Joskus vaikuttaa siltä, että parisuhteille on nykyään niin korkeat odotukset, ettei ole toisaalta mikään ihme, että petetään paljon. Joskus aikuiset ihmiset ovat kuin lapsia, jotka elävät hektisesti ja lähinnä itseään ajatellen. Parisuhteelta odotetaan, että siinä pitää olla täydellistä seksiä, täydellistä romantiikkaa, täydellisiä tunteita, kumppani ei saisi koskaan sairastua eikä vanheta, kaiken pitäisi olla virheetöntä ja mutkatonta, tms. Tämä on nyt melkoista kärjistystä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa.
Mutta kun elämä ei ole täydellistä. Sitä parisuhdetta, mitä monet ihmiset tavoittelevat, on tuskin oikeasti olemassakaan. Tavallinen elämä on valitettavasti täynnä huolia ja murheita. Laskut pitää maksaa, lapset kasvattaa ja hoitaa, terveys voi horjua, voi joutua työttömäksi, jne. Ja ennen kaikkea tavallinen elämä on monesti tylsää. Siksi meillä on loputon tarve viihdyttää itseämme keinotekoisesti, joko televisiolla tai netillä tai muulla extremellä. Ja yksi tälläinen extreme voi olla ulkopuolinen suhde. Kun oma parisuhde on täynnä tavallista arkea, niin ulkopuolisesta suhteesta voidaan sitten hakea sitä jännitystä, mitä omassa parisuhteessa ei enää ole. Ja se ettei omassa parisuhteessa enää ole jännitystä, on toisaalta ihan normaalia, jos ollaan monia vuosia eletty arkea yhdessä. Mistä olemme ylipäätään saaneet sellaisen ajatuksen, että parisuhteeseen kuuluu jatkuva jännitys. Telkkarista ? No, ulkopuolisessa suhteessa voidaan sitten ylläpitää illuusiota romantiikasta ja jännityksestä, koska ei tarvitse elää arkea sen toisen osapuolen kanssa. Suhteen salailu ja kiinnijäämisen riski vielä lisäävät sen kiehtovuutta. Mutta jos ulkopuolinen suhde muuttukin joskus vakinaiseksi parisuhteeksi, niin uutudenhohde saattaa hävitä hyvinkin nopeasti. Ja sitten ollaan kohta taas siinä tilanteessa mistä lähdettiin.
Onko niin, että osalla ihmisistä on vain niin heikko arjen sietämisen kyky, että he siksi ajautuvat syrjähyppyihin ? Ei kestetä sitä tasaisen tavallista elämää, vaan haetaan piristystä arjen harmauteen vaikka millä keinoin. Toiset hakevat sitä alkoholista, toiset laskuvarjohypyistä ja toiset syrjähypyistä. Joku voi tietysti nyt kysyä, mitä haittaa on siitä, jos hakee vaihtelua arkeen ulkopuolisesta suhteesta. Ei siinä välttämättä olekaan, jos tekee sen avoimin kortein ja salailematta. Mutta kumppanille valehteleminen ja hänen vedättämisensä onkin kokonaan toinen asia. Siinä on jo paljon pelissä.
Mutta kun elämä ei ole täydellistä. Sitä parisuhdetta, mitä monet ihmiset tavoittelevat, on tuskin oikeasti olemassakaan. Tavallinen elämä on valitettavasti täynnä huolia ja murheita. Laskut pitää maksaa, lapset kasvattaa ja hoitaa, terveys voi horjua, voi joutua työttömäksi, jne. Ja ennen kaikkea tavallinen elämä on monesti tylsää. Siksi meillä on loputon tarve viihdyttää itseämme keinotekoisesti, joko televisiolla tai netillä tai muulla extremellä. Ja yksi tälläinen extreme voi olla ulkopuolinen suhde. Kun oma parisuhde on täynnä tavallista arkea, niin ulkopuolisesta suhteesta voidaan sitten hakea sitä jännitystä, mitä omassa parisuhteessa ei enää ole. Ja se ettei omassa parisuhteessa enää ole jännitystä, on toisaalta ihan normaalia, jos ollaan monia vuosia eletty arkea yhdessä. Mistä olemme ylipäätään saaneet sellaisen ajatuksen, että parisuhteeseen kuuluu jatkuva jännitys. Telkkarista ? No, ulkopuolisessa suhteessa voidaan sitten ylläpitää illuusiota romantiikasta ja jännityksestä, koska ei tarvitse elää arkea sen toisen osapuolen kanssa. Suhteen salailu ja kiinnijäämisen riski vielä lisäävät sen kiehtovuutta. Mutta jos ulkopuolinen suhde muuttukin joskus vakinaiseksi parisuhteeksi, niin uutudenhohde saattaa hävitä hyvinkin nopeasti. Ja sitten ollaan kohta taas siinä tilanteessa mistä lähdettiin.
