Ystävän välinpitämättömyys

Siis oli tyly!kirjoitusvirhe...

huonosti, etkä huomaa, että hän ei osannut sanoa mitään, koska tuollaiset asiat ovat joillekin vaikeita kommentoida ja suhtautua. Ehkä hän on sellainen torvelo, joka ei saa sanaa suustaan tuollaisen edessä. En tiedä.

Todella surullista...näitä asioita täällä elämässä kohdata, läheisten sairauksia.

oletko ollut ystävä hänelle kun hänellä murhetta? jos taustalla joku vastaava suru

olen pahoillani ystäväsi puolesta. Minä sain vasta tietää ystäväni läheisen sairastamisen ja arvaa mitä tein.. aloin paasata omasta vastaavasta kokemuksesta oikein avautumalla.. miten nolo olinkaan.. Sairastuminen, varsinkin vakava, on jotenkin niin hämmentävää, että ei me ystävät aina osata olla oikeanlaisia tai antaa sellaista oikeanlaista vastausta, jos sellaista onkaan. Sitten jälkeenpäin nolona ajattelee, että olisi voinut toimia toisinkin.

Olet todellakin ystävän huomion tarpeessa vaikeassa tilanteessa. Ehkä voisi toivoa, että opittaisiin paremmin kuuntelemaan toisia ja tajuamaan, mikä olisi milloinkin oikea lähestymistapa ja että osattaisiin vastata toisen tilanteeseen paremmin. Aina ei tarkoiteta negatiivista, vaikka ei osattaisikaan olla hyviä ystäviä ja tehdä hyviä ystäväntekoja joka tilanteeseen.

Mä en tiedä minkä ikäisiä olette, mutta toisaalta, ikään katsomatta ihmiset saattaa olla tosi kökköjä ja avutomia, mitä vakaviin asioihin tulee, kuten syöpä. Siihen on vaikea sanoa mitään. Etenkään kun on nuori. Itse jäin teininä täysin yksin kun isäni kuoli syöpään. Kesti kauan tajuta, että teini-ikäisillä ei vaan rahkeet riitä käsitellä sellaisia asioita, eikä edelleenkään aina itselläkään, vaikka olen jo yli 3kymmentä. Etenkään kun kulttuurissamme ei saa edelleenkään näyttää kun vihaa: ei saa pelätä eikä olla heikko, ei saa surra, toisaalta, ei saa ihastuakaan ja rakkaus se vasta noloa on. Nolataan ja hävetään.

Hän ei varmaan osannut. Aina ei edes tiedä, koska voi sanoa ja mitäkin ja hölösuukin kyllä hiljenee vaikeitten asioitten äärelle. Mutta voisitko kysyä häneltä, että tekeekö aihe hänet vaikeaksi, tai että sanoa, että tarvitset apua ja tukea. Että olisi kiva jutella ystävän kanssa. Kyllä, joskus täytyy sanoa, millaista apua kaipaa, itseasiassa aika useinkin.

Eikä sekään aina mene perille, ihminen on aika huono ystävä ylipäätään. Mutta harvoin ilkeyttään: yleensä tietämättömyyttään, ajattelemattomuuttaan ja pelkojaan ym.

Mitä omaan "kohtalooni" tuli, ei kukaan asiasta kokematon edelleenkään tiedä eikä tajua, millaista on seurata vuosikausia perheen jäsenen sairastamista (lapsesta saakka), pelätä kuitenkin ja sitten nähdä kun toinen kuolee. Meillä oli pahin teini-ikä silloin, en tajunnut, ettei minulla olisi ollut varaa olla vihainen teini: isäni kuoli niin, että olimme riidoissa. Se on eliniän trauma. Siitä huolimatta on kuultu "eihän se sitten niin paha ole, kun siihen ehtii varautua", "No etsä kuitenkaan lapsi ollut", "parempihan se sit näin on kuitenkin (viitaten kärsimykseen)", ja harvoin asiasta on pystynytkään puhumaan. Ihmiset ei halua kuulla eikä kuunnella, ja asia kuitataan milloin milläkin. Sanon tämän vaan varoituksena, että surunsa kanssa saattaa jäädä kyllä todella yksin. Mutta toinen varoituksen sana on tämä: itse sekosin yksinäisyydetäni ja surustani, luulin hukuttavani sen viinaan ja jouduin mm. väkivallan kohteeksi enkä osannut pitää puoliani, masennuin, en osannut hakea ensin apua, enkä hyödytää sitä kun sain, ryöpytin lopun nuoruuteni pilalle ja suurimman unelmani samoin sen sekoilun seurauksena ja olen valinnut päättömästi jopa hävettävän huonosti miehiä, koska olen ollut niin yksin, pettynyt, sekaisin, ja myöhemmin taas hyväksynnän tarpeinen ja turvallisuuden hakuinen paikoista missä sitä ei ole. Itserankaisu on tuttuja jne. jne. Joten: ÄLÄ sitä virhettä tee. Sure ja itke, vaikkei kaverit aina ymmärtäisikään. Jos esim. juot elämäsi, ei sinua pelasta kukaan. Taistele itsesi eteen kaikesta kivusta huolimatta. Vaikka olisit tehnyt virheitäkin. Ja anna ystävillesi mahdollisuus, jos sinulla niitä on: yritä selittää ja kysyä. Ihmiset ovat kökköjä, mutta jos hän ymmärtää halata edes silloin, kun sanot, että 'mitään ei tarvitse sanoa, mutta pidä minua hetki pystyssä, omat jalat ei kanna, koska suru on niin valtava', niin sinulla on se, mitä tarvitset selvitäksesi hengissä. Anna heillekin vähän armoa. Itse joskus tein senkin virheen, että juoksin niin paljon karkuun, että ystävistä moni jäi ja toisaalta, olin kauan todella katkerakin, koska koin olevani niin yksin: mutta en pyytänytkään apua. Ystävät ei voi tietää, jos ei kerro, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joten, anna ystävällesi armoa, kysy ja juttele. Välinpitämättömyys on myös pelkoa usein.

Ehkä hän haluaisi kuunnella muttei osaa. Ehkä hän kuuntelee, muttei osaa kommentoida.
Etenkin, kun ei ole kokenut vastaavaa, ei koskaan silloin voikaan samalla tavalla ymmärtää, ja sitten taas sellainen empatia, että osaa eläytyä toisen osaan suhteuttaen, vaikkei itse olisikaan kokenut samaa/samankaltaista, kestää vuosia ja taas vuosia kehittyä. Monen pitäisi oikein kehittää sitä ominaisuutta, siis tietoisesti yrittää ymmärtää ja kehittää empatiaa.

Otan osaa tilanteesi johdosta, toivottavasti sinulla on kuitenkin tukijoukkoja, teillä koko perheellä myös, ja jotain mukavaakin. Se olisi myös tärkeää, että saisi jotain mukavaakin, eikä vain sitä sairautta. Voimia tarvitsee saada, että niitä jaksaa antaa. Voimia sulle, ja koko perheellesi.

Jos tuli paha mieli, heiti mokoma moukka menemään, ystävän pitäisi tukea toista kun on vaikeaa!

ei yksinkertaisesti osaa ymmärtää toisten surua.
Vaikuttaisi siltä, että hän olisi halunnut jollain tavoin lohduttaa, ei vain tiennyt miten.

Mikäli hän olisi välinpitämätön, hän todennäköisesti olisi kääntänyt puheenaihetta.