kun tajusin vihdoin, että kaikki on ohi väliltämme.
Erosimme syksyllä, ja tähän asti olen mennyt eteenpäin jollain ihme vimmalla, ja pitänyt toivoa yllä että jos sittenkin... hän vielä haluaisikin minut takaisin.
Hän jätti minut toisen takia, vaikka siitä puhumista on yrittänyt kaikin keinoin vältellä... alkuun jopa antoi minun olla siinä uskossa, että yhteenpaluu ei ole mahdoton.
Mutta paskan marjat.. kokoajan hän on tiennyt että haluaa sen toisen, eikä minua. Vaikka lähdön syyksi sanoi sen, että hänen mielestään pettäminen vain pilasi kaiken, niin että sitä ei voi mitenkään korjata. Minulta ei kysytty mitään, mitä mieltä minä olen... vaikka minuahan tuossa petettiin.
No nyt olen kai jollain tasolla päästänyt irti. Menköön sitten.
Mutta miten kävikään..? täälläkin palstalla neuvotaan unohtamaan ja päästämään irti, sitten muka helpottaa. Minusta vain tuntuu, että olo meni vain pahemmaksi, kun enää ei ole toivoa. Mikä minut nyt saa nousemaan sängystä, kun kaikki toivo on mennyttä?
Kokeeko kukaan samalla tavalla... miten irtipäästäminen voi muka helpottaa? tuntuu että tästä se alamäki vasta alkaa. Ja taitaa jo olotila olla oikean masennuksen puolella.
Ymmärsiköhän joku mitä tarkoitan..?
Erosimme syksyllä, ja tähän asti olen mennyt eteenpäin jollain ihme vimmalla, ja pitänyt toivoa yllä että jos sittenkin... hän vielä haluaisikin minut takaisin.
Hän jätti minut toisen takia, vaikka siitä puhumista on yrittänyt kaikin keinoin vältellä... alkuun jopa antoi minun olla siinä uskossa, että yhteenpaluu ei ole mahdoton.
Mutta paskan marjat.. kokoajan hän on tiennyt että haluaa sen toisen, eikä minua. Vaikka lähdön syyksi sanoi sen, että hänen mielestään pettäminen vain pilasi kaiken, niin että sitä ei voi mitenkään korjata. Minulta ei kysytty mitään, mitä mieltä minä olen... vaikka minuahan tuossa petettiin.
No nyt olen kai jollain tasolla päästänyt irti. Menköön sitten.
Mutta miten kävikään..? täälläkin palstalla neuvotaan unohtamaan ja päästämään irti, sitten muka helpottaa. Minusta vain tuntuu, että olo meni vain pahemmaksi, kun enää ei ole toivoa. Mikä minut nyt saa nousemaan sängystä, kun kaikki toivo on mennyttä?
Kokeeko kukaan samalla tavalla... miten irtipäästäminen voi muka helpottaa? tuntuu että tästä se alamäki vasta alkaa. Ja taitaa jo olotila olla oikean masennuksen puolella.
Ymmärsiköhän joku mitä tarkoitan..?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itsellä on vastaava tilanne. Elättelin toivoa yhteenpaluusta ja sillä selvisin joinain päivinä hymyillenkin.
Noh, eksä alkoi käyttäytyä suht vihamielisesti minua kohtaan ja sillon tajusin, ettei tule yhteenpaluuta ja romahdin.
Nyt on muutama viikko siitä kulunut ja on tämä hieman helpottunut ja uskon, että kesällä on jo todella hyvä fiilis : )
Nytkin on jo tarjokkaita löytynyt ja olen huomannut, että he ovat parempia kuin eksäni, mutta tällä hetkellä haluan olla yksin.
Joten älä masennu! Aika auttaa :P
Loppukesästä tuli meille ero. Ja myös mä jaksoin uskoa että palaamme vielä yhteen. Käytiin keskusteluja, nähdiin, oltiin "kavereita".. Jaksoin koska ajattelin että loppu hyvin kaikki hyvin. Mutta sitten se loppui, yhteydenpito, en saanut vastauksia viesteihin, ja lopulta sitten selvisi että on löytynyt jo uusi. Koko maailma romahti. En voinut uskoa sitä. Enkä sitä että kuinka tyhmä olin ollut puolen vuoden ajan! En todellakaan tiedä, että tulenko koskaan ennalleni, vaikka välillä ajattelenkin että ehkä jossain odottaa joku, joka mulle on se oikea ja oikeasti mua rakastaa loppuelämän.. Saan välillä kamalia vihanpuuskia, ja toivon exän kärsivän yhtä helvetisti, kuin minäkin. Ajatuskin hänestä toisen kanssa oksettaa. En tiedä miten päin olisin. Hakkaan tyynyä ja sohvalla mietin jos vaan tukehduttaisin itseni siihen tyynyyn. Välillä on tuntunut, että tukehdun niihin kyyneleihin, kun ei itkusta tule loppua.
