Minua on vaivannut pitkään tapa millä suhde päättyi. Olimme pitkään ystäviä, ennenkuin sitten rakastuimme tulisesti. Tai ainakin minä. Kaikki meni loistavasti. Kaikki oli liiankin hyvin. Sain hempeitä viestejä, mutta silti sisälläni kaivoi epävarmuus jostakin. En kuitenkaan antanut sen haitata, sillä olinhan vihdoin löytänyt täydellisen ihmisen jakamaan kanssani elämää. Teimme paljon asioita yhdessä ja sanoimme rakastavamme toisiamme.
Kuitenkin, tämä epävarmuus joka sisälläni oli jossain muotoa ollut, sai pisteen kun hän päätti mennä exänsä kanssa illalliselle, toki vain ystävinä. Mutta olin varma, että se herättää varmasti joitakin tunteita uudelleen eloon. Olin murskana. Aavistin pahaa kun en saanut viestiä tuona kyseisenä iltana, jolloin nämä kaksi olivat olleet yhdessä viettämässä iltaa. Joten, ilmaisin että minusta tuntui pahalle kun hän oli exänsä kanssa riennoissa, ja minä en saanut edes yhtä viestiä.
Tiesin, että kaikki ei ole hyvin. Hän perui tapaamisia, koska oli niin "sekavat ajatukset kaikesta". Ajattelin, että annan aikaa. Olivathan he monta vuotta olleet joskus yhdessä. Kun tapasimme, aistin halauksista ja suukoista, että hän on jotenkin etäinen. Mietin, että olen loukannut häntä. Koin syyllisyyttä. En halunnut menettää sitä mitä meillä oli. En ole ollut koskaan niin rakastunut. Hän päätti tapailla exäänsä lenkkeilyn merkeissä, sillä aikaa kun minä olin aivan rikkoutuneena kämpillä.
Sitten hän lopulta tiputti pommin. Tunteet olivat heränneet exän suuntaan. Muserruin täysin. Olin shokissa. Muistan todella tarkkaan kaikki lauseet tuona iltana, ja ne palaavat monesti kummittelemaan mieleeni. Luulin todellakin olevani hänelle se ykkönen. Itkin ja lähdin töihin täysin käsittämättömissä fiiliksissä. Kysyin päivän aikana, että sanoo vaan suoraan jos aikaa pistää poikki. Mutta hän halusi vielä katsella, josko tästä meidän suhteesta tulisi jotakin, ja tunteet edelliseen kuolisivat, koska ne olivat vain menneiden muistoja. Olin tuona aikana todella rikki. En pystynyt syömään, en nukkumaan, pelkäsin ja vihasin vain. Lopulta sanoin, että en pysty tapaamaan pelkästään ystävinä, sillä rikkoonnun muuten vielä enemmän. Lopulta hän pyysi anteeksi sitä kaikkea sotkua. Olin helpottunut. Mietin kuitenkin, että voiko tällaisen jälkeen suhde enää toimia normaalisti. Yritin kuitenkin, enemmän kuin hän. Hän painotti, että haluaa olla ystävä exänsä kanssa. Hyväksyin asian, vaikka epäilin.
Lopullinen niitti tuli sitten, kun hän oli taas menossa tapaamaan exäänsä. Sanoin, että en kestä enää tätä jatkuvaa epävarmuutta kaikesta. Tämän asian täytyy muuttua, olen täysi idiootti jos annan itseäni kohdella näin. :( . Sitten hän päätti suhteen. En meinannut aluksi uskoa sitä, vaan jopa pari viikkoa anelin häntä takaisin. Vaikka oli kohdellut minua huonosti.
Kun kävin hakemassa tavaroitani, ja hän sai puhelun exältään ja oli salamana menossa tämän luokse, tajusin että en halua olla enää missään tekemisissä tämän sotkun kanssa. Mieli on kuitenkin muuttunut kaiken surun ja yksinäisyyden keskellä.
