miten muilla? minä 30-v nainen, nyt vajaa pari vuotta yksin ja ahdistaa todella paljon, että jään yksin. kaverit alkaa jo lapsia saada ym. ja mä en pääse tästä ajatuksesta irti, että olen yksin. en haluaisi olla. paha olla.
sinkkuus ahdistaa
kati-79
334563
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
ootko neitsyt??
urpo
Painele baariin nussimaan mies/naishuoria!
urpo/dorka
Älä hatäile, kaikki tulee aikanaan . . . rakkaus tulee yllättäin ja arvaamatta. Olet onnekas sinulla on vielä elämäsi parhaat ja onnellisimmat ajat edessäpäin!! ;)) Ja sitten, kun löydät rakkauden, älä silloinkaan kiirehdi, sillä rakkaus tekee sokeaksi, eikä aina huomaa toisen vikoja, ennen kuin on jo hieman myöhäistä. . . . mut, elämä opettaa. Tsemppiä sinulle ;)
Yritä keskittyä johonkin muuhun, koska tuollainen epätoivoinen asenne näkyy, vaikka sitä kuinka yrittäisi peitellä. Itsellänikin on aina välillä tuollaisia epätoivon puuskia, joskus pidempäänkin, mutta niihin ei kannata jäädä märehtimään.
Mulla meni pahin ahdistus ohi 28 sinkkuvuoden jälkeen. Enää ahoistaa vaan ajoittain. tv. 31v mies.
Koeta keksiä kivoja harrastuksia ja elämään säännönmukaisuutta. Silloin aika kuluu kuin itsestään eikä kerkiä kaivata ketään. Illalla yksin kotosalla nukkumaan mennessä voi ajoittain vielä tuntua yksinäiseltä mutta eipä muuten. Paljon auttaa sekin että tekee asunnostaa unelmakämpän jossa on viihtyy.
Itse olen 29v. sinkku (N) enkä haikaile ketään elämääni.
Minuakin ahdistaa. Kohta tulee vuosi sinkkuna. Minulla ei ole kuitenkaan varsinaista pakkoa löytää mies - olisinhan jo jonkun tähän mennessä ottanut jos olisi.
Minua ahdistaa erityisesti se, että olen tavallaan yksin tässä maailmassa. Ennen oli joku jonka kanssa jaoin elämäni ja joka oli minulle se kaikkein tärkein jne. Nyt olen yksinäinen. Asiaa ei auta se, että kavereita ei mitenkään kauhean paljoa ole.
Onneni on se, että en ole koskaan halunnut lapsia. Muuten olisin jo ihan paniikissa.
Elämässä on paljon kivempiakin asioita kuin parisuhde! Itse kun olen seurannut tuttavieni onnettomia parisuhteita, en todellakaan kaipaa samaa itselleni. Olen 23 vuotias nuori opiskelijanainen, eikä mitään kiirettä ole löytää vakavaa suhdetta. Elämäni täyttyy harrastuksilla, ystävien kanssa hulluttelulla, perheen parissa oleilulla jne. ja opiskelu luonnollisesti vie ison osan ajasta. Kannattaisiko vaikka lähteä opiskelemaan jotain? :) Minua ainakin kiehtoo aina uusien asioiden oppiminen...mene vaikka avoimeen yliopistoon!
Hyvin samoja ajatuksia itselläkin oi sinun iässä, ei ollut mitään hätää ja jaksoin vielä uskoa siihen että kyllä vielä joskus jonkun saan. Mutta nyt 31v rupee jo pikkuhiljaa tuntumaan että olis se nainen saanut jo tulla vastaan joka hyväksyisi minut tälläisenä kun olen.
olen valmistunut yliopistosta ja koulutusta vastaava hyvä duuni. sillä saralla kaikki loistavasti. harrastuksia on ja ystäviä. mutta silti vaan jotain tuntuu aina puuttuvan. tai siis se parisuhde ja toinen, jota rakastaa... mutta pitänee vaan jaksaa odotella ja kulkea silmät auki. eipä tässä kai auta epätoivoon vielä vaipua, vaikka kovasti on taipumusta siihen suuntaan. en kai vaan osaa olla tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minulla jo on:/
Kaikkien sinkkujen kannattaa opetella tanssimaan. Se on sellainen harrastus, jossa saa olla lähellä toista ja näkee uusia ja erilaisia ihmisiä! Eikä tarvitse aloittaa parisuhdetta, jos itse ei halua. Tanssiessa ei tarvitse olla yksin!