Miten toisen rakkaus voi loppua noin? Miten vaan on ylipäätänsä mahdollista, että joku rakastaa toista niin paljon mutta toinen ei rakasta takaisin? Miksi elämä on niin epäreilua.. jne jne. Itsellä ikä 28 vee ja suhdetta kesti neljä vuotta.
Voin valaista asiaa. Itse olen mainion partnerin kanssa mutta minulla on intohimoisia tunteita yhtä muuta kohtaan.
Jos tämä ihminen näyttäisi vihreää valoa niin en mahtaisi mitään ja menisin hänen matkaansa.
Asiat (suhteet) eivät ole noin etteikö rakasta ja rakastaa vaan rakkauden eri muodoista kiinni.
Toinen vie järjen ja toinen sydämen.
Hetkellisesti tuntuu varmasti pahemmalta päästää irti, koska tästä seuraa se ettei pettymyksen ja luopumisen tuskaa voi enää paeta. Mutta pidemmällä tähtäimellä on kuitenkin parempi että käyt nuo tunteet läpi nyt, sen sijaan että kävisit ne läpi myöhemmin. Oman itsesi tähden, älä enää pidä väkisin kiinni menneisyydestä. Miehesi ei aio jatkaa liittoanne, hänellä ei ole halua selvittää ongelmianne. Nuo alun puheet mahdollisesta yhteenpalaamisesti saatavat vain hänelle olla olleet tapa helpottaa omaa lähtöä ja välttää ne kaikkein suurimmat vastareaktiot.
Hae apua jos tuntuu ettet jaksa yksin.
Itselläni on samanlaisia tuntemuksia. Ero tuli kuukausi sitten 4 vuoden jälkeen miehen toimesta. Elämäni hajosi täysin. Ainoa asia joka pitää pään kasassa on ollut edelleen toivo suhteen jatkumisesta.
Tiedän, ettei turhaa toivoa kannata ylläpitää, kun mies on sanonut suoraan ettei pysty olemaan kanssani sellaisessa suhteessa kuin pitäisi. Hän haaveilee muista naisista ja vapaudesta. Silti toivon edelleen hartaasti että hän ottaisi minut takaisin. Olemme nähneet muutamaan otteeseen eron jälkeen ja mies on minulle mitä ihanin! Hän kertoo ikävöivänsä minua ja nauttivan seurastani, mutta ei halua jatkaa suhdetta. Tämä osaltaan pahentaa tuskaani, koska nuo sanat aina palauttavat minut takaisin toiveikkuuteen.
Aina kun yritän kiskaista itseni irti haavemaailmastani ja lopettaa kaiken yhteydenpidon mieheen, ahdistus palaa ja tuska sisimmässä ei hellitä hetkeksikään.
Tiedän että olisi parasta päästää vain irti ja yrittää unohtaa, mutta se sattuu uskomattoman paljon. En voi ymmärtää miten kukaan ihminen on voinut selvitä tämmöisestä surusta. :(
Tsemppiä kuitenkin! Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu.
jossa ollaan. Täälläkin yksi mies, jolle käynyt vastaavia asioita. Kesällä tuli ero. Kuukausi pari ei oltu yhteyksissä. Sitten haluttiin molemmat tavata. Haluttiin yrittää uudelleen puhtaalta pöydältä. Puoli vuotta "kateltiin tilannetta rauhassa". Naisella oli iso kynnys kertoa läheisille ihmisille, että haluttiin yrittää. Ainakin näin hän sanoi. Nyt tajunnu ettei hänellä ollutkaan mitään aikomusta yrittää. Halusi vain takaisin tutun ja turvallisen miehen luo, josta väitti välittävänsä. Ehittiin jo suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja muuta. Niin vaan kävi, että siinä vaiheessa kun estradille astui tarpeeksi varteenotettava vaihtoehto niin johan muuttui puheet, että nyt pitää kattoa rauhassa, eihän me edes seurusteltu, en mää missään välisä sanonu että vielä tulis suhe koska meijän piti rauhassa kattoa. Just just. Päivä ennen tuon uuen miehen tapaamista puheli, että tehdään sitä ja tätä ja saahaan homma toimiin kunnolla. Halusi, että pysyttäis kavereina ja ihmetteli kun sanoin ettei ihan mitenkään mahdollista. Ihmeellisiä on tämän päivän naiset, jos kuvittelevat, että tuollaisen kohtelun jälkeen vielä pystyy kaverina olemaan. Uskotellaan ja puhutaan mukavia ja koko ajan samalla selän takana etitään jotain uutta sutinaa.
