Aaargh, olen niin vtuuntunut. Olen tehnyt eroa jo pidemmän aikaa ja ollaan muutettu erilleen jo puoli vuotta sitten. Eropapereita ei olla kuitenkaan laitettu vireille ja mies haluaisi vielä yrittää, mutta minä en voi. Mutta en saa sitä sanotuksi, välttelen vaan miehen seuraa. Nyt alkaa olla aika tehdä ratkaisuja yhteisen asunnon suhteen ja tuntuu niin vaikealle ottaa puheeksi se, että tahtoisin lunastaa asunnon ihan itselleni. Minulla on tunne, että mies hajoaisi siitä, ja se ahdistaa. Sattuu niin helvetisti nähdä että tärkeään ihmiseen sattuu, mutta en voi jatkaakaan. Ja pakkohan nämä päätökset on tehdä, tekemättä jättäminen on vaan ongelmien siirtämistä myöhemmäksi. Lisäksi pelottaa tulevaisuus ison asuntolainan kanssa, hemmetti marginaalikin kasvaa törkymäärän kun maksajia on vaan yksi onneton yksinhuoltajanuija. Miten minä pärjään? Lasten takia haluaisin jäädä tähän, ettei ihan kaikkea tarvitsisi mullistaa, mutta ajatus isosta velasta ahdistaa.
Tunnen itseni kurjaksi, tyhmäksi, inhottavaksi, vihaan tätä.
*lukuisia kirosanoa, jotka sensuroitu lukijoiden silmien säästämiseksi*
Tunnen itseni kurjaksi, tyhmäksi, inhottavaksi, vihaan tätä.
*lukuisia kirosanoa, jotka sensuroitu lukijoiden silmien säästämiseksi*
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.