...juuri siltä mitä se onkin, eli korviketoiminnalta. Kas kummaa kun ei vielä kukaan ole ehdottanut sitä koiran hankintaa yksinäisyyden lievittämiseen.
Sinkkuudessa ottaa juuri nimenomaan se päähän, ettei itseään voi jakaa (psykofyysisenä kokonaisuutena) kenenkään sellaisen kanssa, joka olisi juuri itsestä kiinnostunut.
Vähän nuorempana ei ahdistanut, paitsi silloin kun huomasi olevansa käytännössä ainoa sinkku koko porukassa. Silloin tunsi itsensä jotenkin friikiksi.
Nyt kun ikää on jo vähän enemmän ja on ns. aikuisen iässä, niin nyt alkaa ahdistamaan. Lähinnä tuntuu että olisi jäänyt jotenkin jumiin elämässä. Muut ovat löytäneet pitkäaikaisen kumppaninsa, saavat lapsia ja hankkivat yhteisiä omistusasuntoja. Minä asun edelleen vuokralla, naista ei ole ollut vuosikausiin, eikä lapsia ole näköpiirissä lähivuosina, jos koskaan. Jotenkin ahdistaa kun muut elävät jotenkin "aikuisempaa" elämää kuin minä. Muut käyvät baareissa ym. muutamia kertoja vuodessa, minä edelleen paljon useammin, koska haluaisin löytää jostain sen elämäni naisen, eikä sitä kotoa löydy. Nettitreffailua en enää jaksa edes kokeilla, kun petyin siellä pyörivien naisten pinnallisiin arvoihin ja käytöstapojen puutteeseen.
Tekisi mieli muuttaa johonkin kauas ulkomaille ja elää siellä elämäänsä yksin, ilman kavereiden ja sukulaisten kyselyitä ja ihmettelyä. Niin että miksei sitä naista jo ole? En minä oikeasti tiedä. Ehkä minä olen jotenkin viallinen tai liian tylsä ihminen.
Samantapaisia fiiliksiä täällä. Onkohan mulla jonkunlainen "miehen vauvakuume", kun marketeissa katson haikaillen, kun samanikäiset miehet ovat vaimon ja lastensa kanssa ruokaostoksilla, ja ne pikkulapset tietenkin sanovat kaikkea hauskaa.
Samanikäisistä (30) kavereistani about kaikki ovat naimisissa ja nyt heille alkaa tulla vauvoja jatkuvalla syötöllä. Nyt kaverini ovat noin parikymppisiä jannuja, kun eivät nämä perheelliset pääse lähtemään minnekään.
Ja se naisiin tutustuminen on hiton vaikeaa. Kun "miehen pitää tehdä aloite", mutta en halua tehdä aloitetta ellen tiedä että nainen on kiinnostunut. Entä mistä tietää onko nainen kiinnostunut vai muuten vaan ystävällinen? Ei niistä ota selvää mitä ne haluaa tai ajattelee. (Joo, mokasin ja sain opetuksen)
"Tekisi mieli muuttaa johonkin kauas ulkomaille ja elää siellä elämäänsä yksin, ilman kavereiden ja sukulaisten kyselyitä ja ihmettelyä. Niin että miksei sitä naista jo ole? En minä oikeasti tiedä. Ehkä minä olen jotenkin viallinen tai liian tylsä ihminen."