Olisin valmis uuteen suhteeseen vaikka heti, koska viime aikoina on ollut niin kamalaa, että tuskin se enää siitä kamalammaksi voisi muuttua. Jos vain elämääni tulisi jokin, joka saisi ajatukseni muualle. Laastarisuhdetta en kuitenkaan etsi. Sillä ei niitä oikeita tunteita voi noin vaan tappaa.
Tämä on ollut yksi elämäni pahimmista kokemuksista ja olenkin päättänyt, että nyt vaihdan koko kaupunkia ja aloitan uuden elämän, jossa toteutan kaikki haaveeni, ilman että jokainen kadun kulma ja talo muistuttaa minua menneestä.
Rakastin todella, vaikka rakkauttani ei otettukaan enää vastaan. :( Kun ero tuli, niin pistin viesteinä aika rankkaakin tekstiä siitä että näin ei todellakaan tule kohdella ihmisiä. Annoin palaa kaiken mitä olin pidätellyt sisälläni. Nyt mietinkin, että teinkö oikein ratkaisun tuossa. Sillä sillat on nyt poltettu varmaankin myös sinne suuntaan, että jollekkin kahvittelulle olisi mahdollisuudet ilman teennäisyyttä ja karmeita ajatuksia.
Kannattaako minun edes yrittää saada kaveruutta takaisin? Haluaisin vilpittömästi pystyä pelkkään kaveruuteen, mutta se merkitsee sitä että kaikki vanha unohdetaan ja en saa välittää enää mistään mitä oli joskus. Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Pelkään sitä kamalaa tunnemyrskyä ja mielen järkkymistä, minkä koin tavaroita hakiessani. Olisikohan aikaa kuitenkin jo tarpeeksi kulunut? Mistä sen voi tietää? Koen myös syyllisyyttä siitä, että en antanut toiselle vain tarpeeksi tilaa ja aikaa. Ja en tiedä enää itsekkään olenko toiminut oikein. Loppujen lopuksi en halua kenellekkään mitään pahaa, vaikka minua onkin satutettu ehkä pysyvästi.
Kuitenkin, tämä epävarmuus joka sisälläni oli jossain muotoa ollut, sai pisteen kun hän päätti mennä exänsä kanssa illalliselle, toki vain ystävinä. Mutta olin varma, että se herättää varmasti joitakin tunteita uudelleen eloon. Olin murskana. Aavistin pahaa kun en saanut viestiä tuona kyseisenä iltana, jolloin nämä kaksi olivat olleet yhdessä viettämässä iltaa. Joten, ilmaisin että minusta tuntui pahalle kun hän oli exänsä kanssa riennoissa, ja minä en saanut edes yhtä viestiä.
Tiesin, että kaikki ei ole hyvin. Hän perui tapaamisia, koska oli niin "sekavat ajatukset kaikesta". Ajattelin, että annan aikaa. Olivathan he monta vuotta olleet joskus yhdessä. Kun tapasimme, aistin halauksista ja suukoista, että hän on jotenkin etäinen. Mietin, että olen loukannut häntä. Koin syyllisyyttä. En halunnut menettää sitä mitä meillä oli. En ole ollut koskaan niin rakastunut. Hän päätti tapailla exäänsä lenkkeilyn merkeissä, sillä aikaa kun minä olin aivan rikkoutuneena kämpillä.
Sitten hän lopulta tiputti pommin. Tunteet olivat heränneet exän suuntaan. Muserruin täysin. Olin shokissa. Muistan todella tarkkaan kaikki lauseet tuona iltana, ja ne palaavat monesti kummittelemaan mieleeni. Luulin todellakin olevani hänelle se ykkönen. Itkin ja lähdin töihin täysin käsittämättömissä fiiliksissä. Kysyin päivän aikana, että sanoo vaan suoraan jos aikaa pistää poikki. Mutta hän halusi vielä katsella, josko tästä meidän suhteesta tulisi jotakin, ja tunteet edelliseen kuolisivat, koska ne olivat vain menneiden muistoja. Olin tuona aikana todella rikki. En pystynyt syömään, en nukkumaan, pelkäsin ja vihasin vain. Lopulta sanoin, että en pysty tapaamaan pelkästään ystävinä, sillä rikkoonnun muuten vielä enemmän. Lopulta hän pyysi anteeksi sitä kaikkea sotkua. Olin helpottunut. Mietin kuitenkin, että voiko tällaisen jälkeen suhde enää toimia normaalisti. Yritin kuitenkin, enemmän kuin hän. Hän painotti, että haluaa olla ystävä exänsä kanssa. Hyväksyin asian, vaikka epäilin.
