävän kanssa, jonka olen tuntenut lapsesta asti. Hänellä oli myös hyvin huono itsetunto, ja yritin tukea häntä kaikessa, liiankin kanssa. Suhteemme olikin kaikkea muuta kuin sellainen tasavertainen, minkälainen ystävyyssuhteen kuuluisi olla.
Kun sitten ystäväni meni kuin menikin terapiaan, alkoi minun selkääni puukottaminen. Yht'äkkiä olinkin syypää vähän kaikkeen, olinkin huono ihminen, vaikka olin tukenut häntä vuosikaudet ja yrittänyt ymmärtää. Kaiken lisäksi meillä oli takana yhteinen, vauhdikas nuoruus, mitä arvostin suuresti.
Tänä päivänä ajatukseni hänestä ovat toiset. Mietin sitä, olemmeko koskaan olleetkaan oikeasti ystäviä. Olemme edelleen tekemisissä, mutta pidän tiettyä etäisyyttä. En luota häneen enää.
Ne, joita kutsun ystäviksi, ovat samalla aaltopituudella kuin minä. Emme ole toisistamme riippuvaisia, emekä käytä ystävyyttä hyväksi. Ystävyteen kuuluu myös ongelista puhuminen, mutta sen ei tarvitse olla ongelmissa rypemistä. Ongelmista voi keskustella myös yleisemmällä tasolla, jossa molemmat tulevat kuulluiksi. Pidän itsenäisistä ihmisistä, sellaisista, jotka osaavat myös itse auttaa itseään.
On paljon ihmisiä, joille ystävyys on suora jatke äidin hoivalle. Ystävä on siis äiti, johon projisooidaan kaikki omat turhaumat. Äiti on kaikkivpoipa ihminen, joka antaa anteeksi. Äiti ei saa näyttää omia tunteitaan eikä varsinkaan puhua niistä.
Ihan ensin haluan sanoa ettei tämän naisen kanssa kovinkaan moni tule toimeen. Pidemmän päälle. Se kertonee jo omaa tarinaansa. Alkuun tämä sai minut varuilleen, ei kuulosta hyvältä jos toinen ensitöikseen kertoo piloille menneistä kaverisuhteistaan.
Toiseksi haluan sanoa että minulla on kaksi sydänystävää, tosiystäviä joiden kanssa ei todellakaan ole tämmöisiä ongelmia. Että tiedän kyllä mitä ystävyys parhaimmillaan on ja kuuluu olla. Tätähän me emme ole saavuttaneet tämän ystäväni kanssa. Mutta ehkä ajan kanssa..? Siis oikeasti osa minusta ei haluaisi menettää tätä, osa on valmis luopumaan, ei jaksaisi enää. Rakkaani pitää tätä muijaa aivan pimeenä kun kerron näitä juttuja hänelle ja muutama muu yhteinen tuttumme töistä ovat ajatelleet naisen tarvitsevan hoitoa.
"Toteat kyllä hänellä olevan huonon itsetunnon, mutta et ole kovastikaan kiinnostunut häntä siinä auttamaan, se minua vähän jäi vaivaamaan. "
Sanoissasi oli perää, en sitä kiellä. Olen aika vahvaluontoinen ihminen, oman tien kulkija joka pärjää ihan vaikka omillaankin ja jopa tykkää siitä. En lepertele vaan kun sanon jotain niin myös tarkoitan sitä. Ihmistä jota kunnioitan, kehun herkemmin.Peen jauhaminen on muiden hommaa. Jos nyt olisi jotain sanottavaa hänestä niin sen sanoisin, siis positiivista palautetta ja toki olen sanonutkin varsinkin alussa tulin kehuneeksi häntä monessakin asiassa mutta kehumiset ja sanomiset ovat käyneet tosi vähiin. En enää kunnioita häntä, en arvosta, hän on omilla typerillä jutuillaan saanut sen aikaan.
Kehuin ja kannustin laihdutusprojektinkin aikana mutta se oli kuin vettä kiukaalle olisi heittänyt. Sitä puhetta tulvi ja pursusi, soitteli kotiinkin minulle iltaisin mitä puntari näyttää. Niin hänen uusin bravuurinsa: vaikka me ollaankin vapaalla jonkun verran tekemisissä niin hän on nyt ottanut tavaksi soittaa joka ilta minulle ja kertoa kaiken hänelle tapahtuneen ihan vaikkapa auton tankkaamisesta tai miten ostoskärryt vetivät vasempaan.
Ei hän minuun varjooni ole jäänyt, olen niitä hiljaisempia ihmisiä jotka eivät pölise turhia. Hän loistaa työpaikalla suuna päänä.