Sama se on naisilla. Näistä kyselyistä tulee joskus lähinnä surkuhupaisa olo. Juttelin kerran erään tuttavavanhuksen kanssa. Siinä jossain vaiheessa hän kysyi, joko on poikaystävä löytynyt (oletti varmasti että tottakai oli). No vastasin siihen että ei taida olla, johon hän lisäsi sillein hyväntahtosesti naureskellen, että noo on kuitenkin, et vaan nyt kerro. Siinä sitten miettii kuumeisesti, miten selittäisi et ei oo ja että toinen todella ymmärtäisi, kun se toinen vaan yrittää selittää, että edes sellaista jonka kanssa jutella... Niin, joidenkin on vaikea ymmärtää, että kaikki ei vaan löydä kumppania yhtä helposti kuin toiset. Ei tarvitse olla mitään kummosempaa vikaa. Viime aikoina olen jättänyt kyselyt omaan arvoonsa, vaikka hyväähän he vaan tarkoittavat. Toivon löytäväni joskus kivan kumppanin, mutta kovin tosissaan en sitä tällä hetkellä edes kaipaa. Ahdistuksesta pääsin eroon, kun järkeilin voivani elää hyvää elämää ilman miestä, lapsia, volvoa ja rivitaloakin, mutta jos mies nyt tulee vastaan niin ok. Viihdyn hyvin yksinkin ja voin kertoa, että tunne on mainio :)
Juu, se on vain omasta asenteesta kiinni, et kuinka pärjää sinkkuna . . . ja toisaaltaan, jos ei tule toimeen itsensä kanssa, niin kuinka sit muka voisi tulla toimeen kumppanin kanssakaan!! Sinkuus on hyvää aikaa opetella tuntemaan itseään. Ja sit, kun oikein kaipaa kumppania vierelleen, niin miettii mitä asioita arvostaisi parisuhteessa ja kuinka pyrkisi pitämään parisuhteen, sitten kun sellainen on, onnellisena ja rakkautta sisältävänä!! . . . Ja sitten, kun osaa elää itsensä kanssa ei ole enään kiire tormata mihinkään suhteeseen, vaan jaksaa odottaa sitä oikeaa!! ;))
Nimenomaan näin, että kaikki eivät tosiaan löydä kumppania yhtä helposti kuin toiset. Ei tarvitse olla mitään "vikaa" tai erikoisuutta, ei vain löydy. Syitä on hirveän monia, joista suurin syy ainakin itselläni on tilaisuuksien puute /töissä ei kohtaa vastakkaisen sukupuolen edustajia paljoakaan, ei liiku baareissa, nettitreffit kammottavat...Jotkut taas löytävät koko ajan, ja kun yksi suhde loppuu, toinen alkaa...Merkillistä. Ei sillä, että sinkkuna olemisessa olisi kauheasti vikaa tai ongelmaa, mutta onhan se vähän ihmeellistä, että jotkut asiat joillekin ihmisille ikään kuin "kasaantuu"...Ovatko sitten etevämpiä luomaan suhteita vastakkaiseen sukupuoleen jo kokemuksensakin perusteella...
"Ovatko sitten etevämpiä luomaan suhteita vastakkaiseen sukupuoleen jo kokemuksensakin perusteella... "
Tätä lausetta kovasti ihmettelen. Eiköhän lähes jokainen jonkunlaisen kumppanin saisi mutta hankaluutena on löytää juuri se sopiva. Ja nämä ihmiset jotka löytävät koko ajan uuden kun yksi suhde loppuu ovat näitä jotka eivät osaa olla yksin ja haluavat vain jonkun että ei tarvi olla yksin.
Mitä jos ei olisi ollenkaan kyse mistään "viasta" tai vaikeudesta?
Että jos suurimmaksi osin olisi kyse enemmänkin siitä, että ei yritetä (tyhmä sanavalinta, mutta silti).
Itse olen kokeillut ja kahdesti on tullut seinä vastaan. Niin käy joskus, mutta aina on parempi katsoa kuin katua. Huonon suhteen jälkeen ei elämä lopu, ellei niin tahdo.
Oi jos oman navan ympäriltä nostaisi vähäsen sitä päätänsä ja näkisi ympärillä mahdollisuuksia...