Lopullinen niitti tuli sitten, kun hän oli taas menossa tapaamaan exäänsä. Sanoin, että en kestä enää tätä jatkuvaa epävarmuutta kaikesta. Tämän asian täytyy muuttua, olen täysi idiootti jos annan itseäni kohdella näin. :( . Sitten hän päätti suhteen. En meinannut aluksi uskoa sitä, vaan jopa pari viikkoa anelin häntä takaisin. Vaikka oli kohdellut minua huonosti.
Kun kävin hakemassa tavaroitani, ja hän sai puhelun exältään ja oli salamana menossa tämän luokse, tajusin että en halua olla enää missään tekemisissä tämän sotkun kanssa. Mieli on kuitenkin muuttunut kaiken surun ja yksinäisyyden keskellä.
Olisin valmis uuteen suhteeseen vaikka heti, koska viime aikoina on ollut niin kamalaa, että tuskin se enää siitä kamalammaksi voisi muuttua. Jos vain elämääni tulisi jokin, joka saisi ajatukseni muualle. Laastarisuhdetta en kuitenkaan etsi. Sillä ei niitä oikeita tunteita voi noin vaan tappaa.
Tämä on ollut yksi elämäni pahimmista kokemuksista ja olenkin päättänyt, että nyt vaihdan koko kaupunkia ja aloitan uuden elämän, jossa toteutan kaikki haaveeni, ilman että jokainen kadun kulma ja talo muistuttaa minua menneestä.
Rakastin todella, vaikka rakkauttani ei otettukaan enää vastaan. :( Kun ero tuli, niin pistin viesteinä aika rankkaakin tekstiä siitä että näin ei todellakaan tule kohdella ihmisiä. Annoin palaa kaiken mitä olin pidätellyt sisälläni. Nyt mietinkin, että teinkö oikein ratkaisun tuossa. Sillä sillat on nyt poltettu varmaankin myös sinne suuntaan, että jollekkin kahvittelulle olisi mahdollisuudet ilman teennäisyyttä ja karmeita ajatuksia.
Kannattaako minun edes yrittää saada kaveruutta takaisin? Haluaisin vilpittömästi pystyä pelkkään kaveruuteen, mutta se merkitsee sitä että kaikki vanha unohdetaan ja en saa välittää enää mistään mitä oli joskus. Onko kellään samanlaisia kokemuksia? Pelkään sitä kamalaa tunnemyrskyä ja mielen järkkymistä, minkä koin tavaroita hakiessani. Olisikohan aikaa kuitenkin jo tarpeeksi kulunut? Mistä sen voi tietää? Koen myös syyllisyyttä siitä, että en antanut toiselle vain tarpeeksi tilaa ja aikaa. Ja en tiedä enää itsekkään olenko toiminut oikein. Loppujen lopuksi en halua kenellekkään mitään pahaa, vaikka minua onkin satutettu ehkä pysyvästi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei exän tapaaminen läheskään aina herätä positiivisia tunteita. Meillä se koko tapaaminen meni omalla painollaan siten, että oltiin sen jälkeen molemmat sitä mieltä, että ei jaksettaisi toisiamme sekuntiakaan pidempää ja toivottavasti ei edes törmätä. Siihen on paljon syitä, miksi exän tapasin. Jos unohdetaan käytännön syyt tai vanhat lupaukset, niin mulla oli sen hetkisestä tilanteesta (sen hetkisestä ihastuksesta) jatkuvaa ahdistusta sisällä ja halusin puhua siitä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää mun elämää ja on aina ennenkin yrittänyt nähdä kaiken objektiivisesti. Tietty ymmärrän puutteet objektiivisyydessä tilanteesta johtuen. Sen uuden ihastuksen kanssa tuntui, että mun tunteet oli mitätöity tietyltä osin ja se ahdistus, mitä tunsin, sitä ei olisi pitänyt tuntea. Se ei niin kuin ollut hänen ongelmansa. Exän kanssa sain puhua niistä asioista ja ihan sanoa ääneen, että tuntuu tosi pahalta ne jutut. Kun toinen sanoo jotain, että varmaan parhaansa yrittää ja voi sinua, kestätkö varmasti omaa ahdistusta, niin tulee sellainen olo, että no kestän tietenkin, ei tässä mitään hätää ole. Kun ne tunteet mitätöidään, niin ei ihan samalla tavalla koe. Varmaan se sitten alkoikin silloin exää ärsyttää, kun puhuin vain tunteista toista ihmistä kohtaan ja yritin jatkuvasti päästä puhelimella nettiin.
