Onko oikeaa tapaa huomauttaa läheiselle, että hän ei ole kunnossa? Missä menee loukkaamisen raja. Entäs jos se on jo ylitetty niin miten välit saa taas hyviksi?
Kuka on vastuussa anopista jonka elämä näyttää luisuvan...jonnekkin. Varsinkin kun ihminen itse on äärimmäiset pitkävihaista ja loukkaantuvaa tyyppiä.
Kuka on vastuussa anopista jonka elämä näyttää luisuvan...jonnekkin. Varsinkin kun ihminen itse on äärimmäiset pitkävihaista ja loukkaantuvaa tyyppiä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ja vastaa itse itsestään. Eri asia on sitten jos on sairas eikä pysty vastaamaan.
Nykyoloissa lähinnä lasten tai näiden perheiden pitäisi kai hakea apua julkiselta sektorilta, että inhimilliset tarpeet tulevat hoidettua.
Aloituksesta ei käy ilmi onko kyseessä riidan selvittely vai avun tarve.
Jos anoppi kykenee vihantunteisiin, niin hän ei ole mielestäni hirvittävän masentunut. Masennus kun usein on piilotettua vihaa. Sellaista vihaa, jota ei edes itselleen tunnusta.
Kun masentunut kykenee näyttämään ja ilmaisemaan vihansa rakentavalla tavalla, on masennus tuolloin selätetty.
Loukkaamisen rajaa on paha määritellä. Paljolti se riippuu huomauttamisen kohteen omasta subjektiivisesta kokemuksesta. Huonolla itseluottamuksella varustettu loukkaantuu pienestäkin. terve itsetunto kykenee ottamaan jopa loukkauksiksi tarkoitetut herjat ilman kummempaa pitkävihaisuutta ja suuttumista.
Riippuu paljolti siitä, oletatteko anopin pääsevän jaloilleen huomauttamisesta. Itse jos olisin huolestunut läheiseni hyvinvoinnista, niin ilmaisisin huolestumiseni ja pyrkisin auttamaan.
Se olisi sitten HÄNEN virheensä ja vajavuutensa, jos ei kykenisi näkemään sitä, että asianomaisesta väitetään.
Huomauttamisen kun voi sanoa monella tapaa: nätisti, kohteliaasti ja hienotunteisesti. Eleet ja ilmeet ovat tärkeitä silloin, kun jotain epämiellyttävää sanotaan.
Minusta meidän ihmisten pitäisi olla rohkeampia ilmaisemaan omaa välittämistämme. Jos ihminen horjuu "jyrkänteen reunalla", on häntä autettava. Onhan nyt sentään kyse puolison äidistä.
millä pohjalla ja mihin perustuen olet tehnyt päätelmäsi.
Jos kysymys olisi toisinpäin?
Eikö se ole päivänselvää.
Sitten kun anoppi tekee itsemurhan (karrikoin) niin tuntuuko hyvältä kun PELKÄSIT jutella hänen kanssaan? Miksi pelkäät että loukkaat häntä? Eihän sinun tarvitse hyökätä kimppuun vaan jutella avoimesti ja tarjota apua.
Mitä kuvittelet huomautuksellasi saavuttavasi?
Luuletko pystyväsi herättämään masentuneen ihmisen hakemaan hoitoa tai apua?
Vaikea ennustaa kenenkään suhtautumista.
Mutta jos minulle olisi tullut joku siinä vaiheessa kun olin masentunut huomauttelemaan hoitoon hakeutumisesta, olisi vaikutus ollut todennäköisesti negatiivinen.
Anoppisi tuskin voi olla pitkävihaisempaa tyyppiä kuin minä...
Hyvä tarkoitus ei pyhitä keinoja, ainostaan lopputuloksella on merkitystä.
Nyt osuit asian ytimeen: huomautteleminen on vihoviimeisin keino, jos aiotaan sysiä asioita hyvään suuntaan.
Toisesta saa olla huolissaan ja on lupa (ja velvollisuuskin) kysyä miten toinen voi. Voi sanoa, että olen huolissani, koska ...mitä nyt sitten onkin.
Pallo on silloin heitetty rakentavasti ja toinen tekee pallolla mitä tekee. Alkaa jutella - ei ala - pyytää neuvoa - ei pyydä - ottaa apua vastaan - ei tarvitse apua - ei halua apua. Toista ei voi väkisin auttaa eikä toisen elämää voi mestaroida. Mutta voi olla saatavilla ja kuunnella herkällä korvalla pieniäkin merkkejä ja edetä sen mukaan.
Mutta huomautella - ei ikinä. Ei pidä huomautella anopille eikä miniälle eikä kenellekään kanssaeläjälle. Siitä voi olla vain huonoja seurauksia.
Hienoa että jaksat kantaa huolta läheisestä, joka on varmaan hankala ja pitkävihainen sinuakin kohtaan. Näet että hänellä on paha olla ja että hänen loukkaantumisensa eivät ole ilkeyttä vaan sitä ettei hän ole kunnossa. Kyllä todellakin masennus voi ilmetä joskus myös riitelynä ja loukkaantumisherkkyytenä, ilmenemismuotoja on niin monia. Minun anoppini oli pitkään masentunut apen kuoleman jälkeen ja muuttui samalla hyvin hankalaksi ja vihamieliseksi käytökseltään. Onneksi se meni ohi muutamassa vuodessa ja hän on taas oma entinen itsensä, ihana mummo.