Jos se yhtään lohuttaa, niin ei se naisena ole yhtään sen helpompaa. Vastaavanlaisia kauppareissuja on ittelleki kerran jos toisenki sattunu kohille ja olen hoksanu kaiholla kattovani pariskuntia jotka kävelevät käsikkäin kadulla, eli omalla kohdalla ei niinkään ole vauvaakuume vaan parisuhdekuume... Outoa... Ja se mitä sanoit naisiin tutustumisestJa, pättee kyllä aivan täysin miehiinki. Ne ne vasta mystisiä ovatki ja tosi hankala saaha juttua etenemään mihinkään suuntaan, jos ollaan molemminpuolinen kiinnostus syntyy kaverina hengailun pohjalta. Niin ja mistäs hitosta sen tietää onko mies kiinnostunut vai ystävällinen varsinkhan jos net ei tehe sitä helvetin alotetta, koska jos nainen tekkee alotteen mies pakenee kuin aropupu, täysin vakuuttuneena siitä että nainen tahtoo vähintään ottaa sen yhteisen talolainan heti seuraavana päivänä. ( Joo, mokasin myös...). Kaipa se ystävällisyys voi olla keino motivoia alotteen tekemiseen, että tilanne selkiytyis puolin ja toisi. Virkistävää vaihtelua vois olla, jos joku tekis alotteen tai edes lungisti annettaisi vain mahollisuus tutusminen puolin ja toisin vähän paremmin, ilman että heti panikoihaan ja vihellethän peli poikki
Olen 42 v mies, ja asun yksin. Ahdistaisi, jos en asuisi yksin.
Hyvin tutuilta kuulostavat nuo sinun mietteesi. Yleisesti ottaen arki rullaa ihan ok, mutta sitten esim. ystävien häät ja lapsien saannit nostavat yksinäisyyden tunteet pintaan. Kyllähän tästä sinkkuudesta voisi jopa nauttia jos tietäisi sen olevan varmasti tilapäistä. Olen ollut 3,5 -vuotta yksin ja välillä meinaa jo usko loppua. Olen pitänyt periaatteena, että kenenkään kanssa ei olla vain sen takia, että olisi joku, mutta ei sitä tiedä jos jossain vaiheessa sortuu luistamaan periaatteistaan...
Täällä 34v mies eronnut pitkän suhteen jälkeen ei lapsia. Vaikka muista syistä luultavasti olisi ihan mahdollista hankkia lapsia vielä melkein 10 vuoden ajan, niin ei-niin-sosiaalisena ihmisenä en pidä todennäköisenä että löytäisin tässä vaiheessa enää itselleni sopivaa kumppania melkein 10 vuotta nuoremmista naisista (sitä vanhempi on väistämättä joko varattu,ikisinkku tai yh). Joten totuttelen ajatukseen että lapsia en ainakaan tule koskaan saamaan. Lisäksi tiedän nyt etten muutenkaan kelpuuttaisi parisuhteeseenkaan kuin luonteeltaan kaikin puolin minulle erittäin sopivan (ok näköisen, lapsettoman) naisen. Ja tuskin tulen sellaistakaan enää eläessäni löytämään, joten valmistaudun elämään loput elämästäni yksin!
(buhuu)
Se tuntuu menevän luonnollisesti niin, että ne "perheelliset" kaverit häviävät omasta elämästä jokatapauksessa. Tai ainakin jäävät taka-alalle, puolin ja toisin.
Ei minua edes enää kutsuta "illanistujaisiin" kun siellä ollaan aina edustamassa pariskuntana, eikä minun sinkku-elämässä ole mitään normeja täyttävää tapahtumaa, mistä pariskunnat voisivat kiinnostua. Ihan luonnollista, että kaverit vaihtuvat joko koulukavereihin tai niin sanottuihin nimi tuttuihin, joihin törmää kaupungilla.
Mutta mutta, vastaus kysymykseesi:
Sinkkuus ahdistaa, kyllä :/
kun tarpeeksi kauan jakelee.
"miten muilla? minä 30-v nainen, nyt vajaa pari vuotta yksin ja ahdistaa todella paljon, että jään yksin. kaverit alkaa jo lapsia saada ym. ja mä en pääse tästä ajatuksesta irti, että olen yksin. en haluaisi olla. paha olla."
Säälittävän epätoivoista, kun olet "joutunut" elämään peräti pari vuotta yksin. Kannattaisiko kasvaa vihdoin aikuiseksi ? Vaikutat ripustautujalle, jolta puuttuu uskallus elää yksin. Aina pitää olla vierellä joku kädestä kiinni pitämässä.
Kyllä se vain on niin, että ensin kannattaa oppia tulemaan toimeen omin siivin, ja vasta sen jälkeen etsiä kumppani. Samalla opit arvostamaan ihmissuhteita, etkä myöskään pidä ihmissuhteita itsestäänselvyytenä.