Onko niin, että osalla ihmisistä on vain niin heikko arjen sietämisen kyky, että he siksi ajautuvat syrjähyppyihin ? Ei kestetä sitä tasaisen tavallista elämää, vaan haetaan piristystä arjen harmauteen vaikka millä keinoin. Toiset hakevat sitä alkoholista, toiset laskuvarjohypyistä ja toiset syrjähypyistä. Joku voi tietysti nyt kysyä, mitä haittaa on siitä, jos hakee vaihtelua arkeen ulkopuolisesta suhteesta. Ei siinä välttämättä olekaan, jos tekee sen avoimin kortein ja salailematta. Mutta kumppanille valehteleminen ja hänen vedättämisensä onkin kokonaan toinen asia. Siinä on jo paljon pelissä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Löit niin naulan kantaan; että tuohon on paha lisätä. Miten tuosta sitten lähdettäisiin oikeaan suuntaan? Pitäisikö teineille koulussa ihan suoraan kertoa, että ihastus haalistuu, lapset ovat ihania, mutta myös rassaavat parisuhdetta?
Onko parisuhde yleensäkään ihmisen onnen ja autuuden tuoja? Minustakin siltä odotetaan liikaa. Lisäksi tämä käsittämätön omistuksen halu demonisoi ihmisen normaalin kiinnostuksen toiseen sukupuoleen. Ei mikään biologinen syy määrää, että pelkän parisuhteen solmimisen takia se kiinnostus muihin lakkaisi. Me haluaisimme omistaa puolisomme ja toivoisimme, että jostain maagisesta syystä hän ei enään kiinnittäisi huomiota muihin. Valitettavasti se on harhaa.
Ihmisen onni on paljon muutakin kuin parisuhde. Tasapainoinen ihminen hakee onnea ystävistä, harrastuksista, työstä ja itsensä kehittämisestä. Jos nämä unohtaa, ja jättäytyy pelkän parisuhteen varaan niin ihminen pettyy. Ja mitä pettynyt ihminen tekee? Hän hakee onnea toisesta parisuhteesta. Hänellä ei elämässään muuta ole ollut ja hän kuvittelee, että hänen onnen puutteensa syy on huono parisuhde. Pitää saada parempi. Oikeasti syy on pahaan oloon ollut se, että ihminen on lopettanut kivan tekemisen.
Mä näen niin punaista kun kuulen tuon sananparren "ihastus/rakkaus/parisuhde haalenee". Siinä me hoidetaan ongelmaa ihan väärästä päästä. Minä ennemmin kysyisin, että onko pakko mennä kihloihin, tehdä lapset ja ostaa koti sen ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa? Onko ylipäätään järkeä siinä rakastumisen huumassa "heti tänne kaikki äkkiä" tehdä loppuelämän valintoja? Ja pahinta on kun nuoret parit alkavat ihmetellä kun parisuhde ei oikein tunnu enää samalta, niin silloin vanhemmat ja viisaammat ovat neuvomassa, että sellaista se kaikkien kanssa on, jaksat vaan ja panostat vähän. Ja siihen perään kun vielä hankitaan lapsia parisuhdetta tiivistämään, niin siinä sitä ollaan. Kymmenen vuoden päästä salarakkaat ovat todellisuutta. (Tämä oli nyt yhtä kärjistettyä kuin ensimmäisissä kirjoituksissa...)
Tässä maailmassa on hirveästi mukavia ihmisiä. Ja niiden kanssa parisuhdekin tuntuu ihan kivalta - aluksi ainakin kun ollaan ihastuneita. Mutta sitten se keskinäinen kemia ei ehkä pelaakaan. Ollaan vaan ystäviä, mutta ei muuta. Ihmisten pitäisi uskaltaa tavoitella omaa unelmaansa ja naiivisti sanottuna "sitä oikeaa". Tässä ajassa vaan kaikki pitää saada heti. Kunnon seurustelu on jäänyt väliin kun pitää jo muuttaa yhteen ja hankkia lainarahoilla sitä sohvakalustoa. Sitten kun hoksataan, että se kemia ei pelannutkaan, niin on jo vaikeaa erota kun kumminsiskontädinkaimallekin on jo kerrottu tulevaisuuden suunnitelmista, autokin menisi sitten eron myötä ja häätkin on pakko saada.