On arveluttavaa mennä sanomaan suoraan epäilynsä että toinen ei ole kunnossa, siitä voi seurata pahempi loukkaantuminen. Voitko tukea häntä muuten vaan? Olemalla kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja loukkaantumatta itse hänen sanoistaan. Näet että hän on masentunut tai ahdistunut, joten voit ohittaa loukkaukset niitä liikaa ajattelematta. Suhtaudu häneen ystävällisesti ja rauhallisesti, tarjoa apua ja yritä järjestää helpotusta ja piristystä hänen elämäänsä. Sellainen käytännön toimiminen voi olla paljon tehokkaampaa kuin pelkkä puhuminen. Vanha ihminen tuskin lähtee terapiaankaan eikä siitä välttämättä hyötyisi. mutta tietysti joskus voidaan tarvita lääkkeitäkin.
Meillä toimittiin niin, että anopin kiukuttelusta huolimatta pidettiin yhteyttä, soiteltiin ja vierailtiin. Päästettiin loukkaukset läpi korvien, vietiin kahvipullia ja kyseltiin kuulumisia. Yritin johdattaa keskustelua hankalista asioista neutraaleihin ja iloisiin asioihin, vaikka välillä joutui väkisin keksimään puheenaiheita. Yllytimme häntä tapaamaan ystäviä ja osallistumaan tapahtumiin. Siitä pikkuhiljaa alkoi virkistyminen, ja uskon että oli helpompi palata normaaliin kun tilanteesta ei tehty isoa haloota.
Kyse ei ole minusta tai riitelystä tms. Tiedän mitä masennus on, koska olen sen itse myös kokenut.
Mikään ei ole niin ihanaa, kun saada elämänilo takas. Ja huomata, että jaksaakin huomiseen. Olen vahvasti sitä mieltä, että osa keskustelijoista ei tiedä masennuksesta... Ja se on ihan toivottavaa!!! En toivo sellaista kenellekkään.
Masentuneella on paha olla ja raskas mieli. Eri ihmisillä se ilmenee eri tavoin. Joku käy niin väsyneeksi ettei jaksa mitään, joku itkeskelee, joku puolestaan purkaa oloaan riitelemällä ja kiukuttelemalla. masentunut tulkitsee helposti toisten sanat ja teot pahimmin päin, loukkaantuu herkästi ja hautoo ikäviä asioita pitkään. Hän on yliherkkä tulkitsemaan, että häntä aliarvioidaan, vastustetaan, ei hyväksytä eikä tykätä. Jos ymmärrät, että anopin hankalan käytöksen takana on se että hänellä on paha olla, jaksat ehkä olla kärsivällinen ja olla itse loukkaantumatta hänen puheistaan. Pääasia että te omaiset ette hylkää, vaikka yhdessäolo olisi juuri nyt ankeaa.
Mitä jos kiukuttelu ja riitely vain jatkuu? Kaikki sukulaisetkin on jo suututettu ja asianomainen ei halua yrittää itse luoda sopua. Eikä myöskään tunnista tarvitsevansa hoitoa. Miten tällaisessa tilanteessa eteenpäin?
Jos palataan alkuun; kyseessä ei ole tilanne jossa ollaan riidoissa tai muuta vastaavaa. Ei oo mitään loukauksia ladeltu tms. Pelkään vaan, että homma vois mennä siihen jos avaa suunsa väärässä paikassa ja väärällä tavalla.
Kyllä ihmisestä ajan kanssa näkee, kun se ei voi hyvin. Ja kyllä läheisellä voi oikeasti olla vilpittömät ajatukset toista kohtaan. Mutta kykyä auttaa... ei se kuulkaa niin helppoa ole, kun itselläni on kotona kaksi lasta ja hekin tarvitsevat huomiota.
On se vaikea juttu. Varsinkin kun anoppi usein pyytää lapsia hoitoonsa. Ja toisaalta sanoo jatkuvasti ettei tahdo jaksaa. Lapset on olleet vain muutaman kerran hänellä hoidossa, koska pelkään ettei hän jaksa olla lastenkaan kanssa. Viimeksi kun hain lapset kotiin, niin anoppi näytti (taas) väsyneeltä. Silmäpussit eivät olleet ainoat piirteet vaan koko olemus tuntui luhistuneelta. Ehkä ajatus piristävistä lapsista olikin pelkkä kaaos. Ymmärtäähän sen kun kyseessä on meidän muksut.. Äitikin on välillä väsynyt.
Onneksi ei ole tarvetta ollut viedä lapsia hoitoon, mutta ymmärrän kyllä että mummutkin haluaa olla lasten kanssa. Sehän on selvää! Kunhan mummut ei vaan tee sitä muusta kuin omasta halusta, lastenhoitoa heilläkin on aikoinaan ollut ihan riittämiin asti.