Exän kanssa näkemiseen voi aika usein olla tuollainenkin syy, että on jotain mikä painaa ja josta ei selkeästikään saa puhua muiden kanssa. Hakee jotain tuttua ihmistä, jonka kanssa jutella. On tärkeää suhteissa se, että ei mitätöidä eikä paineta villasella asioita, kun jokaisella on asioita, jotka jää sitten kaivertamaan sisältä jos niin tehdään.
Sen takia onkin aika tärkeää suihteissa tietyt asiat. Ei se, että sanoo rakastavansa, vaan se että oikeuttaa toisen tunteet. Ja että ylipäänsä juttelee avoimesti niistä asioista, joiden ajattelee aiheuttavan lommoja väleihin. Ja tarpeeksi ajoissa, koska jos esimerkiksi ihmisen ahdistus mitätöidään viestittämällä, että sinulla ei ole oikeutta tuntea noin, niin ei se niistä asioista enää tule avautumaan.
Kannattaa miettiä sitäkin, että oliko välissä kaivertamassa asioita, jotka olit niin tottunut mitätöimään, että et edes muista niitä.
Ja samalla tavallakin sä varmasti toivoit, että sua ja sun tunteita kuultaisiin.
Mä ainakin myönnän sen, että itse koin ihan oikeudekseni tavata exäni, aiheutti se mitä tunteita tahansa, koska mun tunteita oli jatkuvasti mitätöity samanlaisissa asioissa. Sanottu tyyliin "kestä se ja älä valita, olet itsekäs, miettisit muita ihmisiä, joihin sattuu paljon enemmän." Aina vaan rivien välissä kerrottu miten muihin sattuu eikä sillä, minkälaisen ahdistuksen kanssa minä joudun elämään ole edes mitään merkitystä, se ei ollut edes hyväksyttyä vaan itsekästä ja tilanteeseen nähden väärin. Ja itse asiassa jälkeenpäinhän katsottuna se meni niin, että minä elin sen oman ahdistuksen kanssa ja ne "muihin sattuu" puheet oli ihan turhia. Ei sillä mitään väliä ole, mutta on sekin joku perspektiivi :) Ajattelin sitten, että no ihan sama se sitten varmaan on jos exäni tapaan. Ja juuri, että sai purkaa sitä ahdistusta.
Mutta varmaan mitätöin sitten samankaltaisesti. En tiedä oliko se tarkoitus, ei kai.
Asioiden takana voi olla aika monimutkaisiakin ajatusrakennelmia, jos niitä alkaa availla.