Ja kun se parisuhde on "ihan kiva", niin mikään työmäärä ei riitä pitämään siinä sitä kipinää. Toiset tässä tilanteessa toteaa, että tällaista tämä elämä on, kaikki parisuhteet tähän jää. Toiset tyytyvät jonkinlaiseen kumppanuuteen. Joku janoaa sitä läheisyyden tunnetta, mutta eivät uskalla erota mahdollisesti ympäristön tai itse luotujen odotusten takia ja sitten petetään. Eronneistakin toiset palaavat samaan vanhaan kaavaan, toiset uskaltavat lähteä tavoittelemaan omaa unelmaansa. Ja miten paljon näistä "ihan kivoista" parisuhteista tulee niitä katkeria ihmisiä, jotka kokevat että elämä on jossain tuolla, mutta minä täällä. Ja sitten ollaan tyytyväisiä kun toisillakaan ei mene hyvin. Sitä on vaan niin kamalaa seurata...
Ja ennen kuin aloitatte sen ryöpytyksen, niin miettikääpä miksi joillakin se kemia ja jännitys kestää? Mistä ne onnelliset (vanhat) parit tulevat? Tuskin siitä, että niska limassa puurretaan töitä parisuhteen eteen tai siitä että ollaan vaan alistuttu siihen. Jos ihmiset kuuntelisivat enemmän sitä omaa sisäistä ääntään, mikä kyllä osaa kertoa mitä sinä haluat, eivätkä tukkisi sitä ympäristön odotuksilla tai materialla, niin olisi paljon enemmän onnellisia tarinoita. Ehkä meidän pitäisi antaa lähimmäisille rauha sen parisuhteen löytymiselle. Samoin jättää ne neuvot vähemmälle toisten parisuhteiden kriisessä ja tukea heidän päätöksiään. Ehkä meidän pitäisi olla hieman suvaitsevaisempia niin itsellemme kuin muillekin, niin ettei tämä elämä olisi vaan pelkää muottiin mahtumista ja suorittamista. Ja todellakin meidän pitäisi alkaa kuunnella itseämme enemmän. Se ei ole itsekästä, vaan lopulta johtaa siihen, että myös lähipiirillämme on hyvin.
Olen toki samaa mieltä kanssasi siitä, ettei parisuhteeseen tule mennä vaan siksi, että se tietyssä iässä kuuluu ikäänkuin asiaan ja silloin saatetaan pahimmassa tapauksessa valita sellainen, joka on huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoin. Nykyään usein sanotaan, että ihmiset eroavat liian helposti, mutta ehkä ongelma onkin pikemmin siinä, että ihmiset menevät liian kevyin perustein naimisiin. Ollaan enemmänkin rakastuneita rakkauteen kuin oikeasti siihen toiseen ihmiseen. On varmasti totta, että kestäviä parisuhteita olisi enemmän, jos ihmiset valitsisivat kumppaninsa harkitummin ja enemmän itseään kuunnellen eivätkä menisi parisuhteeseen vain parisuhteen takia.
Tosin on usein myös niin, ettei vaihtamalla parane. Usein siihen uuteen ulkopuoliseen suhteeseen hypätään ihan yhtä kevyin ja epärealistisin perustein kuin ensimmäiseenkin suhteeseen, joka aikaa myöten johtaa taas uuteen pettymykseen. Ihminen ei valitettavasti aina opi virheistään.
Olen siinä kanssasi eri mieltä, että mikään parisuhde ei tule pysymään samanlaisena lopun ikäänsä, vaikka kuinka löytäsi "oikean" ihmisen. Rakastumisen huuma ei säily sellaisenaan lopun elämää, mutta se voi parhaimmassa tapauksessa kehittyä rakastavaksi kumppanuudeksi ja hellyydeksi. Ja tähän tietyllä tavalla auttaa juuri se arjen sietämisen kyky. Ne mainitsemasi onnelliset vanhat parit ovat ehkä juuri niitä, jotka ovat oppineet iloitsemaan yhdessä arjen pienistä asioista ja siksi löytäneet hyvän tavan elää yhdessä, joka on vahvistanut heidän rakkauttaan ja kumppanuuttaan nimenomaan arjen keskellä.
