Miten olette ihmiset päässet erosta yli?(suhde kesti 4v.) kohta kuusia viikkoa takana ja ajatukset velloo ympyrää. puhuttu on läheisille, mutta sekin tuntuu turhalta, kun asiat pyörii vain ympyrää..eikä toista saa mielessä, missään. vaikka kuinka urheilisi ajtukset vain pyörii vain samoissa asioissa. välillä tulee kauheita ahdistus kohtauksia rintaa puristaa ja sitä rataa..ei osaa päästää irti ja hyväksyä, et mennyt on mennyttä. aivan kuin toinen olisi kuollut..
Miten olette opinneet elämään yksin? tuntuu, ettei mikään kiinnosta opiskelu,kaverit jne. aivan kuin ei osaisi toimia ilman toista..kaikki yhtä harmaata pas..
Voiko yksin oppia elämään ja nauttimaan siitä?
Nyt tuntuu, että en hemmetti osaa päästää irti ja yli, sekä jatkaa elämää..kaikista asioista tulee toinen mieleen. Myös sellaisista mistä en olisi edes uskonut..pää hajoo.
Miten olette opinneet elämään yksin? tuntuu, ettei mikään kiinnosta opiskelu,kaverit jne. aivan kuin ei osaisi toimia ilman toista..kaikki yhtä harmaata pas..
Voiko yksin oppia elämään ja nauttimaan siitä?
Nyt tuntuu, että en hemmetti osaa päästää irti ja yli, sekä jatkaa elämää..kaikista asioista tulee toinen mieleen. Myös sellaisista mistä en olisi edes uskonut..pää hajoo.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et oo yksin, meitä on monta. Tohon ei voi varmaan sanoa parempaa ohjetta kuin että aika parantaa, se kuinka kauan se vie sitä ei tiedä, mutta varmasti päivä päivältä helpottaa. Nyt vaan pitää jaksaa. Pitää olla vahva ja uskoa parempaan huomiseen, vielä tulee se päivä kun ei koske, kun se ihminen ei olekkaan enää mielessä joka hetki, joka päivä, edes joka viikko.
Itselläni menee välillä aina paremmin ja on hyviä päiviä, mutta toisina päivinä taas ollaan pohjalla ja itketään. Kyllä tämä on sietämätöntä ja sydänsurut on perseestä, mut usko sinäkin selviät siitä, niin on selvinnyt jo moni muukin!!!
Kiipeämässä eron yli hiljalleen. Vajaa viisi vuotta oli, nyt erosta 10kk, ottaa vielä aikansa. Puhuttu minkä keritty, hyvät ja huonot, vatvottu oma itse läpi, ees ja taas. Ei auta lenkit eikä muukaan, ellei urheile itseään tajuttomaksi. Irtipäästäminen vaikeinta, kuin suosta koittaisi nousta.
Kyllä yksin oppii elämään ja elämästään nauttimaan. Aikanaan. Tai oikeastaan se on edellytys toimivalle parisuhteelle, osata elää omaa elämäänsä iloiten ja nauttien, ilman jatkuvaa toisen ihmisen tarpeen poltetta. Kun polte haalenee, on toinenkin tervetullut, liittymään elämääsi, ei täyttämään sitä.
Anna itsellesi aikaa. Sanotaan, että täysi ja kunnollinen eroaminen vie puolet suhteen kestosta. Ja toisaalta sanotaan että kunnollinen eroaminen vie 2-3 vuotta, jotta ehtii elää jokseenkin kaikki parisuhteen aikaiset ajanjaksot lävitse myös yksinään, vähintään kahdesti, yhden surren ja toisen muistellen surutta.
Voimia :)
Sanoi kerran,että; " ennemmin antaa miehensä kuolemalle,kun toiselle naiselle..."Mummulla oli ikää liki 90 v. ja kokemusta elämästä varmaan paljon ja mun kyllä täytyy tunnustaa,että totta mummu puhu. Eron tuskassa joskus aattelee,että kuolemakin olis parempi vaihtoehto...sillon ainakin tietäs,missä se toinen on,mut kun erotaan ja ollaan elossa,on jatkuva päänvaiva,et missähän se toinen nyt on ja mitä tekee ja voi,ku se ees soittais ja tulis vaikka takaisin...
Aluksi vuoden verran elo oli superhankalaa ja sain ahdistuskohtauksia ja itkin melko usein. Sitten pahat olot laimenivat. Nykyään viihdyn yksikseni. Teen juuri sitä, mitä jaksan ja mikä kiinnostaa ja sitten teen pakollisia ystävänpalveluksia, että autan kavereita ja sukulaisia, etten olisi täysin itsekäs tollo.:) Sitten on yksi tosi kiva harrastus, jossa tapaan mukavia ihmisiä. Olen lueskellut kaikkia kirjoja. Naiskaverin kanssa menemme selvännäkijälle parin kuukauden päästä.:) Paikassa sijaitsee myös ihana vaateliike, josta samalla käymme ostamassa kesämekot tai mitä löydämmekään. Jos ajatukset alkavat kamalasti kiertämään kehää, niin olen alkanut tekemään ruokaa tai opetellut uuden asian. Samoin olen yrittänyt tehdä rästiin jääneitä hommia. Olen tavallaan hyväksynyt virheet enkä voi enää sille, miten kävi. Mutta on vain tärkeää, ettei jää murehtimaan. Olen niin paljon itkenyt, ettei minua enää kiinnosta se ollenkaan. Loppuelämäni aijon elää vähemmän itkuisena. Päätin, että ystävän ja venhempien kuollessa itken, mutta en enää parisuhteen takia. Yksinäisyys on välillä hankalaa, mutta kyllä se on taistelutahtoa ja itsevarmuutta tuonut.
http://yle.fi/opinportti/kortit/elamankaannekohdat/jakso2/virikepaja.shtml
Tuosta tekstistä ainakin oli itselle paljon apua.
näin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin totta. Yksinäisyydessä pitkän suhteen jälkeen kauheinta on se yksin oleminen vaikka toisaalta haluaa olla (ainakin mä jo tässä vaiheessa) yksin päiviäkin ja vain miettiä kun sen verran on ahdistus laantunut. Yksin ollessa tosiaan ajatukset meinaa repsahtaa sinne negatiivisten puolelle ja tosi tärkeetä olis saada hyväksyntää ja tukea ympäristöstä. Kaverin 3 minuutin pirteä puhelu voi auttaa selviämään päivästä! Mä erotessani vein itseni ihan täysin ojanpohjille ja ihmisten ilmoille itseni kerääminen oli tosi vaikeaa.
Onneksi olen nyt tässä ja erosta jo pian vuosi, vieläkin joskus mietin ja tulee vihan tunteita vaikka ero oli ns.yhteinen päätös.katkeruutta niistä vuosista kun mitään ei tapahtunut, onnettomista hetkistä, tyhjistä katseista, yksinäisyydestä, epätietoisuudesta...myös syyllisyyttä mutta enempi vihaa mikä auttaa siihen etä pärjään yksin ja tulee tunne että haluan todellakin jotain muuta seuraavalta suhteelta jos sellainen eteentulee eli parempi näin kuin toisinpäin...
Ainut pelko tällä hetkellä on se, etten enää kykene elämään kenenkään kanssa arkea että menee hermot :)