Niin kai. Tai jotain sinne päin. Serkku perkele on opetellut vasta 45 vuotta eikä ole claptonni. Tota, miten suuri harppaus tehdään kitaransoitossa?
Siis kokemuksenne mukaan. Mitä olisi pitänyt tehdä ensiksi? Ja ei tietenkään tullut tehdyksi. Ja sitten?
Nowhereman.
Siis kokemuksenne mukaan. Mitä olisi pitänyt tehdä ensiksi? Ja ei tietenkään tullut tehdyksi. Ja sitten?
Nowhereman.
Vastaukset 6
Vanhimmat
... kitaran soitossa kuin muussakaan elämässä ei kannata yrittää olla joku muu vaan yrittää olla ihan oma itsensä (siinäkin on yllättävästi haastetta useimmille). Claptonni on myös soittanut vähintään sen 45 vuotta joista suurimman osan varmaan ammatikseen suurena kitarasankarina. Claptonnilla on myös eräs muukin etu serkkuusi verrattuna (vaikka en tietenkään serkkuasi tunne), se nimittäin on saanut häilätä maailman kovimpien muusikoiden kanssa vuosikymmenestä toiseen (seikka joka jalostaisi myös keskinkertaisuudesta virtuoosin).
Oma kokemukseni kitaransoiton harjoittelusta on sellainen, että välillä täytyy laittaa se kitara pois käsistä ja tehdä jotain muutakin ja antaa asioille aikaa sisäistyä. Mutta perusteista sen verran, että tyvestä puuhun noustaan. Aluksi kannattaa opetella niitä perusteita ja musiikin teoriaa yleensäkin. Kun perusasiat on hallussa, niin kannattaa laajentaa yleissivistystään musiikissa ja muussakin elämässä. Kaikki mitä opit millään elämän saralla heijastuu lopulta myös soitossasi. Viisas oppii toisilta soittajilta ja aina kun olen ollut tekemisissä muiden muusikoiden kanssa, olen yrittänyt oppia heidän hienoja juttujaan (outoa muuten että kaikki muut osaa aina tosi mageita juttuja ja itse vaan pelkkiä tavanomaisuuksia).
Itse ajattelen, että kitara ei ole harrastus, ei työväline eikä peniksen jatke. Kitara on elämänkumppani, joka on aina käsillä. Se lohduttaa suruissa ja iloitsee kanssani. Nuorena yritin itsekin tietenkin olla kitarasankari (kukapa ei olisi yrittänyt) ja pidin itseäni aivan liian lahjakkaana harjoittelemaan (niinpä jouduin harjoittelemaan myöhemmin enkä silti oikein kummoiseksi ole oppinut). Enää en pidä tavoitteena että oppisin soittamaan samalla tavalla kuin joku sankarini, vaan pitää osata niin hyvin soittaa, että voi ajatella kitaraksi tai että se mitä päässä liikkuu voi ilmiintyä samantien soittona. Tietenkin väline ohjaa ajattelua, mutta silti oma kömpelyys ei saisi olla ajattelun tiellä ja siksi pitää harjoitella, että pysyy näpit notkeina.
Jos sinulla olisi vakava sairaus etkä pystyisi tekemään vakituista työtäsi ja vakuutusyhtiöt eivät päästäisi sinua eläkkeelle. Harkitsisitko silloin kitaransoittoa? Tai vaikka hirttäytymistä lähimpään puunoksaan?
Kysymys on tietenkin vain teoreettinen eikä liity mitenkään nuppini vuotamiseen.
.... mitä kuvailemassasi tilanteessa tekisin. Olen vilpittömän pahoillani kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka joutuvat moista stressiä kokemaan. Stressi on tietenkin äärimmäisen epäluova olotila ja varmaan itsetuhoisuus saattaisi ennemminkin mieleen hiipiä. Kuitenkin kitara tarjoaisi keinon pukea fyysiseen muotoon ne pakahduttavat ajatukset jotka kukaties eivät järjellistä verbaalista ilmiasua löydä. Sehän on tietenkin ihmisestä kiinni millä tavalla toimii ja ajattelee, mutta itselleni kitara on myös sellainen ajattelun jatke, jonka avulla voi hahmotella ja jäsennellä sitä osaa maailmasta, joka muuten jäisi hahmottomaksi itselleni.
oikeassa. Vitutus on ihan hyvä syy soittaa kitaraa - tai tehdä oikeastaan ihan mitä tahansa. Siis muuta kuin keinua oksassa ... :)
Yksi vielä - ja sitten lasku!
.... luule olevani oikeassa. En minä edes tiennyt, että tässä väitellään jostakin. Kerroin vain mitä ajattelen enkä minä oleta, että kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla.
Sinähän luit ajatuksiani. Emmekä me todellakaan väittele vaan olemme samaa mieltä. Siltä minusta tuntuu tällä hetkellä. Viiden minuutin päästä voin olla eri mieltä ... :)