En minäkään tarkoita etteikö parisuhde muutuisi ja saisi muuttua. Sitä vaan käytetään liikaa juuri siinä mielessä, että kun tunteet haalenee (ehkä jo viidessä vuodessa), niin sitten sanotaan, ettei mikään pysy samanlaisena... Ja se, että rakastuminen muuttuu rakkaudeksi pitäisi juurikin syventää tunteita. Olon tulisi olla kuin kotiin olisi saapunut. Ja eihän se himo samanlaisena pysy, mutta kyllä sitä pitäisi OLLA.
Samoin salasuhteisiin hypätään niin helpolla. Mutta miksi niitä ylipäänsä on niin paljon? Onko niin, että kun jokin aika sitten puhuttiin enemmän siitä kuinka ihmiset eroavat niin helpolla, niin nyt "trendi" on pysyä suhteessa vaikka pakolla? Siis olisi mahtavaa jos avioliittoa alettaisiin taas arvostaa enemmän, mutta ei pettämistä lisäten.
Se että ihmiset hidastaisivat vähän ja kuuntelisivat omaa sisintään, niin huonossa suhteessa ollessaan joko uskallettaisiin erota tai sitten puhuttaisiin niistä asioista joita se sisin huutaa. Ei niin että pidettäisiin kulisseja yllä tai ettei koskaan kerittäisi miettiä mitä oikeasti halutaan. Saattaahan olla, että ne haluamat asiat tahdotaankin siinä suhteessa jossa jo ollaan. Ja jos ei niin sitten on parempi uskaltaa erota kuin pettää toisen selän takana. Yksittäisiä pettämistapauksia tapahtuu aina, mutta nämä sivu-/salasuhteet ovat minusta hälyttävän yleisiä...
Mielestäni on ehdottoman tärkeää mennä 1. parisuhteeseen, jos se tuntuu hyvältä idealta, viikon, kuukauden tai vielä pidempään! Motiiveista viis. Koskaan ei voi oikeasti tietää kestääkö suhde vuoden, viisi vuotta vai loppuelämän - eikä se ole tarkoituskaan. Eikö elämässä ole tärkeintä elää eikä vain olla? Miksi pitäisi odottaa jotakuta, jota ei ehkä olekaan? Surra tai pelätä niin paljon etukäteen suhteen mahdollista kariutumista, ettei uskaltaudu suhteeseen ollenkaan, mitä iloa/järkeä?
Parisuhde päättyy aivan varmasti, ellei molemmat muutu - vieläpä oikeaan suuntaan. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, ellei näin tapahdu. Kuka on sanonut, että pitkä parisuhde on kaikista paras? Eihän sillä kestolla mitään merkitystä ole, pelkästään suhteen sisällöllä. Jos molemmat saavat suhteeseensa sisältöä loppuelämäkseen, hyvä. Elleivät saakaan, mutta löytävät uuden onnen, yhtä hyvä. Mikäli haluavat asua yksin ja rauhassa lopun elämäänsä, yhtä hyvä.
Itselläni on takana vakavasti, pitkään ja harkitusti solmittu liitto, josta erottiin vakavasti, pitkään ja harkitusti. Näin myös monella tuttavalla. En sure tai kadu exliittoani, en ollenkaan. Mutta en todellakaan olisi jatkanut sitä päivääkään pidempään.
Mun syvin pointti kai oli se, että ihmisen pitäisi tehdä sitä mikä tuntuu parhaalta, olla rehellinen itselleen. Näihin "väljähtäneisiin" liittoihin mietin vaan vastausta siitä, että mennäänkö liian heppoisin perustein yhteen? Ja varsinkin mietin sitä, että ihmiset jäävät parisuhteisiin vääristä syistä ja silloin niitä pettämisiä tulee.
Nopeasti yhteen meneminen on ok, eroaminen on ok, yhdessä vaikeuksien voittaminen on ok, niin kuin moni muukin. Mutta se on kamalaa kun kuulee ja katsoo kuinka ihmisistä tulee katkeria ukkoja ja akkoja kun ei uskalleta tehdä mitään asioiden parantumisen eteen - tosissaan.
Tämä on fiksuin kirjoitus, jonka olen tältä palstalla lukenut. Ja siis sehän nyt kai ei ole mikään meriitti, mutta siis oli tämä oikeasti hieno ja asiaa täynnä oleva viesti. Kiitos siitä :)