Sinkkuus ahdistaa ja paljon. Olen 27v. ja 1,5 vuotta nyt sinkkuutta takana. Nykyisin tuntuu kun ruokakauppaankin menee niin siellä on vaan onnellisia pariskuntia ruokaostoksilla. Kavereilla on omat miehet ja joillakin perheet niin eipä niin paljon sinkkukaverille aikaa liikene.
En pääse tästä ajatuksesta irti, että olen yksin.
Olen miettinyt näkyykö tämä epätoivoi ulospäin. Jos näkyy miten sen saisi karistettua pois. Olen yrittänyt täyttää iltani erilaisilla harrastuksilla.
Se että hankit sen miehen ja epätoivo katoaa kerrankin kuin taikasauvan heilautuksella.
Mä en tajua kuinka tuossa asiassa jonkinlainen epämukavuus ts. epätoivo olisi naisessa huono asia. Minun näkökulmastani sopivan naisen epätoivo tarkoittaisi että hei, kerrankin joku joka voisi itseasiassa tykätä musta ja jonka elämässä on selvästi tilaa sille mitä minäkin haluan. Ja jos kerran olisin itse ratkaisu siihen epätoivoon niin en näkisi sitäkään pysyvänä ongelmana naisessa.
Ainoa mikä arveluttaa on se että onko nainen hankkimassa "vain miestä" vai olenko minä sellaisena kuin olen se merkitsevä asia.
Omalta kannaltani ns. miehenkipeä nainen on nimenomaan kaikkein paras vaihtoehto. En halua alkaa "valloittamaan" väkisin jotain kenellä ei ole edes halua parisuhteeseen, sehän nyt on helvetin typerää. Sensijaan joku joka kokee kumppanuuden merkittäväksi ja kumppanuuden puutteen vääräksi on jotain uskottavaa.
Itse olen elänyt aitona sinkkuna koko ikäni, mutta vielä en ole menettänyt toivoani. Mutta sekin vaihtoehto on otettu huomioon, että mahdollisesti sitä elämänkumppania ei tule koskaan olemaan.
Mutta se vaihtoehto on poissa laskusta, että ottaisin kumppanin "pakko saada joku" periaatteella. Myös uusiosuhteet ovat poissa laskusta. Uusiosuhteessa olisin jo lähtökohtaisesti täysin eriarvoisessa asemassa enkä koskaan kokosi kyseistä järjestlyä omakseni.
Eipä kauheasti vakuuta nämä tapaukset, jossa nainen on elänyt parisuhteessa ja joutunut elämään peräti vuoden tai pari yksin. Näytät kuuluvan siihen ihmisryhmään, jolla pitää olla aina joku kumppani, koska muuten yksinelo alkaa ahdistaa ja seinät kaatuvat päälle.
Rehellisesti voidaan myös sanoa, sinähän olet jo sitoumuksesi tehnyt, joten eronneena et ole enään paras mahdollinen vaihtoehto kumppaniksi. Mutta elämä on...
Kyllä tää sinkkuus aina silloin tällöin tuntuu käyvän vähän kunnon päälle... mutta tämä on tilanne ja tällä mennään. Jotenkin sitä vaan jaksaa uskoa, että ehkäpä SE OIKEA jossain vaiheessa löytyy.
Ahdistua ei kuitenkaan mielestäni kannata, koska se saa aikaan vaan huonon olon, jolloin taas mahdollinen "kumppanin metsästys" alkaa tuntua epätodellisen tuskastuttavalta.
Ja vaikka kaverit hankkii lapsia, niin se, että sulla ei vielä ole, ei tee susta huonompaa ihmistä. Jokainen tekee ne ajallaan, lapsien hankkiminen ei oo mikään kilpailu.
Tsemppiä sulle, kyllä me ne oikeet löydetään vielä! :) Positiivisuus on valttia!
En nyt tiiä onko tää oikea paikka mainostaa, mut ite käyn lukemassa tollasta blogia aina sillon tällön. Eipähän oo sellanen olo, että oon asian kanssa yksin. :)
http://sinkkutytonpaivakirja.vuodatus.net/