Kyllä sillat on yleensä poltettu, jos ne on poltettu. Minua ainakin ärsyttää sellainen, että poltetaan sillat ja sitten unohdetaan, että tehtiin niin. En oikein tajua sellaista. Siinäkin on aina vähän sellaista mitätöinnin makua. Sen jälkeen, kun on ne sillat poltettu, niin ei mitään rakkautta tietenkään voi ottaa vastaan. Siltojen polttaminen muuttaa asiat täysin ja ihmisten pitäisi tiedostaa se. Eikä minusta siinä ole kysymys siitä, että olisi jäljellä vain teennäisyyttä ja karmeita ajatuksia vaan siitä, että näkee realistisesti sen, että se silta on poltettu, niin se on poltettu. On alkanut suhtautua siihen ihmiseen kuin kuolleeseen, joka ei enää tule omaan elämään ja jota ei itselle ole enää olemassa. Silta on poissa.
pakko tarttua tähän aiheeseen. Minulla ei ole mitään tuollaista tarinaa, että exää olisin tavannut uudessa suhteessa. Vaan ihan sellainen tarina, että olimme miehen kanssa yhdessä 10 vuotta, kunnes hän petti (useaan kertaan, ilmeisesti rakastui) ja sitten jätti minut.
Tuo oli kamala järkytys minulle... silloin tällöin nyt olemme yhteyksissä, ja kerran kun näimme erään käytännön asian takia, sanoin suutuspäissäni hänelle lähtiessä että "Hyvää loppuelämää!" ja paiskasin auton oven kiinni.
Sitten alkoi illalla kaduttaa ja soitin hänelle.. Silloin exä sanoi että häntäkin harmittaa, ja että EI POLTETA SILTOJA.
Minua on tuo mietityttänyt, ja suututtanut, koska eiköhän ne sillat palaneet silloin kun hän piti suhdetta toiseen selkäni takana! ja vielä eroilmoituksen jälkeen pyysin häntä, että ei tapaisi sitä toista ainakaan niin kauaa, kun asumme vielä yhdessä. No eihän hän kunnioittanut pyyntöäni, vaan tapasi sitä toista myös silloin.
Eli suututtaa kyllä.. kai minulla on oikeus olla vihainen, ja paras kai olisi sanoa hänelle suorat sanat, ja huutaa vaikka! koska mielestäni se on exäni joka ne sillat poltti jo. Vai mitä mieltä olette?
Nyt lopetat sen akan miettimisen. Jos oma emäntä alkais oikein painottamaan että haluaa kaveerata eksänsä kanssa, ja vielä myöntänyt että on tunteita siihen suuntaan, niin alkaisi lusikat mennä jakoon aika vihaisesti.
Älä ole nössykkä! Tunne mies oma arvosi vaikka helvetisti välillä koskeekin.
Tuosta ekasta viestistä ei nyt ottanut mitään tolkkua oikein. Mutta jatketaan nyt vielä. Erotessa hän painotti että pistää välit nyt poikki ettei meidän välit menisi ihan täysin. En tiedä oliko tuo jotakin selittelyä, ettei omaa mieltä painaisi niin paljon.
Olen todella varma, että jos en ota yhteyttä, niin emme ole minkäänlaisissa yhteyksissä. Kohta tulee kuukausi siitä kun en ole kuullut hänestä mitään. Olen yrittänyt analysoida omaa oloani, ja on se kyllä jo hieman parempi kuin kuukausi sitten. Yritän muistella niitä aikoja, kun olin suhteessa ja täysin paskana. Sitä ei edes tajua, että on ollut jonkun kynnysmattona. Pitäisi kai muistaa se, että ei pidä olla kenenkään poljettavana. Halusi varmaan jatkaa exänsä tapailu puhtaalla omatunnolla, koska oli kuulema kokenut huonoa omaatuntoa tapailuista. Ei siinä mitään, niin kauan kun ei ole niitä syviä tunteita pelissä. Sillon nimittäin ahdistaa ja vitusti ja mielestäni tuo on jonkin sortin pettämistä. Ilmaisinkin, että tunnen kuin minua olisi petetty. Ja kun luottamus on niin nollissa, niin mistä voin tietää mitä he ovat selkäni takana puuhailleet, koska en ollut tervetullut siihen seuraan.
En ole kovin mustasukkaista sorttia, mutta kai minulla on tuossa tapauksessa oikeus tuntea ja ilmaista se. Kunpa voisinkin vaan unohtaa koko tyypin, mutta ne muistot, ne muistot. Ja se että oli joku, jonka luokse mennä töiden jälkeen.