Nyt yrittäny tässä kuukauden päästää irti. Aivan helvetin vaikeaa. Kyllä voin sanoa, että välillä toivon hänen joutuvan kärsimään kaksinverroin sen tuskan mitä mulle aiheutti. Ei sitä paljoa mitään hyvää voi tollasen kohtelun jälkeen toivoa. Sattuu todella pahasti, kun vielä silti yhä näkee hänessä ne parhaat puolet hyvinä, liian hyvinä. Hän kyllä osas olla sydämellinen ja rakastava, kun halusi sitä esittää. Sitä ei suostu uskomaan millään, ettei hän olisikaan kaikkea sitä tarkottanut. Tuntuu, että nämä tunteet tappaa, mutta pakko yrittää mennä eteenpäin. Uusia vaihtoehtoja ei pysty edes kuvittelemaan, koska etin aina niistä muistakin samoja piirteitä kuin hänestä ja tuntuu, ettei ketään muuta voi enää koskaan rakastaa samallalailla kuin häntä.
sitä kirkkovenettä....täällä tilanne suht koht sama eli venho ottaisi kyllä kyytiä.
On offia ollut jo pidemmän aikaa ja nyt kun se on taas off, niin oon kelaillut olinko joka
kerta niin h...tin sinsislmäinen että uskoin kaiken alkavan alusta tai muuttuvan paremmaksi.
Viimeisin tempaus: (näitä on monta) me hankitaan yhteinen asunto, tehdään remppaa ja ollaan
kuin kyyhkyläiset saman katon alla. Niinkuin mitään pahaa ei oisi koskaan ollutkaan, ei eroja, ei
mykkäkouluja, ei exän luona yöpymisiä, siis kaikki perfecto.
Mies on hellä ja huomaavainen, oikea unelma. Menee muutama viikko ja tulee sanailua
jostain melko yhdentelevästä asiasta päättyen siihen että hän huutaa mulle pää punaisena
pidä ämmä se turpasi kiinni.
Julistan että tämä on myös minun kotini, enkä salli moista kielenkäyttöä.
Näppärästi taas mies kerää tavaransa kun on siihen niin rutinoitunut ja palaa ensin
entiseen asuntoonsa ja kuulopuheiden mukaan siitä exälleen.
Minä siis jään taas kun nalli kalliolle repimään itsestäni vielä viimeiset voimat että jaksan
raahautua töihin ja näyttää siellä iloista naamaa.
Tunteet repii moneen suuntaan, välillä olen silmittömän vihan vallassa, syytän itseäni kaikesta,
mutta kaipaan kuitenkin sitä kaikkea hyvää mitä oli.
Jostain kun saisi voimaa, vaikka siitä kirkkoveneen soutamisesta, että pystyisi tässä olemaan
tyyni kuin veden pinta vaikka sydän on revitty rinnasta ja viskattu susille.
Näiltä pohjilta on mahdotonta lähteä rakentamaan mitään uutta oman elämään,
se on vaan selviytymistä päivästä toiseen. Kaikki hyvät neuvot: hanki uusi mies, etsi harrastus,
mene tanssimaan, jne jne tarkoittavat hyvää, mutta ovat vielä ulottumattomissa ennekuin
olen varma siitä että posliininmaalauspiirissä ne purnukat eivät lennä seinään jos se ahdistus
iskee taas jostain. Vaikka väärästä musiikista radiossa joka lumivyöryn lailla aiheuttaa
muistojen tulvan.
Puhelimesta on tullut kaksisarvinen paholainen, kierrän sen ympärillä kuin kerjäten että
soi nyt mutta samalla peläten että se soikin.
Laastareita on ollut tyrkyllä, koska en ole kaiketikkaan ihan rumimmasta päästä mutta
tätä ei laastari hetkauta kun siihen suuntaan että tulee morkkis ja tuntuu entistä
pahemmalta.
Ennemmin töistä selviydyttyä vedän verhot kiinni, istahdan nettiin ja toivon että
joku kuuntelisi ja hetken ymmärtäisi miltä tämä tuntuu.
Niin että kiitos sinulle jos jakosit lukea tämän, jos tilanteesi on samanlainen
niin rutkasti vaan voimia, soudetaan yhdessä !